lauantai 31. joulukuuta 2011

Kohisin jälleen

Luulin vakaasti viime vuonna, että se oli paras ikinä. Löysin nimittäin elämäni miehen, puraisin omenaa Barcelonassa, Itävallassa, Saksassa ja alkuvuodesta Paraguayssa saakka (= janoan matkustamista yli kaikkeuden!) sekä Tsekeissäkin ja Belgiassa, ja mikä poikkeuksellisinta: muutuin esikoiskirjailijaksi.

Tai ei, kyllä R:n kohtaaminen oli kaikista poikkeuksellisinta. Ainakin tärkeintä. Ikuisinta.

Mutta sitten tuli vuosi 2011 ja minulta katkesivat siivet. En mennyt vuoden aikana Eurooppaa kauemmas. Aloitin kuitenkin tämän blogin pitämisen ja löysin uudenlaista maailmaa. Kirjoitin toisen romaanin yhtäkkiä. Lähdin Suomesta pois, ja vaikka välillä mietinkin, että olikohan se vikatikki tai jonkin vaikea loppu, minusta tuntuu, että siivet ovat alkaneet kasvaa uudestaan.

Nimittäin muutin R:n kanssa yhteen. Välillä on kieltämättä tuntunut, ettei tästä tule mitään, kun ei saa ihan täysin ilmaistua itseään sosiaalisissa tilanteessa kuten pitäisi, etenkin kun olin kadottanut itseni johonkin, mutta kyllä vain tämä kestää. Ja minä laajenen. Ja minä kestän ja meidän yhteinenkin elämämme kestää. Olen sitä paitsi löytänyt uusia ihmisiä täältä toisesta maasta, ja toivon, että heistä kasvanee vielä öljynkestäviä ystäviä. Enkä ole menettänyt ketään. Sanani tulevat vuolaammin kuin koskaan ja tuntuu, että olen kehittynyt kirjoittajana.

 Ja nyt lupaan: lopetan sen pirun juhlatupakoinnin. Lopetin sen jo joululomalla Suomessa. Juoksen Berliinin maratonin, jos vain ehdin vielä ensi kuussa sinne ilmoittautua. Jos en Berliinissä, niin juoksen sitten vaikka missä, mutta juoksen. Saan myös käsikseni valmiiksi. En kuitenkaan usko, että sitä vielä v. 2012 puolella julkaistaan. Mutta sen lupaan, että se julkaistaan.

Ja sitä paitsi täytyy kiittää teitä kaikkia. Tämän blogin piti alun perin olla blogi vain tutuille, ja ilahduin valtavasti, kun löysinkin valtavasti hienoja, ihastuttavia muita blogeja, joiden kautta tännekin on tupsahtanut lukijoita, joita en tunne, mutta joille haluan jostain syystä avautua ja nostaa hattua ohikulkiessa.

Kiitos, kiitos. Kaikkien seuraamieni blogien (joita toivottavasti tulee listalle vielä paljon lisää!) kautta pysyn kiinni Suomessa. Pysyn kiinni kirjoittamisen ja lukemisen seurallisessa puolessa.

Erinomaista vuotta 2012 kaikille.

PS. Ensi vuoden puolella kirjoitan sitten kirja-arvostelujakin. Ehkä vähän. En kyllä usko, että ihan yhtä syvissähyvissä mitoissa kuin mitä täältä kirjablogeista pääsee lukemaan. Kunhan jakelen vain tuntojani. Teen arvosteluille oman osionsa tähän blogiin, sillä pääpainon haluan pitää siinä, missä se tähänkin asti on ollut, eli kirjoittamisessa ja elämässä sekä pienissä taiteilijan kuolemissa.



keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Ristiriita, minä, sellainen kävelevä

Aamiainen ei aivan Tiffanylla mutta kuitenkin. R:n vanhemmat tarjosivat hipauksen ylellisyyttä. Sen jälkeen kylpylää kaksi tuntia, luoja miten paljon huokeampaa täällä maassa on jopa uiminen; uimista järjetön Playgirl-uimapuku päällä (mukana kun eivät olleet yhdetkään uimiseen kelpaavat asusteet, piti käydä halpahallista ostamassa jotakin nopeaa), joka tipahti hierovan vesiputouksen kyytiin. Sitten uutiset televisiosta, Katja Ketun Kätilöä kolmisen tuntia. Vielä vähän on jäljellä.

 Kerrankin tai oikeastaan pitkästä aikaa kirja, jota voin lukea ilman, että ajattelen miten se on kirjoitettu tai miten sen olisi voinut kirjoittaa paremmin tai huonommin. Kerrankin kertoja, johon luottaa niin, ettei tee muuta kuin lukee lisää ja lisää eikä lainkaan ajattele, etten jaksa kohta enempää, vaikka lukisi tuntikaudet putkeen. Mutta harmillisesti nyt on laskettava kirja lauteille, sudittava meikkiä poskipäille ja mentävä pelaamaan saksalaista keilauspeliä.

Eilen voitin, öhöm ja by the way, Alphabets-pelissä neljä saksalaista ihmistä, vaikka kielitaitoni ei vielä ole kuin vasta melkein valmis. Lisäksi olen päättänyt, että minun on haettava "parempaa" työtä. Nimittäin ahdistaa suunnattomasti ajatus mennä ylihuomenna myymään leipää aivan todella minipalkalla. Jos vain saisin siitä enemmän rahaa, jaksaisin, mutta olen juuri ymmärtänyt, että teen kokopäivätyötä eikä siitä jää käteen kuin nälkä. Tuntuu huijatulta. Miksi en työsopimuksenkirjoittamishetkellä tajunnut, että ei näin pientä palkkaa makseta aikuisille. Tuskin tänä päivänä edes epäaikuisillekaan.

Ei raha ole tärkeää sinänsä, mutta siinä vaiheessa se tuntuu tärkeältä kun sitä ei ole, kun melkein kolmikymppisenä sitä pitää anella läheisiltään. Minusta on outoa olla tässä tilanteessa. Epätoivoista melkein. Mutta vahvuutta löytyy, aion löytää parempituloista työtä, sellaista, että maksan itse sitten omat ruokani. Olen toisen armoilla. Sen takia on hyvä lukea vahvaa, suurenmoisen taidokasta Kätilö-kirjaa. Alkaa uskoa itseen toisen kautta eikä vaivu aivan epätoivoon kun tietää, että asiat voisivat olla miljoona kertaa huonommin.

Ja onhan minulla R, ihana lämmin R, jota ilman en voisi enää kirjoittaa. Joka kustantaa tällä hetkellä suuhuni suklaata, jotta jaksamme yhdessä molemmat, ja minä vannon että maksan kaiken takaisin mansikoina vielä aivan pian, uudenvuoden takaa , ja minusta tuntuu että kolmas romaanini tai pitäisikö sanoa aivan ensimmäiseni lähtee pian, ehkä sittenkin jo parin kuukauden päästä, matkalleen :)

Tai oikeastaan en tiedä. Voi olla, että uuvun taas kun palaamme huomenna kotiin, etelämpään, kun alkaa arki. Kun minä herään puoli viideltä raatamaan olemattomalla palkalla, kun tulen väsyneenä töistä enkä jaksa kuin nukkua, kun tuntuu, etten riitä. Vaikka kaikkihan meistä riittävät. Huomaatte varmaan, että olen ristiriitaisissa ajatuksissa. Pelottaa se, mitä ei tunne. Eli huominen. Ja samalla se houkuttaa. Näyttää valoaan, ja minä haluan astua siihen valoon, vaikka en tiedä mitä se paljastaa, mutta uskon, että olen pian taas omavarainen ja siihen asti yritän olla velkaantumatta liikaa. Vaikka ehkä jossain vaiheessa elämää taiteilijan on hyvä kokea turruttavaa taloudellista ahdinkoa? Kuten kärsi mm. Kivi. Ehkä siitä saa voimaa ja erityisesti sanavoimaa.

PS. Lisäys vielä: nytpä sain ainakin toivonsirpaleita. Kohteliaisuuden, suuren kuin kuu tai sen takainen taivas! Paula voisi ottaa minun kirjoittamani kirjan autiolle saarelle mukaansa. Ja vielä uudestaan ja uudestaan. Voiko suurempaa sanavoimaa enää saada :) 

maanantai 26. joulukuuta 2011

Hyvästi taas hetkeksi

Sinne tulivat lumet lopulta, mutta me ajoimme eilen pois. Ajoimme kuusi tuntia, vähän vajaa, kohti Helsinkiä, näimme lumirajan, märän kaupungin, jätimme auton siskoni pihaan, tilasimme taksin, kuljimme lentokentälle, ostimme viimeiset tuliaissuklaat jotka eivät millään olisi mahtuneet matkalaukkuihimme, lensimme taivasta halki, näin kaukana laskeneen auringon, söin kummipoikani lahjoittamaa joulusuklaata luin Sunset Parkin miltei loppuun, laskeuduimme Düsseldorfiin, astuimme R:n isoveljen autoon, ajoimme puolitoista tuntia Thüleen, saimme lisää yllättäviä joululahjoja, nukahdin kello yksitoista heräsin kello yksitoista tänäaamupäivänä. Ja siellä on kuulemma myrsky eikä sähköä kaikkialla.

Vaikka heräsin kolmisen tuntia sitten, käyn pian päivälevolle. Sunset Park on loppunut. Pidin siitä, pidin erityisesti lopusta, pidin Austerin tavasta käyttää kertojanäkökulmaa. Lukeminen venähti pitkähköksi, sillä luin kirjan englanniksi. Hyvä, että niin, sillä vilkaisin Sunset Parkin suomennettua versiota kirjakaupassa ja jouduin toteamaan, että kieli oli tönkömpää siinä. Luen muutenkin mieluummin alkuperäiskielellä, jotta ei tarvitse miettiä esimerkiksi käännösratkaisuja, sillä kieli-ihmisenä tartun joskus epäolennaisuuksiin.

Minulla oli eilen haikeahko olo, tänään vain väsyttää. Miten ihminen voi olla näin väsynyt niin monena päivänä peräkkäin. Tekisi mieli nielaista happipilleri ja olettaa, etten tarvitse enää unta. Muistan vielä ajat, jolloin tarvitsin vain kuusi tuntia yötä silmät kiinni. Jotakin on muuttunut. Keksin aloituslauseen seuraavaan käsikseeni, en voinut kirjoittaa sitä eilen ylös, mutta muistan sen yhä.

