maanantai 31. tammikuuta 2011

Tapetut kasvit ikkunalaudalla..

Niin se vain on, että kukkia ja viherkasveja pitää hoitaa hellyydellä. Olen väkivaltainen ihminen; kukkani ovat kuivuneita oksia. Ovat risuja ruukuissa aitiopaikalla. Nekin ropisevat pian kuin kolikot kohti lattiaa, risut ja pari ruskeaa lehteä. Jäävät jalkapohjien riesaksi. Päätyvät imuriin, sieltä jonakin siivousvimmaisena päivänä roskakoriin, sieltä kaatopaikalle, sieltä sinne mistä tulivatkin. Takaisin luontoon, raiskat. Että sellaista minulla, ei kaunista ollenkaan.

Olen kuitenkin uusi tänään. Piristää kummasti olla jonkun tahtoma. Väsynytkin olen. Kun rakastaa palavasti ja keskittyy olemaan ihana, kuluvat voimat yhtäkkiä. Tänäaamuna heräsin jo neljä neljäkymmentä. Viisi viisitoista sanoin moi moi ja hymyilin. Jännä, että yhtään ei tule itku vaikka on lähtöjen hetkiä. Kurja, tyhjä olo sen sijaan tulee heti kun kuulen, että hissi on saavuttanut pohjakerroksen, että nyt se tärkein ihminen on poissa taas n. 3 viikkoa elävästä elämästä. Toisaalta tällä kertaa ei kurjistuta kamalasti, oli jotenkin niin nopea viikonloppu, etten ymmärtänytkään. Oli kylpylässä lillumista, isoveljen yllätyssynttärijuhlat, elämäni kallein taksikyyti ja sunnuntaibrunssi rakkaiden ystävien kanssa. Hidastelua, elokuvia, hiplausta, suklaarasia, naurua, iloa, lentoliputkin ja musiikkia. Eikä yhtään itkua.

Töissä jaksoin pysyä hereillä tänään aivan hädin tuskin. Piti kuunnella monta tuntia kirjaesitelmiä. Yksi oppilas piti sellaisen omasta kirjastani. Oli vähän hassua kuunnella kohta 16-vuotiaan pojan näkemyksiä. Mutta pitää nostaa hattua: poika selvisi sekä kirjastani että esitelmästä varsin hyvin. 16-vuotiaan lukutaidoilla Silja ja Mai voi tuntua vaikealta, mutta niin vain hän tonki sieltä juonentynkää esiin ja osasi jopa tulkita asioita.

Juttelin Röllin kanssa viikonloppuna uuden käsikseni juonesta. Hän tietokoneihmisenä sai päähäni uuden ulottuvuuden, joka sopisi loistavasti tarinaan. Kokeilen, osaanko muokata hänen ideastaan, joka on tietokoneissa varsin normaali ilmiö, ulottuvuuden kirjan maailmaan. Yritän, varmaankin jo tänään. Pitää ensin tutkia taideteoksia. Kun pääsisikin nyt jonnekin kivan kokoelman ääreen katsomaan vain. Maalauksista saa kivasti inspiraatiota. Samoin matkoista. Sen takia odotan aivan hurjasti, että 18 seuraavaa yötä lentäisivät kuin kana, toisivat Alpit lähemmäs.

Haluan tänään juosta. Pitäisi kirjoittaa apurahahakemuksia kaksi. Huomenna näen prohvessoorin. Sitten olen viisaampi jatko-opintoasioissa. En ole viime aikoina miettinyt käytännön asioita muutossa. Mutta pitäisi kyllä. Pitäisi soittaa pankkiin ja sopia aikoja, pitäisi kysyä jostakin sairausvakuutusjuttuja.

Pitämisiin siis.

perjantai 28. tammikuuta 2011

Joulu on taas!

Tämä kirjailija tuli juuri töistä. Joten tavallaan en ollut äsken kirjailija, vaan äikänmaikka-Maaria. Uusin käsikseni käsittelee tai pikemminkin sivuaa pikkuisen tämänkaltaisia kysymyksiä: onko ihminen olemassa, silloin kun hän on yksin. Onko joku toinen olemassa, kun häntä ei näe. Mitä meidän selkämme takana on, silloin kun emme sinne katso - onko siellä yhtään mitään. Tämän idean pisti päähäni armas kaukorakkauteni. Sitä olen kehitellyt, pyörittänyt mielessä viime kesänä ja taas. Ja nyt perjantaipulla kädessäni mietin, olinko tänään (aamukirjoittamisen jälkeen) kirjailija, kun oikeastaan olin opettaja..