Joulu oli mukava, vaikka eihän se taida vielä ohikaan olla. Mutta Suomi oli täynnä touhua, lumisotaa, ruokaa. Lukemista, minä rakastan sinua, eloa, teimme lumiukonkin. Sain R:ltä saippuaa, ja hän kertoi, mitä unohti kotiin (hän siis unohti joululahjani Müncheniin): onnellisuuspakkauksen. Odotan sen näkemistä, sillä olen ollut pitkin syksyä hyvin onneton, välillä, ja nyt menee paremmin, mutta jostakin syystä tätä Saksaa lähestyttäessä muutuin taas huolista täydeksi. Ahdistuneeksi, jopa, vähän. 

Palatakseni jouluaattoon pääsin nauramaan kippurassa. Kummipoikani herra Lauri Veikko Viljami (jonka äiti, eli sisareni, unohti hetkeksi poikansa nimen ja väitti sen olevan Lauri Veikko Vilhelmi) avasi oven joulupukille ja huudahti, että tämähän on vitsi, että ei tuo ole oikea pukki. Hän yritti sitten koko pukin läsnäoloajan vetää pukkiparkaa parrasta, kurkkia parran alle, tiedottaa kuuluvalla äänellä, että kyseessä on kylläkin ukki eikä pukki. 

Ja veljentyttäreni Omelia pinkaisi sohvan alle piiloon, lauloi sieltä joululauluja, ei suostunut hevin esiin. Jotenkin huvittavaa seurata sivusta. Asiat on kuitenkin korjattu: Lauri uskoo yhä pukkiin, mutta luulee olevansa vanhempiensa lisäksi ainoa, joka tietää, että tällä kertaa oikea pukki ei päässyt paikalle kiireidensä takia. Minä haluaisin vielä uskoa johonkin noin tyynesti. 

Alan olla aika varma erinäisistä asioista. 
Mutta en vielä tiedä, miten ne tehdään julki.

Toivotan vielä hienoa toista joulupäivää. Täällä on liian lämmin, kelmeää, harmaampaa kuin siellä. Olen peiton alla puolittain ja kuulen kuinka R on oppinut kuorsaamaan. Niin ne vanhatkin koirat muuttuvat.

torstai 22. joulukuuta 2011

Joulujen tähdet; te kaikki ja itse


Olemme sinisessä ja mustassa, ja keskipäivällä, joka on minulle täällä aamu, näkyy kaistale oranssia, noin viisi senttimetriä horisonttia. Järvessä on hilekuori. Metsässä pikkuisen valkoista huntua.

Blogeissa toivotellaan hyvää joulua, rauhaa ja muuta, kaipa minäkin sanani sanon, vaikka voisin niin huomennakin tehdä, mutta huomenna menemme Joensuussa käymään ja huomenna on muutenkin talo hengitystä tulvillaan:

Ihanaa, rentouttavaa, rauhallisen prameaa, lukurikasta, armeliasta, säntillistä, herkullista, helmeää, vaikuttavaa, sopuisaa, kullekin sopivaa joulua!


Alan eläytyä nyt tontun rooliin, sillä se väistämättä kohtaa osaani. Autolliset lapsia kaartavat kohta pihaan tänne keskelle saimaalaisia maisemia. Minä ja R olemme tehneet puutöitä ja pullia. Nukuin viime yönä kaksitoista tuntia. Tänään luen. Luen kaiken, mitä lukija luettavakseen vaatii. On ihanaa olla lukija. Ja joulua syön sisääni, pitää saada lihaa luiden ympärille, sillä pimeys on vähän sitä vienyt tai päätökseni kääntyä pois lihasta, jälleen, ja nythän on mainio tilaisuus ahtaa.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Jos vain käännän, kylkeä, ja jatkan.

Unitautiko tämä on. En tiennytkään, että pystyisin. Eilen nukuin noin neljä tuntia päivällä, eli melkein koko matkan Kotkasta mökille - tosin matkalla teimme pysähdyksen pikkuveljeni luo, missä kolme lasta hyppi niskaani ja päihitti minua lautapelissä parin tunnin ajan. Sitten illalla en jaksanut lukea Paul Austerin Sunset Parkia loppuun, vaikka niin oli luja tarkoitus, vaan nukahdin jo puolilta öin, ja mihin asti nukuinkaan; nukuin puoli yhteentoista. 

Kävimme heti heräämisen jälkeen, jota R harjoitti kahta tuntia minua aiemmin, kävelyllä metsässä, minkä jälkeen väsytti niin, että jo kahdelta kömmin päiväunille (= lukemaan kirjaa, mutta nukahdin) ja heräsin juuri, kaksitoista minuuttia sitten. Pakotin ruhoni ylös. Ei tehnyt mieli. Täällä on vielä pimeämpää kuin kaupungissa, ennenaikainen yö on niellyt meidät. En uskalla mennä ulos. Siellä on kettuja ja hirviä, karhukin kuulemma nähty. Miten paljon jaksan vielä nukkua, miten paljon ajatella, että tuo pimeä on vain vatsa ja että olen vain kappale sen sisässä, että kohta sulan ja tulen uutena ulos?

 Huomenna alkaa hyörinä. Nyt täällä metsän keskellä olemme vain minä, R ja isäni. Huomenna tulevat sisareni perheineen ja isoveljeni lapsineen sekä äitini. Sen jälkeen minä ja R joudumme luopumaan kuningaspaikaltamme yläkerran isosta huoneesta ja nukumme kaksi yötä kenties kodassa tai olohuoneessa, mutta nukkua ei enää sitten saa pitkään, kun perheet heräävät niin aikaisin. 

Olen ennen R:n kohtaamista ollut tiukasti sitä mieltä, että en halua lapsia, kun eihän silloin edes voi nukkua tai lähteä yhtäkkiä mihinkään, mutta nyt kun on R, olen ehkä vähän muuttanut mielipidettäni, mutta silti aina tällaisten perhetäyteisten päiväkausien jälkeen ajattelen, että onneksi meitä on vain R ja minä. Että ovat ne ihania, sisarusteni kakarat, minähän herranjestas rakastan heitä jopa, rakkaus on iso sana, mutta että onneksi heidän kanssaan voi vain leikkiä ja riehua ja sitten sanoa, että voi pieni sinä, sinun täytyy nyt mennä vanhempiesi luo, sillä minä olen pelkkä täti.

No, ei kai tässä ikuisuuksia voi ajatella, että onneksi nuo ovat toisten eivätkä minun. Jotkut ystävistäni ovat jo lisääntyneet. Monet varmaankin hiljaisesti harjoittavat lisääntymistaitojaan ja ilmoittavat jonain päivänä, että nyt meitä on kylläkin kolme tai ehkä jopa neljä. Monet naivat toisiaan sormusten ja muiden tahtiin. Monet etsivät vielä kumppaniaan, mutta ehkä hekin yhtäkkiä kaatuvat keskelle katua ja huomaavat, että nyt on jalat viety alta ja taitaa tulla perhe-elämä. 

Mutta mitä teen minä. Kirjoitan. Etsin yhä itseäni, etsin entistä enemmän sen jälkeen, kun olen luopunut elämästäni Suomessa. Rakastan R:ää ehdoitta mutta tahdon kanssa. Enkä suunnittele mitään. En edes ole miettinyt, menisimmekö joskus naimisiin. Kai me menisimme, jos kävisimme miettimään, mutta jostain syystä minä haluan ensin löytää itseni ja kirjoittaa vielä tämän kolmannen loppuun, neljännen ja viidennenkin, ja R sai uuden työpaikan, hän tulee olemaan poissa viikot, hänen täytyy luoda uraansa nyt, kun mikään ei estä. 

Sitä paitsi luulen, että tämä kaikki on unitautisen kirjoittajan ajatuksenjuoksua. Minun piti pöyhennellä kaikilla niillä kirjoilla, joita aion jäljellä olevien viiden lomapäivän aikana lukea, mutta mitenkäs kävikään. Ja yhä olen väsynyt. Menen kai ja sytytän saunan lämpimäksi, täällä on ihana puusauna ja järvi raikuu heti juuressa, ei siellä voi kylläkään uida. Nyt on kylmä aika vuodesta, please. 

Joulunaika on jännittävää, joten pidän itseni ja teidät jännityksessä, mutta voin raottaa sen verran, että luulen keksineeni erinomaisen ratkaisun, minkä lyön käsikseeni ja sen jälkeen alamme huutaa kustantajaa kohti. Sitä paitsi miksi Saksassa on nyt lunta. Täällä vain nimeksi jos siksikään.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Miksi enää valittaisin?

Tarkoitus oli lukea viime yönä joku uusista herkuistani, joita olen selaillut silmät kiiluen. Mutta sitten löysin äitini kirjahyllystä kirjan nimeltä Orja: Kaapatun tytön tie Sudanista Lontooseen. Mitä siinä sitten enää saattoi muuta kuin avata se. Aloittaa. Tuntea sääliä, tuntea vihaa, tuntea myötätuntoa, inhoa.

Pidän tositarinoista. Mutta tästä tositarinasta ei voi pitää, ei voi, tekee mieli lentää ja sylkeä päin hirviöihmisten kasvoja, leikata heistä elämä pois, pistää heidät kärsimään.

Suosittelen tämän kirjan lukemista. En ole aivan vielä lopussa, uuvuin yöllä puoli kolmelta, näin unta pienestä Mende-parasta. Lopetan kirjan aivan heti. En tiedä, pystynkö sen jälkeen taas hetkeen mihinkään. On hyvä järkyttyä vähän väliä, jotta muistaa, että omat asiat ovat kuitenkin hyvin. Omaa elämää ei ole leikattu vielä, oma elämä on yhä oma, että pitäisi auttaa heitä, joiden elämästä on otettu henki. Että on paljon heitä, jotka ovat eläviä kuolleita. Pelkkiä tyhjiä katseita raiskatussa ruumiissa.

Tekisi taas mieli tehdä kaikkea hyvää. Luin vuosia sitten paljon kuvauksia ja katselin useita dokumentteja ihmiskaupasta. Kirjoitin elämäni ensimmäisen käsikirjoituksen 20-vuotiaana siitä kaikesta. Olin vielä liian nuori, en yhäkään tiedä kaikkea mitä pitäisi, mutta haluaisin avata silmiä.

Sivuhuomautuksena voisin vielä sanoa, että luin joskus sen Valkoisen Masain. Se ei ole missään nimessä yhtä kuin Orja eikä niitä voi verrata ehkä millään tasolla, etenkin kun muistan Valkoisen Masain olleen kielellisesti erittäin kömpelö tuotos, mutta mitä vain tekisinkin, että oppisin maailmasta enemmän kuin oman peilikuvani.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Good morning, Finland!