Ja olenko koko viikonloppuna kirjailija, kun aion heittää kirjoittamispuuhat naulaan kuin hynttyyt konsanaan ja keskittyä olemaan ihana tyttöystävä. Sillä ihanana oleminen on vaikeaa. Mistä tuleekin mieleeni Maailman ihanin tyttö. Ihana kirja, tahtoisin nähdä meneillään olevan näyttelyn, tahtoisin kirjan omakseni myös.

On pakko kömpiä nyt sänkyyn, nukkua unia. Heräsin aamulla kuudelta kirjoittamaan. Olen työstänyt kieltäni. Olen kohtalaisen tyytyväinen, joskaan uusi kieli ei ole vielä valmis. Tekisi mieli antaa näytteitä. Tekisi mieli kirjoittaa uuden käsiksen alku tänne näkyville. Uskaltaisikohan? Varastavatko nettivarkaat myös romaanikäsikirjoituksia?

Mies tulee illalla, yhdeltätoista. Menen sitä vastaan. Sydän remuaa jo nyt. Saankohan päiväunta? Jostakin syystä minun sisälläni peuhaa koko ajan, on peuhannut jo viikon. Pelottaa, hermostuttaa. Mikä pelottaa, mikä hermostuttaa? Kun tietäisikin.

Toivotan kaikille viikonloppua kätevää, olipa se sitten joulu tai juhannus. Itselleni se on joulu. Pukki kun matkaan jo kilkuttaa...tsippadaa. Niin ja sitten etenkin kaikki tutut, jotka aion kyllä vielä virallisesti kutsua julkkareihini, merkatkaapa se 19.3. kalenteriin. Silloin ravintolalaiva keinuu. Tarvitaan tyrskyjä, te olette niitä! Tarvitaan myös lehdistö, radion edustajat (ja selostajaksi Antero Mertaranta) sekä tv-uutiset. Sinne. Että kaikki näkisivät saman!

Hyvää päiväyötä!

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Pisara: Kesäsade..

Pisara: Kesäsade..: "Kävelin äsken pakkasessa. Kerrankin vain kävelin, yleensä juoksen ja hengästyn. Mietin, miten löytäisin uuden kielen. Tarvitsen sellaisen. O..."

Kesäsade..

Kävelin äsken pakkasessa. Kerrankin vain kävelin, yleensä juoksen ja hengästyn. Mietin, miten löytäisin uuden kielen. Tarvitsen sellaisen. On kyllästyttävää lukea aina samaa, kirjoittaakin. Zing, Zing (nykyinen Pintanaarmuja) on aivan eri kieltä kuin Silja ja Mai, mutta nyt Siljan kieli on jäänyt päälle. Muistan, kuinka yritin ja yritin Zing, Zingin jälkeen löytää uuden kielen Siljaan. Ja sieltähän se löytyi, yritysten kautta. En kuitenkaan muista, kuinka kauan piti yrittää. Joten kai se sieltä vielä tulee, uusi kieli..

Minulla on huolia.
Olen alkanut pelätä.

Päätin tänään, että julkkarini ovat 19.3. Samalla ne ovat läksiäisjuhlat. Siellä voisi mainostaa, että Täältä lähtee Maaria. Tai siis yleensähän sanotaan: "Täältä tulee ..." Juhlissani on Barbie Girl -ohjelmanumero. Sen esittää kultakurkku. Lisäksi siellä on arvontaa. Palkintona Silja ja Mai. Ja pusu, poskelle, jos niin halutaan. Voin laittaa huulipunaa sekaan. Olisikohan myös ongintaa järjestettävä. Arvontaa ja ongintaa. Ei. En halua miettiä niin syvälle. Tänään on jotenkin laiska päivä, syvä meri on kaukainen asia.

Haluan tuollaista tapettia:

Halusin sitä eilisillasta lähtien, törmäsin siihen vahingossa. En edes etsinyt tapettia, en varsinkaan ajatellut sitä.
Mutta nyt kaikista maailman asioista haluan tapettia. Kotiin, josta lähden. Tai oikeastaan tahdon sitä kotiin, johon saavun.

Olen lukenut koko alkuviikon Marguerite Durasia. Tietoisesti imen hänen kieltään. Haluan ottaa vaikutteita, vaikka sanotaan, että hyviä kirjoja ei pitäisi lukea silloin kun työstää omaa. Duras kylläkin toistaa itseään, ainakin Kesäsateessa ja Siniset silmät musta tukka -teoksessa. Mutta mitä siitä, jos lukeminen on nautinto. 