Olen keskellä pimeää. Miten se yllättääkin, vaikka on aina pimeässä talvensa viettänyt; tumma aamu ilman valoa. Torstaina, ensimmäisenä Suomen aamunani, kelloni soi kahdeksan korvilla, mutta en uskonut, että se oli jo kahdeksan, kun ulkoa iski kasvoihin yön sitkeä nyrkki; mustaverinen virtaus.

En ihmettele, että ystäväni ovat väsyneitä, sisareni talviunen tarpeessa. En ihmettele, että Muumit nukkuvat koko talven, minäkin nukkuisin, miksi en ennen ole ajatellut asiaa, asuinhan minä täällä, miksi en muista väsymystä. Tapasin usein keskellä talvea lähteä käymään muualla, jossakin, missä aamulla on valoisaa. Ja nyt minä tulen tänne, missä ei nukuta vaikka pitäisi, enkä usko että oma väsymykseni haihtuu pois, en minä parane näin pimeässä, tekisi mieli vain vaipua.

Miten ihanaa onkaan nähdä ystäviä, en kaikkia edes ehdi, miten ihanaa, kun kummipoika juoksee lentoasemalla vastaan ja räiskyy. Ja kuinka ruisleipä sulaa suuhun. Kuinka sinihomejuusto on niin hyvää, että sitä voi syödä paketillisen poskeen katsomatta välillä taakseen. Kuinka minä olenkaan tänne kaivannut.

Kuinka meillä on erittäin yllättävä käänne edessä. En saa kertoa muuta, vaikka voisinkin, mutta mikään ei ole umpeen taottua. Minä olen iloinen käänteestä. Tekisi mieli pihistä se jo ulos. En voi, mutta voinko, no voin minä sen verran sanoa, että elämässä tapahtuu joskus ironisia iskuja. Mitä tapahtuisikaan, jos R tulisi Suomeen ja minä en.

Ostin Leena Lumen kehoittamana Katja Ketun Kätilön. Sain ystävältäni kirjoja lainaan. Olen lukenut Valinnan, teen siitä arvostelunkin kun ehdin. Sanavarastot täyttyvät. Menen tänäiltana pikkuveljeni uuteen yökerhoon. Ensin laulan hänen karaokebaarissaan keuhkoni auki.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Kirjoitin tämän jo 5 v. sitten, muokkasin juuri, miten voinkaan.

Miksi olen antanut nimeni tuollaiselle lähtevälle miehelle, Anna havaitsi aamun jolloin Veikko näytti valokuvaukselliselta tai revontulileikiltä ja hän makasi yhä kuin laatta. Ja sitten Veikko kumartui kohti, suuteli poskea vaikka ei ollut koskaan suudellut ketään niin. Se on samaa kuin nuolaisee paperia ja tarttuu kiinni.

Naisessa väreili rykelmä runoja, rakastele upoksiin Veikko rakastele, muistot rankaisemassa tuolla lailla ja Anna oli läpikuultava vaimo. Hänen suureksi paisunut suunsa karjui janoa, oli arpia, oli tuhansia miljoonia jälkiä, kolmas kerta toden sanoo ja Anna sulki jälleen pyhät silmänsä, kaikelta hän sulki ne.

Sairaala jäi luomien taakse pimeä, kaikki jäi kun Veikon kolmas näkymätön käsi pisti sormet väliin, tiirikoi menneen auki ja tärveli. Ilme itara kuin tuomareilla tuomion jälkeen ja asiakirjat salaisia seuraavat kaksikymmentäviisi vuotta arkaluonteisuuden takia, ja hänen kohtunsa suu supisteli lasta sulloi tiukemmin kiinni.

Anna asettui parempaan asentoon eikä kenelläkään ollut aikaa, kukaan ei suostunut jakamaan hänen synkeää mustaa tyhjäänsä. Hän kammoksui tungosta, rakasti itseään eläväksi tai kuoliaaksi, kumartui niistämään. Yöpöydältä löytyi nenäliinoja, kukkapuska. Keneltä se oli siihen saapunut ei Veikolta ainakaan, kukat olivat vähintään yhtä uupuneita kuin Anna itse. Hoitajat olivat unohtaneet vaihtaa veden, nainen painoi kimpaantuneena hälytysnappulaa. Joku muu juoksi luokse vauhdilla. Nämä ovat lähes kuolleita, Anna rytistyi hyökkäävään asentoon. Hoitaja kohautti olkiaan, ei täällä kaikkea ehdi.

Vittu ehtii! riuhtoi Anna, käski samalla kuunnella kuinka oli ollut kolme huonetta ja keittiö, kylpyhuoneessa laatat Veikon liisteröimiä. Parkettilattia ja parvekekin, pikkuruiset ikkunat, maljakko pitsiliinalla. Hän sisusti kirjan kuvittaja: oman kodin ikkunoissa keltaisia verhoja, kevään värejä, maireutta. Oli posliiniesineitä kirjahyllyssä, vanhanaikainen levysoitin kulmassa, miten somaa, somaa niin.

Ja sieltä se Veikko viskasi tänne! Anna nykersi peiton reunaa, hoitaja oli kaataa maljakon, mieheni, rakastinko edes, mieheni käsi kylmä! Aika pysähtyy juoni seis: kylmä käsi, lämmin sydän? Ja meillä on järjestys, mies edellä, vaimo perässä. Mies ja vaimo lomittain. Vaimo ottaa kiinni, kulkee vierellä, mutta mies aina muualla, mikä suunnaton järjestys!

Hoitaja lisäsi liikaa vettä maljakkoon vilkuili kelloa, Anna jo kauhoi: elämän tulee soljua niin kuin kevätvesi lammikoissa. Siellä voi hyppiä! Kumisaappaat jalassa lätäköihin. On sekin kerran loiskinut, Veikko minun kanssani, sukat kastuivat molemmilta, puhkesi kuumetauti, yhdessä me podimme. Silloin tietää että rakastaa, katsoo riutuvaa ihmistä eikä halua sääliä. Ei koska itse on samassa.

Anna lopetti tämän vuotamisen, katseli ympärilleen ja huomasi: hoitajaa ei enää ollut. Hän niskuroi, oli aika kilauttaa haarukalla kuohuviinilasin kylkeä, nousta pitämään puhe. Hän nousi istumaan sängynlaidalle ja pitkitti: olen pelkkää reikää.

Hän kulki ikkunalle, riuhtoi tiputusletkuja mukanaan piteli vatsaa sitä kivisti, hän oli louhos eikä ikkunaa saanut auki, ei sitä saanut kiinnikään. Eikä hänestä pudonnut yhtään solua, hän oli ilmeetön kuin roikkuvat marjat pensaissa. Oman hääpäivän muistoissa mies oli pohjoistuuli, ilma keltaisesta herkkä. Ja Anna kirkui: miksi et, miksi et.

Oli iljettävä ilma ulkona, kevättalvi hapuilemassa lämpöä rauhasiinsa. Ilma kuin sisäilma, Anna kurkisti ovesta ulos ja huokaisi. Sairaalaa ympäröi kätkettyjen sielujen aitaus, vain sateella saattoi pilkistää pintaan.

Ja hän kompastui jalkoihinsa vatsassa potki, oli läkähtyä ruumiinsa painoon. Ilo sentään sydän rintaa riisti, Anna porautui aviomiehensä aaltoihin niin kuin laitetaan käsi postiluukusta sisään ja pelotellaan.

Ja: heti kotiin, nyt minä menen. Jokin häntä sinne veti, jokin muu kuin pelkkä Veikko. Kun hän repi tiputusletkua käsivarresta tulivat hoitajat ja pitivät kiinni, mestasivat hurmiot kokonaan pois eikä niitä enää tarvitse muistaa, eihän, sydän irti, ottakaa, heittäkää pedoille ja hänen silmistään tipahteli vuoristojoki, kirkasta kylmää vettä.

Ja Anna oli raikas. Hän on raikas aina kun Veikko on kaukana
aina kun Veikko tulee takaisin hän on raikas
kun ketään minä en saa
olen liian raikas.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Mitä olenkaan tehnyt?

Tapahtui niin, että pikkujoulumme olivat kuin olivatkin hilpeät. Niinkin kävi, että minä, juhlien järjestelijä, kömmin nukkumaan neljältä, vaikka vieraita oli vielä talossa ja vaikka R:kin olisi tahtonut nukkumaan. Jonkun piti kuitenkin jäädä viihdyttämään, joten R jäi pystyyn, ritarillisin elkein, ja joutui valvomaan peräti puoli seitsemään asti ennen kuin sai viimeisetkin (mukavat, kylläkin!) vieraat ulos. Huh. 

Mutta nyt, kun juhlat ovat ohi ja ylihuomisessa häämöttää lento kohti Helsinki-Vantaata, minä olen pakahtua. Pitää vielä tänään ja huomenna myydä leipää, iltapäivävuorossa onneksi, ja ostaa vielä lahjojakin, ostan ne joulumarkkinoilta kaiketi,  täyttää laukku tai ainakin olevinaan pakata se, ja lukea pitää, kirjoittaa edes muutamaa riviä, täytyy juosta, sillä jalkani eivät ole tehneet muuta kuin polkeneet paikoillaan viimeiset viikot, sekä mikä tärkeintä; täytyy antaa olla. Tämän olla. Ei pidä ottaa stressiä, ei huolia. 

Minun silmäni ovat väsyneet. En ole syönyt joulupipareita taikka -torttuja vuoteen. Haluaisin järjestellä kirjahyllyäni, sillä se on vähin äänin muuttunut asiakirjasäiliöksi. En tahdo asiakirjoja proosaani. Sitä paitsi tiedän, mitä teen. En kuitenkaan tiedä, mihin päädyn tekemällä, mitä teen. 

Välillä väsyttää niin paljon, että mietin onko tässä mitään järkeä. Välillä olen eksynyt, enkä tiedä, olenko tehnyt oikeita ratkaisuja kuten esimerkiksi sen suhteen, että jätin suhteellisen mukava-aikaisen työni kaikkine lomineen ja tulin tänne ja päädyin myymään leipää sen kokoisella palkalla, etten kauheasti voi lentää. Joskus mietin jopa, että oliko mitään järkeä opiskella monta vuotta ja sitten olla näin, että olenko elänyt purkissa kenties tai haaveilenko liikaa. Luotanko liikaa sanoihini ja tapaani tuottaa niistä lauseita, luotanko liikaa siihen toivoon, että jonakin päivänä minusta tulisi omin sanoin menestyvä kirjailija.


Ja sitten muistan, että ei mikään mene niin kuin on. 
Kaipaan lomaa. Sitä, että ei tarvitse mitään. Alan olla niin väsynyt, että en jaksa enää kättäkään nostaa. Haluaisin takaisin nukkumaan, vaikka nukuin viime yönä ruhtinaiden tavoin. En edes jaksa lukea. Minä nukahdan, keskellä päivääkin vaikka, jos pysähdyn ja edes yritän.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Tanssin ja paistan!



Apua olen keskellä sotkua. Ja viiden tunnin päästä pitäisi olla pinkeä, naamassa meikkiä, mekko päälläni kuorena, pöydät asioita pullollaan, ja myös tukan täytyisi seisoa siedettävästi. Sekä lattiat; niiden pitäisi olla ilman mitään, mutta nyt joka puolella makaavat minun kenkäni tai vaatteeni tai kaikkea minun tai R:n omaa, mikä ei kuulu tähän asuntoon. Mutta pitäisi raivata.


En ehdi, olen taikinassa ja taikinaa ja R makaa sohvalla, sillä olin aamulla kiukkuinen, ja ajattelin hyvittää kiukkuni antamalla hänen maata sohvassa, mutta pieni osa minusta tietenkin toivoo, että kiukkuni olisi jo annettu anteeksi, ja että sohvasta noustaisiin ja tultaisiin auttamaan. Ylpeys ei anna periksi; en mene ja pyydä. Sillä itsepähän sanoin, että makaa "schatzie" sinä nyt, niin minä teen meille juhlat, ja annathan anteeksi kun olen joskus Kimma Kitkerä Kiljukaula.

Järjestämme pikkujoulut. Olen kaivannut tätä. Suomessa järjestin suhteellisen usein juhlia, pidän siitä; valmisteluista, hauskasta, vieraista äänistä kodissani. Täällä en ole päässyt vielä loistattamaan juhlataidoillani. Tai siis olen melko varma, että osaan järjestää juhlia, joissa on kivaa, joten eikö se tarkoita sitä, että olen juhlataitoinen. Osaan kyllä muutenkin juhlia, toisten juhlissa esimerkiksi; minun mielestäni juhlat ovat mukavia. Tahtoisin ensi kesänä häihin. Mutta kukaan ei ole menossa tietääkseni naimisiin paitsi yksi R:n kaveri. Haluaisin lisää häihin tai jo talvellakin. Häissä voi laulaa Barbie Girliä pöydällä ja pyytää orkesteria säestämään. Näin kävi kerran. Oikea torvisoittokunta töräytti sävelmät ja minulta katkesi korko.
 

Sain eilen Kirsiltä Helmi Kekkosen Valinnan, kiitos Kirsi. Aloitin jo lukemisprosessin, mutta en ole ehtinyt vielä kauas, kun piti käydä oopperalaulajattaren syntymäpäivillä, ja kylmät väreet ropisivat, kun kuulin kuinka hän lauloi. Kekkosen kieli on muutes by the way kaunista lempeää. Voisin uida siihen mukaan.
'

Täällä sataa räntää. En malta odottaa. Mitään enää.

torstai 8. joulukuuta 2011

Toistoa

Hei, olen leivänmyyjä, ja palasin juuri pitkästä päivästä kotiin, sillä kävin leivänmyynnin päätteeksi lounastamassa Saksaan muuttaneen entisen opettajakollegani kanssa ja sen jälkeen täräytin vielä hoitamaan lapsia, joita olen luvannut hätätapauksen tullen kaitsea mahdollisuuksien rajoissa, ja nyt minulla on kourassa uneen vajottava olut. Menen pian vaahtokylpyyn. Nukahdan sinne. Herään puoli kuudelta. En ole ehtinyt kirjoittaa. Muuta kuin jotain syvää.

Kirjoitin eilen Facebookiin päiväni mietelauseen, sillä keksin, mitä voisin olla. Toistan itseni tänne, sillä mitä hyötyä on itsestä, jos ei osaa toistua, mutta toisaalta muistakaamme, että liika toisto on turhaa ja että turhaa toistoa pitäisi välttää, mutta tässä se nyt kuitenkin on:
Heiii mä keksin, että oon sinipunaraidallinen tikkukaramelli. Sitten isona. Täynnä esanssia ja sokeristakin tehty, sulan suuhun, tartun sormiin ja hiuksiin ja sinä vihaat ja rakastat etkä kuitenkaan voi ilman.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Että huomaisinko jotain erikoista.

 Kuten itsenäisyyspäivän.

Kyllä minä sen muistan, kyllä minä kaiholla ajattelen esimerkiksi viime vuoden itsenäisyyspäivää, jolloin kokoonnuimme Anni-ystävän luokse jännittämään pukuloistoa sekä suurempaakin asiaa: esikoisromaanini ilmestymistä. Sitä paitsi onhan tässä nyt syytä olla ylpeäkin. Että tulee Suomesta. Sen voi aina sanoa hienoisen ylpeänä. Puhtaasta, raikkaasta metsämaasta minä tulen ja edustan maatamme mielyysti.

Ja paistan pian pannukakkua. On monta syytä iloita. Luokseni tulee liuta niitä uusia ystäviä, joita välttämättä tarvitsen, tarjoan pannukakkua perisuomalaiseen tapaan, vaikka he juhlivat aivan muuta. He juhlivat Santa Nikolausta. R kävi tänään hirveällä hässäkällä hakemassa aivan järjettömän määrän erilaisia pikkuleipiä sekä suklaakonvehteja sekä suklaapukin ja pisti ne suurelle tarjottimelle kasaan. Sellaista on Pyhän Nikolauksen juhlinta. Makeaa mahan täydeltä. Mutta minä juhlin kaikessa hiljaisuudessa Suomea. Tosin oikeastaan tiedän jo, että itkemme koko sakki pian silmät turvoksiin. Katsomme P.S. I love Youn. Ei sitä itkemättä katso. Ja minä lähetän telepaattista voimaa ystävilleni Suomeen. Siellä eivät asiat ole aivan parhain päin. Surettaa, ei saa surettaa, koettakaa ajatella, että kyllä se siitä vielä suttaantuu kirkkaaksi.

Sain tänään sanottua pomolle, että voisinko mitenkään saada lauantaita vapaaksi. Sen kummempia kyselemättä hän sanoi, että tottakai. Miten mieluisaa. Pidän tästä. Sitä paitsi vieläkin makustelen eilen julkaistua arvostelua Minä rakastan sinua nuoresta miehestä(ni). Onhan se nyt jo. Sulaa, sulaa.

Toivotan mukavaa, rattoisaa, kuulemma lumenhuurtamaa loppupäivää. Kirjatoukat ja lukuhemmot tahtonevat by the way kurkistaa Morren varsin kunnioitettavaan kirjahaasteeseen. Tsingaling minä häviän paistelemaan ja huomenna herään taas ennen kuin arvaattekaan.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Apua, eka arvostelu!

Olen kyllä jo odotellut arvosteluja, mutta jotenkin olen siirtynyt tilaan, jossa niitä ei ole. Ja sitten kun sellainen omasta kirjasta kohahtaa eteen, on hetken hieman hämillään.

Kiiltomadosta löytyy Minä rakastan sinua nuoren miehen ensimmäinen arvostelu.

En tiedä, mitä sanoa. Tai ajatella. Kun en ehkä täysin vielä ymmärrä. Joten nyt lähinnä vain iloitsen siitä, että kirja on huomattu. Täältä voi lukea pienehkön lukunäytteen, ja jos oikein innostuu, kirjan voi vaikka tilata itselleen tai jollekin toiselle jouluiseksi lahjaksi. Myös Silja ja Mai on olemassa. Huomenna täyttyy tasan yksi vuosi siitä, kun se julkaistiin. Se sai osakseen hienot arvostelut, mutta silti pelkään aina, että mitä kohtaankaan, jos etsin.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Veden yllä varjona

Katsoin viime yönä jokea, mustaa vettä. Se virtasi sekavaan tahtiin eteenpäin eikä nukahtanut koskaan. Musta matala vesi ja kuunkarttama kaupunki ja minun sydämeni seisoi yhtä hitaasti. Olen vilustunut. Minun mieltäni ovat painaneet kummalliset asiat; en ole kyennyt kirjoittamaan. Rauha on vallalla. Minä heilutin tänään kättäni ohikulkijalle, joka katsoi ranskalaista parvekettamme kohti, sillä ripustin joulukoristeita sen säleisiin, ja ajattelin, että olen vaihtumassa toiseen.

Illan juon teetä ja pidän vilun iholta poissa. Minun täytyy herätä huomenna puoli kuudelta. Armoa. R ja minä ajelimme tänään vaaleansinisellä skootterilla tapaamaan ystäviä brunssille, joka venähti nelituntiseksi, ja sen jälkeen jalkani tärisivät: oli aika pysäyttää liikenne. Moottorit sammuvat, kun niitä ei käsittele ohjeiden mukaan. Samaa sanon miehistä. Mutta yritän opetella. Käsittelen varoen. En särje heistä enää yhtään enkä anna särkeä minuakaan. Tein tänään lasagnea oman mielen mukaan, mausteet ostimme eilen Tollwood-festivaaleilta, ja minusta tuntuu, että sittenkin saamme joulun.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Prum prum

Kuinka monennen kerran sanon, että väsyttää. Käsiksessäni on tasan kymmenen aukkoa. Yritän täyttää yhden niistä. Aikaa ei tosin ole juurikaan, pitää myydä iltapäivällä kuusi tuntia leipää. Eilen myin kaiken. Ei ollut enää mitään hyllyissä kuudelta, vaikka puoti on auki puoli seitsemään. Sain tippiä kolme euroa neljäkymmentäviisi senttiä. Tippimuki täyttyy näemmä enemmän ja enemmän ja minua huvittaa. 

En ole koskaan aikaisemmin ajatellutkaan tekeväni työtä, josta saa tippiä. Ja mikä hienointa; pidän leivänmyynnistä. Puhuin itseni ulos kamalasta ylituntipyörästä, sanoin, että lopetan jos ei tule tolkkua, ja minulle tarjottiin pussillinen pipareita sekä lupaus kohtuullisuudesta. Tuntui voittajalta.

Olen myös joutunut käymään paperisotaa. On pitänyt jonottaa taloustoimistossa verolippua, on pitänyt hakeutua saksalaisen sairausvakuutuksen piiriin ja saada sosiaaliturvatunnus. Niin. Minulla on nyt saksalainen sosiaaliturvatunnus. Joten kun kahden viikon päästä olen Suomessa lomalla, vilautan saksalaista sairausvakuutuskorttia, jos joudun lääkäriin. En aio kylläkään joutua. Tahdon uida lumessa vaikka en uskalla.

Täällä on yli kymmenen astetta lämpöä. R sai skootterinsa toimimaan. Teemme huomenna harjoitusajoa, sillä minä aion täräyttää skootterireppanalla töihin aamuisin. Se on itäsaksalaista mallia ja siihen pitää bensiinin lisäksi laittaa öljyä ja sitten se öljy ja bensiini pitää saada sekaisin niin, että skootteri pitää ottaa tiukkaan otteeseen ja sitä pitää heiluttaa. Kaikkeen sitä ihminen paneutuu päästäkseen eteenpäin.

Hauskaa viikonloppua!

Tällainen se on se skootteri.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Näetkö todella?

Jotenkin on linkkipäivä. Ei lenkkipäivä lainkaan. Kirjoittaakin pitäisi ennen leipäsessioita.

Kiinnostava matkateksti. Oma haaveeni on kiertää Etelä-Amerikkaa vuoden päivät. Vain Paraguayn olen tähän saakka nähnyt, kiitos Alluseni. Ja tuo pienoisbudjetilla matkailu kiinnostaa erityisesti. Olen nähnyt minäkin kamalaa roskaamista mm. Kaakkois-Aasiassa. Ja täällä Saksassahan muovia kuluu järjettömän paljon. Onneksi kierrätys on tehokasta.

Täällä on lukijoille, kirjojen lukijoille erityisesti, kuvia lukevista ihmisistä. Sylvia Plathkin siellä kuikkii.

Eikä tässä vielä kaikki. R sai työtovereiltaan lahjakortin "Dinner in the Dark" -ravintolaan. Jos saamme varattua pöydän, menemme sinne lauantaina, jos emme, sitten pitänee ensi vuonna rynnistää. Tässä on pieni esittelyvideo tulevasta pimeästä kokemuksesta, jota odotan varsin innolla. Miltä tuntuukaan tehdä kaikki ilman tärkeätäkin tärkeämpää aistia; näköä. Käsittääkseni emme myöskään etukäteen tiedä, mitä syömme.

Hyvästi marraskuu, sinä kuukausista ihmeellisen lempeä tänä vuonna. Ette usko, miten odotan Suomen matkaa. Enää tasan kaksi viikkoa ja sitten olen varma!

tiistai 29. marraskuuta 2011

Kilikili

Kuinka ilahduttavaa! Pääsen lukemaan Helmi Kekkosen Valinnan kenties pian. Kiitos Kirsin valinnan.

Huovutettujen kivien tanssi.
Lisäksi olen nuutunut. Mutta jollakin tavalla hyväntuulisen nuutunut. Töissä yksin oleminen on kylläkin rankkaa. Eilen asiakkaita riitti jostain syystä jonoksi asti pitkälle sulkemisajan jälkeen, eivätkä viimeiset poloiset suinkaan riemastuneet, kun en päästänyt heitä enää sisään. Mutta hieman ymmärrystä täytyisi olla: jos pieni leipäpuoti on viittä vaille sulkemisaikaa niin täynnä, ettei jonon loppua näy, on varmasti ihan hyväksyttävää, että myyjä pistää ihmisvirralle stopin. Eikös. Sitä paitsi tänäaamuna leivänjakoauto oli myöhässä ja minulla menivät sämpylät sekaisin. Parahtelin. En ehtinyt edes nauraa.

Lähden ihan juuri viettämään elokuvailtaa tyttöjen kanssa. En ole mikään kummoinen fani, mutta katsomme Twilight-elokuvat ensimmäisestä toiseksi viimeisimpään. Menen ihan vain hyvän seuran takia. R on kadonnut enkä näe häntä ennen huomista. Hän lopettaa huomenna työnsä. Aloittaa kuuden viikon loman ja varsinaisen elämän. Ja minä myyn leipää sillä aikaa, paitsi kahden viikon päästä, jolloin lennämme sinne. Sinne: joulu-Suomeen!

Sitä paitsi luen parhaillani japanilaisen kirjailijan kirjoittamaa kirjaa Thirst of Love enkä muista kirjailijan nimeä enkä jaksa tarkastaa. Melkein nukahdin alussa, mutta se johtui aamun kello puoli viisi herätyksestä.

Haluaisin ostaa tähtiä. Haluaisin rakentaa viisitoista hiekkalinnaa ja puhaltaa vain muutaman niistä kumoon. Kävellä kylmän meren viertä. Juoda sinertävää viiniä. Perustaa elämäntaparyhmän.

Vilkuilen kelloa. Olen ostanut lipun menneisyyteen.

Jatka minua, luki liitutaululla joulumarkkinoilla.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Lämpöä!


Joulun tuleminen lähiaikoihin näyttää aivan eri tavalla tunnelmalliselta täältä käsin katsottuna. En ollut ennen ajatellutkaan, että joulumarkkinat voivat olla niin suloiset, että sitä vain tahtoo siellä venyä tunnista toiseen ja kolmanteen. Suosittelen lämpimästi piipahtamaan täällä, joulumarkkinoilla edes. Kuulemma myös Itävallassa osataan. Mielestäni Brysselissäkin kelpaa. Mutta täällä. Uudessa kodissani osataan aivan takuulla.

Kävimme eilen kaksilla markkinoilla. Ensin taiteellisemmilla, kuten kuvista näkyy, ja sitten perinteikkäillä. Vielä on monet joulumarkkinat koluamatta, mutta onhan tässä pari viikkoa aikaa. Tarkoitus olisi hippaloida Nurnbergin markkinoilla heti kun ehditään. Ehdin käväistä viikonlopun aikana kolme kertaa myös Tollwood-festivaaleilla herkkuja syömässä. En tiedä, miten olen mitään ehtinyt suuren työtuntimäärän takia, mutta niin sitä vain jotenkin ehtii silmät hieman ristissä. Tänään olen ensimmäistä kertaa ypöyksin töissä. Peloittavaa. Pitää kassa sulkea ja laskea ja kaikkea muuta vaikeaa saksaksi.
 

Ai niin. Pahoitin lauantaina mieleni. Olimme R:n kanssa ostoksilla eräässä kauppakeskuksessa ja pysähdyimme syömään. Seuraavaan pöytään istahti kaksi suomalaista pariskuntaa, ja minun korvani hörähtävät aina ammolleen kun kuulen suomea, joten piilokuuntelin heitä ruoka-annokseni takaa. Kuulin, että he eivät olleet varmoja, missä jokin paikka heidän hotelliltaan katsottuna sijaitsee, ja kun vaikutti siltä, että he olisivat tarvinneet apua, avasin suuni ja tarjosin sitä. Mutta mikä olikaan tyly vastaus.

Tuli todella kylmä olo: "No ei todellakaan tartte auttaa, ollaan me täällä ennenkin käyty." Tuli vähän sellainen olo, että näinkö kylmiä, epäkohteliaita ja ylpeitä me suomalaiset olemme. En puhunut enää sanaakaan noin tylyn vastauksen jälkeen, vaan tyydyin keskustelemaan R:n kanssa saksaksi siitä, kuinka epäkohteliaita jotkut voivat olla.

Täällä minusta on tullut kohtelias, muodollinen suorastaan. Tarjoan apuani tuntemattomille kuin aivan itsestään ja ilman, että se olisi jotenkin epämiellyttävää. Samaa tehdään minulle. Mutta ilmeisesti suomalaisturisteille on turha mennä "nokkaansa koputtamaan", ellei sitten tieten tahtoen halua aiheuttaa itselleen nokkansa hetkellistä hajoamista.





PS. Facebook on siitä hyvä, että siellä kuulee satunnaisesti mahan kipeäksi tekeviä vitsejä. Kuten että raejuusto on muumeista tehtyä jauhelihaa. Miten huvittava, etova ajatus. Juuri kun kädessäni kaiken lisäksi on purkillinen raejuustoa.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Minä nukuin 2, 5 tuntia, olen perivihainen enkä ehdi.

Paljastus: luulen, että näen sinussa

kolmetoista vuotta erilaista vaellusta
neljä lusikallista ruokasoodaa sekä
vaaleansiniset vaatteet

       muuan mantereella, hiekkaa silmillä
              muuan kertana

jona poltin kynttilää kaksi vuorokautta putkeen,
se ei loppunut; paloi, paloi
    paloi minun käteni arville

valo kuulemma parantaa
mikä minut parantaa
sinusta

minä olen kulkenut kilometrejä, hehtaarikaupalla
     mykkää metsää
sinun jäljilläsi, uponnut
  sinun jälkiisi uponnut, olen
juonut ja syönyt ja palellut

hikeni puskenut
limakalvoni tänään auki, repinyt,

liekkisi nähden, kajossa, sinun, minä olen sinun ja
rakkoja puhkonut

sinun tähtesi
kolmetoista vuotta
padonnut, kadonnut sinua, sinä olet ollut maailmanympärysmatka ja
tie tähtikaartin taa, musta aukko

minä halkesin eilen kello kuusitoista kolmekymmentäkaksi;
otsikot kertoivat

jäljet loppuneet hämärään,
sinun jälkesi,
tulen sinun jälkeesi,
älä, ethän sinä sentään, tulen, minä
tulen kolmetoista vuotta neljä lusikallista
myöhässä, anteeksi, anteeksi, ethän,
olethan,
jätä kesken kuten aina.

Haukkasin palan pähkinäpitkoa

Nyt tiedän, mitä on moninaisuus ja eri lajikkeiden muodostama harmonia. 

Erotan selkeästi kokojyväleivät, rouheiset, pehmeät ja karkeat, makeat, rusinapullat, erotan omenastruudelin omenanuudelista, tunnen parikymmentä eri sämpylälajiketta nimeltä, tiedän suosikkini;

olen valmis siirtämään kokemuksiani tekstiin. 
Olen muodostanut idean.
Valokuvaaja ja minä teemme siitä asian.

Maanantaina työskentelen ensimmäistä kertaa yksin. Heitän leipiä tiskiin, lyön numeroita kassaan, sanon hyvää päivää, bitte schön, kiitoksia, hyvää päivänjatkoa, auf wiedersehen ja ciao. Saan tippiä yhden moniviljapähkinäsämpylän verran. Nauran, sillä on pakko nauraa, sillä olen jossain määrin joutunut kuuluisaksi suurisilmäiseksi leipämyyjäksi, jolle tuli tänään peribaijerilainen asiakas puhumaan silkkaa Baijerin murretta. 

Tuo veikeähymyinen, hassu asiakas hihkui puheryöppynsä ja hölmistyneen, avuttoman katseeni päälle: "Hehhehhee, pakkohan minun on tulla testaamaan, osaatteko te hyvä suomalaisneiti ollenkaan ehtaa saksaa. Ettekä taida ymmärtää. Teille saattaa tulla kovat paikat, jos meikäläinen tulee tänne uudestaan. Pistä pari juustotikkua ja kahvi." Enhän minä voinut muuta kuin nauraa. Vaikka olin vakavankalpea ja väsynyt, eivätkä silmäni olleet tänään suuret, vaan ne olivat suurten luomivuorten peitossa jossakin siellä alla. 

Ja nyt täytyy nukkua unet pois.
Täytyy nukkua, valvoa.
Valvomalla nukkua.
Piirtää itsensä näkyviin.
Lähden illalla syömään Tollwood-festivaaleille oopperalaulajattaren kanssa. Sitä ennen täytyy nukkua. Täytyy juosta. Täytyy kirjoittaa, mies sisälläni pitää puskea paperiin, minun itse rakentamani mies nimeltä Herman, Herman Lehdistö. 

Toivotan kaunista, purppurankellertävää viikonloppua jokaiseen ja siirrän kasvoni ritarin tilalle.








keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Suurilla silmillä näkee enemmän

Nielaisin eilen etanalle sukua olevan olennon. Se rouskui salaatin seassa, vaikka kyllä minä salaattini pesen suorastaan ympäriinsä. Olisin kovasti tahtonut oksentaa, mutta en pystynyt, en edes kakistelemaan, joten maistoin tuon limaisen, osittain krumeluurin, pikkuisen rouhean olennon suussani iltaan saakka. Samalla myin leipää. Pääsin puhumaan ruotsia ja venäjää, mutta valitettavasti kesken keskustelun jouduin vaihtamaan saksaan, sillä unohdin kaiken. Yhtäkkiä. 

 Ja hän on hymyilevä patsas, joka kerran hymyili.
Sain yhteensä 37 senttiä tippiä. Sain ehdotuksen rakastua R:n sijasta pari-kolmekymmentä vuotta vanhempaan herrasmieheen, sillä minulla on kuulemma niin suuret (?!) silmät. Tänään sain tippiä peräti 2 senttiä. Kaksi senttiä. Kulutin ne pähkinäkierteeseen, jonka juuri söin. Rakastan myös saksanpähkinäleipää, pähkinöitä ylipäänsä. Pähkinä on huvittava sana, muutenkin.

Näin aamulla myymälämme ikkunan läpi kamalan tragedian. Äidiksi otaksumani nainen kirkui, autot pysähtyivät, käännyin katsomaan. Pieni lapsi makasi maassa auton edessä, sivussa tömisevän auton kuljettaja itki hysteerisenä taka-alalla, oli vielä hämärää, miksi kukaan juoksee lapsineen keskellä vilkasta risteystä. Äidiksi otaksumani nainen kirkui, rojahti polvilleen maahan, ja maassa makaava henkilö käärittiin ties kuinka monen mytyn sisään, kunnes tulivat ambulanssit ja poliisit, ja minua itketti. Kun kaikki oli raivattu, näin lisää äitejä juoksemassa risteyksen läpi lapset käsissään, rattaissa tai tykönä, enkä voi ymmärtää. Heillä oli kiire bussiin. Miksi sinne bussiin ei voisi kävellä mieluummin etuajassa kuin vaarantaa kaikki. Sitä paitsi miltä tuntuu nyt. Miltä lapsesta, miltä äidistä, miltä naisesta, joka ajoi heidän päälleen autolla. Paikassa, jossa ei todellakaan pitäisi olla jalankulkijoita. Paikassa, joka on monen solmun murtuma.

Loppupäivän myin leipää koomassa. Väsyttää. Heräsin puoli viideltä. Huomenna myös, ylihuomenna myös, yliylihuomenna myös. Olen hieman pettynyt: en tahdo tehdä näin paljoa töitä enkä etenkään lauantaisin. Valitin asiasta tänään lähimmälle pomolleni, joka sanoi vain, että katsotaan, voiko asialle mitään tehdä. Päätin, että lopetan heti alkuunsa, jos ei, sillä minä tarvitsen aikaa kirjoittamiseen; en elä, jos en saa kirjoittaa. Toisaalta en tahdo lopettaa. Näen niin hirveän paljon. Näen ikkunan läpi vaeltavat ajatukset, näen aamuvalot tai illan, joka laskee. Ja minulle puhutaan ystävällisesti ja minun kanssani jäädään juttelemaan.

Kotimatkalla näin tomusokerin tai kuun värisen kaupungin. Joenvarsi oli täynnä hopeaa. Deutsches Museum pisti esiin kuin sirpale ruskeaa, pujottelin koiria ulkoiluttavien ihmisten lomassa alas kohti virtaa. 

Menen nyt päiväunille ja kirjoitan illan, urheilenkin, otaksun, että lävitseni juoksee kyltymätön, suuri, hulppea harmonia.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Kaksi soppaa keitossa

Olen aika innoissani. Meidän, minun ja ranskalaisen valokuvaajaystäväni, on jo muutaman vuoden ajan täytynyt aloittaa yhteinen kirjaprojekti. Se on jäänyt ja jäänyt, kun minä sen kuin kirjoitan ja hän kuvailee.

Nyt olemme hereillä jälleen. Alun perin tarkoitus oli, että Silja ja Mai olisi ollut kuvitettu romaani. En halua kuvia tähän tekeillä olevaan käsikseen, mutta yhteisprojektimme polkaistaneen käyntiin ihan pian. Täytyisi vain päästä tapaamaan kasvokkain, enkä tiedä, miten se onnistuu nyt, kun minä ravaan myymässä leipää.

Joka tapauksessa onpa mukavaa. Hän on hyvin taitava. Toivottavasti minun sanani ja hänen kuvansa lepäävät rauhassa vierekkäin sinä päivänä, jona kaikki on taas ohi. Tutustuimme vuonna 2005 Ateenassa, missä minä olin opiskelijavaihdossa ja hän maansa lähetystöllä harjoittelussa. Että niin se vain elämä kuljettaa kaikennäköisiin törmäyskursseihin. Minä lähden nyt myymään leipää. Kirjoitin aamun kuin kone, mutta en jotenkin osannut keskittyä. Tekee mieli lukea. Kaikkea.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Päiväunilla

On niin paljon, mitä en ole vielä koskaan lukenut.
Minä tahdon elää nekin elämät.

Eivätkä hänen hiuksensa hiponeet
minun rintaani, minun rintaani
painavat tuhansien päivien
riemu, raskas tämä autuus.
Olen enemmän kuin kaksin.
Olen auki, olen auki
aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Mitä kirjoja minun pitäisi lukea, jotta olisin tavallaan valmis?

torstai 17. marraskuuta 2011

Tiskin takaa kasvot syödään

No siis juttuhan on se, että minä olen tänään nähnyt niin paljon ihmisiä, että iloitsen. Näin juuri hyvää materiaalia tekstitaivasta ajatellen. Ette usko, kuinka paljon tuntemattomista ihmisistä saa irti, kun heitä tarkkailee tiskin takaa. En päässyt sinne vaatekauppaan töihin. Sen sijaan minut löytää nykyään vähän liian usein (olisin toivonut vähemmän tunteja kuin 30/vko, mutta eipä ollut vaihtoehtoja) Hofpfisterei-nimisen leipomojätin myymälästä. Tai pikemminkin myymälöistä. Jotka sijaitsevat aamuvuoroja ajatellen vähän liian kaukana, sillä aamuvuorot alkavat jo viiden, puolikuuden välillä. 

Päivävuorot ovat hyviä kirjoitustyötä ajatellen, sillä ehdin kirjoittaa puoleen päivään asti ja sitten vielä illallakin töiden varsin hyvin. Aamuvuorot ovat siitä karmivia, että esimerkiksi jo tulevana lauantaina joudun heräämään puoli viideltä ja pääsen kotiin vasta puoli kahdelta. Olen varmasti pihalla kuin saksalainen tonttu loppupäivän enkä saane sanaa syvyyksistäni. Ja tietenkin juuri huomenna olisi pitänyt olla aivan todella houkutteleva tyttöjenilta sellaisten ihmisten kanssa, joita en vielä tunne mutta joista olisi varmasti tullut uusia kavereita. Ja nyt joudun perumaan kaiken. Melkein pääsi jopa itku, kun viime aikoina on ollut niin kova ikävä ystäviä ja jopa vähän yksinäinen olo.

No, syitä iloon on enemmän kuin muita. Työtoverini olivat yllättävän ihania. Siis todella mukavia ja ystävällisiä. Tosin en tiedä, että menetänkö jo huomenna työpaikkani ja oliko se jotenkin testi, että eräs heistä tunki käsiini kaksikiloisen leivän ja sanoi, että minä saan sen ja että shhhh, ei tästä kukaan saa tietää. Minä tietysti kysyin, että mitä, häh, miksi, enhän minä nyt herranjestas kaksikiloista leipää voi noin vain kotiini viedä, mutta hän nauroi ja sanoi, että tietenkin meillä on tällaisia työsuhde-etuja ja hän näytti omaa kassiaan, jossa oli, tsäddärää, kaksikiloinen leipä kahdeksi puolikkaaksi leikattuna. 

No, en kehdannut olla epäystävällinen, joten otin leivän vastaan, mutta ajattelin unohtaa sen työpaikalle. Lähdön hetkellä eräs toinen työkaveri muistutti, että otapa leipäsi mukaan, että hänelläkin on tässä kassissa yksi. En kerta kaikkiaan tiennyt, mistä on kyse, joten otin leivän - jota parhaillani sivullisesti mutustan, ja täytyy sanoa, että aivan tajuttoman hyväähän tämä on - ja päätin, että jos joudun ongelmiin, en menetä mitään, sillä olen tässä solkenaan saanut kutsuja työhaastatteluihin. Ja siis päätin myös, että en ollut epärehellinen, koska sanoin voivani maksaa mokomasta jötikästä ja sanoin myös, että mitä mitä häh.

Anyways minä näin paljon ihmisiä, jotka päätyvät vielä teksteihin. Eräässä oli potentiaalia tämänhetkiseen käsikseeni. Hahaa. Niin ja ilonaiheista vielä: en tienaa maltaita, mutta alan tienata sen verran, että ei tarvitse enää itkeä omaa mitättömyyttä. Voin jopa maksaa hieman enemmän vuokraa kuin mitä olen tähän mennessä R:lle maksanut. Ja mikä toinen ilonaihe: yksinäisyys poistuu. Kirjoitustyö on niin kalvavan yksinäistä, että minusta on ihanaa nähdä kasvoja ja puhua niitä kohti. Saada vastauksiakin. 

Ja mitä muuta: saan halvalla aivan ihania luomutuotteita leipomostamme. Se on luomuleipomo. Kaikki on lisäaineetonta. Ja maultaan, nyt kun testaan, aivan tajuttoman hyvää. Ja sitä paitsi opin kieltä. Tänään pelkäsin jo, että en tule pärjäämään sitten kun pitää olla aivan yksin liikkeessä, sillä jotkut asiakkaat kysyvät aivan omituisia asioita leipien koostumuksista, enkä minä tiedä niistä mitään edes suomeksi. Tiedän itse asiassa tämän päivän jälkeen enemmän saksaksi kuin suomeksi. Eli en tiedä, tiedänkö yhtään mitään. Voiko mitään tietää, jos tietää sen vieraalla kielellä mutta ei omalla?

Minä menen nyt sohvaan ja syön suklaata. Sen olen ansainnut, himputti, sillä heräsin aamulla kirjoittamaan ja kirjoitin neljä tuntia kunnes menin kuudeksi tunniksi jännittämään uuteen työhön, ja kaiken lisäksi huominen tyttöjenilta peruuntuu osaltani, joten minä olen, himputinhimputti, suklaani ansainnut. Ja tuossa on kuva eilisestä haastattelusta. Ei sitä kuvasta voi lukea. Mutta tuossa kuva nyt kuitenkin on.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Astuin kaapista ulos

No niin, kiireitä kiireitä.

Mutta sieltä se löytyy, Karjalaisesta, näköislehdestä netistä tai painetusta versiosta.
Olenpas suoranainen kuikelo kuvissa varsinkin :D

Nyt täytyy juosta ostamaan valkoisia paitoja ja käymään lääkäriltä työkuntotodistus ja uudesta työpaikasta, missä aloitan huomenna, essu, ja sitten täytyy viimein päästä juoksulle viikon tauon jälkeen ja kirjoittaa ja lisäksi täytyisi mennä illalla elokuviin uusien ystävien kanssa ja huomenna sitten tättärää.

vielä lisää matkakuvaa

maanantai 14. marraskuuta 2011

Väkivalloin runnellut ruumiit

Olimme lauantaina Prahassa, minä ja R, aikataulusta myöhässä, sillä lomalla saa nukkua pitkään. Kävelimme hotellilta hiljakseen kohti laitureita, joilta läksivät junat eri suuntiin. Minä ja R olimme ostaneet (halvat, herranjestas miten halvat!) liput Kutna Horaan, minne iltapäivästä pääsimme kaltevan auringon aikaan. Junassa tungimme hyttiin, mistä kuului suomen kieltä, ja minä sanoin: "Saammeko me istua tänne, en ole aikoihin puhunut suomea." Ja meille sanottiin, että tietenkin, ja sitten minulta kysyttiin, olenko jotenkin sukujuuriltani suomalainen. 
Matkalla Prahaan.

Häh, kävi mielessä, häh miten niin sukujuuriltani, tietenkinhän olen, perisuomalainen suorastaan, en minä mikään saksalainen ole, R on, ja se riittää. "Aa, minä kun ajattelin, että kun puhut suomea vähän murtaen, että et sinä suomalainenkaan voi olla", minulle sanottiin, minkä jälkeen juttu luisti sujuvammin kuin jää, mutta minun mieltäni painoi ja painaa vieläkin: onko jotakin tapahtunut? Miten tämä voi olla? Ei 5 kuukaudessa hyvänen aika äidinkieli katoa, ei siihen tule sävyjä toisista. Menee vuosia, kymmeniä vuosia, ennen kuin kielestä kuuluu muu. 

Mutta sitten ymmärsin: Jos puhun R:n kanssa suomea, mitä olemme nyt ahkerasti tehneet sillä hän osaa jouluna kysyä kinkun sijaintia, puhun aika lailla hitaasti ja suoranaisen epäsuomesti, jotta hän ymmärtäisi. Puhun sanojen perusmuodoilla, jotta hän ymmärtäisi. Ja jos vaihdan epäsuomesta supisuomeen lennossa, kuulostan vähintäänkin morfeemipaholaiselta. Joten kaikki hyvin, hyvää päivää.


Kutna Hora oli peloittava, kaikista kauhukirjoista tuttu paikka. Siellä oli kylmä ja lisäksi luinen kirkko ja autiota joka puolella. 40 000 ihmisen luut eri asentoihin sijoitettuna alttareiksi esimerkiksi. Otin kuvia kuin morsian ja hautojakin kuvasin. Sen jälkeen kävelimme kaupungin keskustaan muutaman kilometrin verran emmekä löytäneet mitään. Tyhjät kadut, tyhjä tuuli. Raunioita. Rappeutuneita seiniä, hylätty juna ja riutuneet raiteet. Muutama mies ylittämässä niitä muovikassit kädessä kiireellä.

Mutta sitten kun kiipesi ylös, näki hotelleja, näki yksittäisiä pariskuntia, täyden kuun. Rapistuneet maalit talojen seinillä näyttivätkin tietyssä valossa taiteelta, ja erään talon katolla hymyili peura. Löytyi myös lämmin ravintola, perinteinen luola, josta sai vatsan täyteen, vaikka minä vihaan kuminaa. Tsekkiläinen ruoka on hyvin kuminapitoista, liian suorastaan, olisi minun pitänyt se muistaa mutta en ikinä muista ja joudun nielemään miltei purematta.

Illaksi suuntasimme takaisin Prahaan ja menimme Cross Club -nimiseen baariin, jota suomalaiset junapojat olivat suositelleet, ja siellä minä palelin. Join Mojiton yläkerran viihtyisällä puolella ja sanoin: "Mennäänkö jo hotelliin?" Eikä minun suustani yleensä kuule tuollaista. Mutta niin vain kuului, ja me läksimme ravintolan alakertaan ja löysimme baarista pimeän puolen, aivan henkeäsalpaavan kylläkin. Ihan uskomaton klubi, huumeita täynnä ja kansaa, joka niitä polttaa tai tunkee, joten kuljimme melkoisen nopeasti läpi sokkeloiden, eikä se ollut se huimaava juttu, vaan se, että näimme vanhojen koneiden vatsat.

Koko ristiklubi oli koneiden vatsoista tehty,  seinät ja katot kuin taideteos, ja ne liikkuivat niin hiljaa rahisten, että olimme siellä osia. Minä olin mutteri, R alasin ja vasemmalta oikealle heiluva kansa oli pitkä liukuhihna. Ja minä istuin alas ja R istui myös, ja me joimme yhdet oluet ihan vain siksi, että ei sieltä voinut poistua kun oli niin uskomatonta. Suut auki katselimme pyöriviä koneiden osia, vanhoja ompelukoneita, putkien pyöreitä paloja. Läksimme kiertokävelyn ja -istunnan jälkeen pois varhaiskeskiyöstä ja minua pelottivat pimeät kadut, mies, joka horjui takana. Mutta R piti kiinni, eikä R:n seurassa käy mitään. Pitää luottaa toiseen, eikä edes tarvitse, sillä tietää, ettei mitään käy kun R on siinä.


Ja minä olin onnellinen eilen. Lauantaina kävin kaikissa mahdollisissa kauhuromanttisissa paikoissa mutta sunnuntaina kämmenillä hellyi Praha. Ikuinen, usvainen Praha. Ja me kiipesimme taas torniin ja minä pelkäsin, sillä alhaalla oli asfalttia ja ylhäällä polttava ilmakehä, sumun peittämät lakeudet. 

Ja me kävelimme tavanomaisen reittimme, kävimme sillalla valokuvaamassa ja torilla, kävelimme kantaravintolamme ohi, mistä saa halvalla tsekkiläistä ruokaa, vaikka se sijaitsee kalliita turistipaikkoja vastapäätä. Päädyimme syömään ennen kotiin lähtöä melko kiireellä, mutta mitä minä tein. Lähdön hetkellä, juuri kun piti päästä nopeasti juna-asemalle viimeiseen Münchenin junaan, mitä minä tein. Menin vessaan. Jäin jumiin. 

Ovi loksahti kiinni, kuten ovet yleensä loksahtavat, mutta sitten se ei enää auennut ja minä olin puolimetriä kertaa puolimetriä kokoisessa kopissa vailla puhelinta. Onneksi siellä tuoksui hyvältä. Minä rynkytin ovea ensin leikillä, ajattelin, että tyhmä minä, tämähän on vain lukko ja se aukeaa näin, mutta kun tarpeeksi kauan väänsin vipua, oli se jäädä kokonaan käteeni, ja minä aloin rynkyttää kovemmin ja huusinkin jo, huusin apua värisevällä äänellä. Kuulin tummanpuhuvan naisen, joka pyysi minua vääntämään lukkoa yhä, mutta lopulta hänen turvallinen kaikunsa katosi ja toi vähän ajan kuluttua mukanaan toisen, ja siinä vaiheessa minä olin jo ulkona. Vapisin vähän, pesin käteni väärin päin, kiitin avusta, kiitin siitä, että joku kuuli hätäni, vaikka en apua lopulta tarvinnutkaan vaan hieman rauhoittumista pelkästään. Ja tänään minä sain työpaikan ja nyt on aika hiljentää sanat. Minun kirjaimeni loppuvat jo.




PS. Nyt vihdoin uskallan mainostaa, että lukekaapa Karjalainen keskiviikkona, äiti etenkin ja sisko ;)

torstai 10. marraskuuta 2011

Hei hei, lähden Tsekkeihin.

Minun uusi lempiherkkuni on tuossa, kuvassa. Sen nimi on Reibekuche. Olen opetellut tekemään niitä itse, perunakakkusia, niitä syödään omenahillon kanssa, ja ne ovat silti ruokaa eivätkä mitään kahvikakkuja. Mutta vaikka ne ovat kuinka hyviä, voin hyvin ikävöidä lemppariani Suomesta, tai monia sellaisia, kuten karjalan-nam-piirakoita tai peruna..apua..unohdin koko sanan. Siis mitä ne ovat. Peruna...peruna..perunaleipiä. Ei. Peruna..rieskoja. Perunarieskoja. Mitä on tapahtunut sanoilleni. Joudun onkimaan niitä joskus kauankin.

Saksa syöksyy suusta ja korvistakin. Unissa vyöryy saksa. Kaikessa mukana, saksa saksa, saksa. Menemme huomenna Prahaan, vihdoin jälleen viikonlopuksi rakastamaan, junamatka kestää 5 tuntia ja kerrankin aiomme tehdä suomea. Ainakin tunnin junamatkasta sitä tapahtuu. R:n pitää oppia keskustelemaan suomeksi, jotta hän joulupöydässä osaa sitten kaiken. En ole tähän päivään mennessä kunnolla opettanut koko miestä, joten nyt on aika, eikö olekin.

Olen pitänyt kirjoitusvapaan päivän lähinnä siksi, että on jostakin syystä ollut käsittämättömän paha olo. Siis oksettava suorastaan. Ja äänenikin katosi. Se horjuu, kun puhun, joten en puhu. Kirjoitusvapaa on muutes by the way koko viikonloppu, ellen innostu saamaan runoja aikaiseksi. Niitä saattaakin, hyvinkin, tulla.

Ai niin ja ei, en kommentoi Finlandia-palkintojuttuja. Hienoahan on, että kirjallisuutta palkitaan, mutta jotenkin on mukava elää poissa kilpailuista, poissa isoista kirjapalkintouutisista. Sillä kyllä, jollakin tasolla minä olen kalpea muiden rinnalla, jopa hieman mustasukkainen, ja kenties myös näkymätön.

Ai niin, kiitos Leena Lumi ja Eva-Stiina tunnustuksistanne. Ja mukavista, rattoisista blogeistanne! Niitä on ilo lukea. Kuten hyvin monen muunkin blogia.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Koiran unta

Nonniih, kyllä se meni, mukavasti meni. Haastattelu nimittäin, tuolla tarkemmin sanottuna. Ja uutta satelee heti perään, kahvilasta, minusta tuntuu että pian ei ole muuta tekemistä kuin ravata työhaastatteluissa hymisemässä, ja se tuntuu aika mukavalta. Rohkaisee puhumaan tätä kieltä.

Sitä paitsi löysin tänään todella hyviä, koulutustani vastaavia (harjoittelu)paikkoja täkäläisistä kustannustaloista. Haen niitäkin, vaikkei sieltä rahaa ropisisikaan, sillä siinä vaiheessa kun teen edes jotain muuta kuin kirjoittamista, pystyn elämään toisenkin kustannuksella.
 
Hassua, miten se mieli on kiero. Että nyt kun pelkästään kirjoitan ja satunnaisesti kaitsen lapsia, koen olevani epäoikeutettu elämään toisen kukkaronnyörejä nykien. Vaikka kirjoittaminenhan on työtä, hurjaa, mahtavaa työtä, rankkaa, raavastakin - ainakin jos tietää mitä niskakipuja tästä voi saada tai jopa jännetuppitulehduksen tai sormenpääherkkyyden - järkyttävää, omaleimaista, tunnepitoista työtä.

No, niskani on nyt taas kipeä. Muutun mieheksi jälleen, pian, pitää vain ensin käydä otattamassa työhakemuskuvat, kun täällä kuulemma on turha hakea töitä ilman kuvaa ansioluettelossa, muuten jää ulos työhakemuspinosta, sillä kuvattomat henkilöt heitetään roskakoriin. Vaikka kylläkin pääsin juuri kahteen haastatteluun ilman kuvaa. Luulenpa, että se että ilmoitan olevani suomalainen, entinen äidinkielen opettaja, saksalaiseen mieheen rakastunut nykyinen kirjailija, riittää kuvakseni, sillä tänäänkin sain puhelun, jossa ensimmäinen lause esittelyn jälkeen oli: "Oletteko te oikein bestselleri?!" Ja toinen lause oli kieltävän vastauksen jälkeen: "Kyllä me kuitenkin hyvin mielellämme haluamme sinut haastatella."

 Täällä pohjoismaisuudesta on, näköjään, hyötyä. Pohjoismaiset kirjailijat ovat nosteessa ja heitä arvostetaan (tosin aina kun minun romaaneistani kysytään, tahdotaan ensimmäiseksi tietää, onko kyseessä rikosromaani, sillä täällä arvostetaan "rikoksia"). Ja nyt minä-nainen-joka-olen-taas-illan-ajan-mies siirryn ihmettelemään, kuinka voi noin epäavarakatseinen olla. Oikein vihaksi pistää.

Ja vaikka oheinen linkki onkin rankka aiheeltaan tai juuri siksi, minun täytyy nyt keventää keskiviikkoa: arvatkaa mitä?! Aamulla sain kuulla nähneeni unta koirasta. Josta siis haaveilen koko ajan. R oli saanut ilmaista rapsutusta noin varttitunnin ajan aamuöiseen aikaan, kun olin ruvennut rapsuttamaan hänen korvantaustojaan ja silittämään hänen selkäänsä ja mumisemaan, että voi Max, sinä olet suloinen koira. Ja huutamaan, että R, tule katsomaan, Max makaa täällä.

Että Max, missä sinä olet. Minä taidan tarvita koiran, jotta en rapsuttelisi miestä, joka kylläkään ei valittanut kuulemma mukavasta rapsuttelutuokiosta.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Ruoska napsahtaa, olkaan kopsahtaa

Olen pisara multaa. Kävin tänään työvoimaneuvonnassa, siellä oltiin ystävällisiä. Tai siis hän oli, vanhempi rouvashenkilö, joka lopulta yltyi puhumaan omasta tyttärestään niin, että nyt minulla on päässäni kuva menestyksekkäästä nuoresta naisesta, joka taitaa kielen kuin kielen (paitsi suomen, tietenkin, kun suomi on niin vaikeaa, eikö se ole vähän kuin unkaria, sentään) ja jota ei kerta kaikkiaan voisi ymmärtää, jos hän menisi rakastumaan ulkomaiseen mieheen, sillä sittenhän tytär muuttaisi kauas eikä tulisi takaisin, hyvänen aika, mutta onneksi Helsinkiin lentää vain kahdessa ja puolessa tunnissa, niin halvallakin vielä, kyllä minun vanhempieni nyt kelpaa.

Sitä paitsi mikä onnellisten asioiden yhteensattuma. Sain ihanasta vaatekaupasta työhaastattelun, tai siis pääsen sinne, huomenna jo. Puhun itseni sisään. Ei tarvinnut edes teititellä puhelimessa ja nuori myymäläpäällikkö vieläpä sanoi iloitsevansa tapaamisestamme. Joten mieleni on ollut ylhäällä kyllä. Lähetin sinne tönkkökielisen hakemuksen, mutta nyt kelpaa, kyllä. Lähden kuntosalillekin nyt, miksi kaikki on niin nyt, puhisen energiat ulos, kirjoitan illalla uupuneena kaiken takaisin.

Ai niin, se lehtihaastatteluni, voi totta mooses. Ei minun pitäisi varmaankaan etukäteismainostaa sitä lainkaan. Sillä ei se tulekaan huomisessakaan lehdessä, tuleekin vasta ensi viikolla, kerron sitten, kun todella tulee, niin ei kukaan rynni turhaan lehtitelineitä kaatamaan. Mutta siis iloitsen kovin, että se ylipäänsä tulee, eikä tässä maailmassa kiirekään ole, joten odotellaanpa kaikki, kuten perheeni siellä, rauhassa vain.

Apua apua sitä paitsi, aloitin taas Riivaajat. Dostojevskin riivaamana.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Kauniin päivän jälkeen toista sukupuolta

Miten lämmin voi yhtäkkiä olla ja heti auringon jälkeen kylmä. Tänään saattoi istua ilman takkia kakkukaakaolla, oli niin kuuma, että teki mieli viskata mekkokin yltä pois. Ja sitten, nyt kun pimeä alkaa kumarrella ikkunan takana, täytyy vääntää lämmityspatterit täysille, ei tarkene muuten eikä ehkä sittenkään. Sitä paitsi aloitin päiväni naisena, juoksemalla miehen kanssa aamulenkin syömällä suklaacroissantteja, ja nyt muutun taas toiseksi. Nimeni on pian Herman mutta ei vielä. Kohta, aivan kohta kun aloitan.


Jos olisin yksin, en jaksaisi. Mutta minusta on tullut kaksi. Minä kirjoitan itseäni kahtia. Minussa asuu yhä se mies, joka kertoo. Minä kirjoitan, mutta minussa on mies joka kertoo. Hän ei ole rakas R. Hän on Herman. Herman on toisenlainen. Ei yhtään R. Eivät edes pienet yksityiskohdat ole mistään kotoisin.
Asumme tuolla missä ei näy.




Me kiipesimme tänään Münchenin päälle. En nähnyt reunoja, näin vain katot, näin kirkkojen huiput ja värien kirjomat latvat. Piti pidellä seinästä kiinni. En tiennytkään vielä, että pelkään niin korkeaa. Jotenkin tuntuu, että täällä olen alkanut pelätä vähän kaikkea paitsi itseäni.


Unohdin kertoa, että viime viikonloppuna löysin salmiakkia. Salmiakkitaivaan suorastaan. Münsterissä myytiin kilokaupalla hollantilaisia salmiakkeja ja minä ostin niitä samoja suuren pussillisen, niitä joita löytää videovuokraamosta vaikkapa, Suomesta, ja nyt se on tyhjä. Koko säkki aivan, se oli pohjaton mutta nyt tiedän, ettei yksikään säkki ole todellakaan pohjaton. Pohja on kaikessa. Myös elämässä. 

Lisää kuvateksti

Kirjoitan loppuillan. Kirjoitan siitä, miltä tuntuu kun ei pääse irti. Kun muistot vain pyörivät tässä. Minä olen loppuillan mies ja lopuksi katson miestenohjelmia. Täytyy kunnolla eläytyä. Toivottavasti R ei halua minua niin kuin naista halutaan, sillä seuraavat tunnit olen toisessa roolissa eikä minulla ole naisesta mitään jäljellä, minulla on uudenlainen ruumis ja väärät paikat. Olen totta ja kaukana siitä.