Kaksi yötä vielä nukun yksin, sitten olen kaksi ihmistä.  
Minulla on ikävä kesäsadetta, nyt kun kesäsateen olen maininnut.
Olisi erikoista seisoa nyt ulkona ja antaa sateen lyödä poskia.
Tarvitsen jonkun lyömään minua poskelle. Voisi hanskalla huitaista. Tarvitsen poskeen pienen punaisen jäljen, jota kuumottaisi. Saisi muuta ajateltavaa kuin omat pelot. Eihän elämistä pitäisi tuhlata pelkäämiseen. Sitä paitsi pelkäämiseni on mitä luultavimmin turhaa. Pelkään myös, että jos tarpeeksi paljon pelkään, tulen hulluksi. Koska jos on yksin kotona ja pelkää, voi tulla hulluksi.

Olin tänään töissä tylsä tapaus. Ei liity mihinkään tämä huomio. Joten aasinhännästä ponin häntään (kyllä, katsoin Satuhäät kun siitä niin kohistiin). Minua turhauttaa: miksi kirjastani ei tule enempää arvosteluja? Miksi vain isot nimet huomataan? Tai sellaiset, joista on tehty iso nimi. En halua koskaan olla iso nimi, mutta haluan, että kirjani huomataan myös valtavissa medioissa. Se tosin on varmaan jokakirjoittajan unelma.

Toivotan hyvää iltaa. Yritän keksiä keinon muuttaa kieleni. Mietin, otanko vaikutteita kreikasta tai saksasta. Venäjästä voisin, se on kaunista ja musiikkia. Pohjoiskarjalan murteella olen koettanut joskus kirjoittaa, se kuulostaa liian teennäiseltä paperilla. Tai no, tehtyähän kieli on kaikissa muodoissaan.

Haluaisin puraista jotakin pyöreää. Omenaa tekisi mieli, ei ole omenaa. Ja koska juuri tulin ulkoa sisälle, en mene ulos ja hanki sitä omenaa. Miten omenasta pitää tehdä näin vaikea asia.

Toivotan uudestaan hyvää iltaa.

PS. Nyt löydyn tuolta jos tarkkaan etsii: http://pkkirjailijat.jns.fi/

lauantai 22. tammikuuta 2011

Karkkipäivä!

Mums, mums, mums, mums. Nams, nam. Karkkia. Raskaan työn raatajalle raskaat huvit: 400 grammaa irtokarkkia. Kyllä koko lasti on ansaittu, kun lauantainakin täytyy opettaa. Ja huomenna on jo sunnuntai, eikä silloin ajattele muuta kuin sitä, että taas on kohta työpäivä.


Karkkien lisäksi Karkkipäivä on bändin nimi. Kävin sen keikalla torstaina. Oli hauskaa, hyvää musiikkia. Ystäväni, joka keikkailee "sillä tavalla" yhden bändin jäsenen kanssa, on löytänyt siis toisin ajateltuna elämänsä karkin. Hahaha. Huumori kukkii, kun karamelli suonissa sykkii.

Tänään olisi ollut veljentytön synttärijuhlat. Olen kamalan huono täti, kun en jaksanut sinne mennä. En työlauantain päälle. Kun kuuntelee murrosikäisten mutinoita muutaman tunnin, ei sitten jaksa enää kuunnella - niin ihania kuin nuo sisarusteni lapset ovatkin - lapsiääniä. Pitänee juhlistaa Omelian 4-vuotispäivää joskus toiste siis. 4-vuotiaat ovat muuten varsin ovelia tapauksia. Pakko, aivan pakko päästää kummituspoikani Lauri Veikko Viljami Lehtikuusen (mikä runoilijan nimi!!) valokeilaan nyt.



Sain Laurilta aivan parhaan joululahjan (kyllä, uskallan väittää, että se oli parempi kuin Elämäni Ihmiseltä saatu, mutta tässä tapauksessa Elämän Ihminen tuskin on moksiskaan): satukirjan. Itse oli sepittänyt 3 tarinaa, kuvittanutkin oikein. Kuulkaapa kansa:

"Kauan sitten, Englannin maalla, aamuisin lohikäärme
hyökkäsi kaupunkiin ja puhalsi tulta niin, että ritarit
syttyivät tuleenja se söi ne ja pelotteli niitä.
                     Tömps!

                     Tömps!
Se tömisteli jaloillaan niin, että ritarit kaatuivat ja ennen kuin
ritarit nousivat ylös, lohikäärme lensi niiden luo ja söi ne.

                     Sen pituinen se."


"Lampaat ihanat,
aidan takana,
söivät ruohoa,
kun lohikäärme syöksyi ylhäältä alas ja söi
                                   mrrrrrrrr
                                   ne kaikki.

Sen pituinen se."

Siinä kaksi saduista, kolmaskin vielä olisi. Uskomatonta, kuinka noissa saduissa on tietty kaari, rytmiäkin. Ja mikä sisältö: niin kamalan raakaa, mutta samalla hellyyttävää kaikessa totisuudessaan.

Mielikuvituksen voimaa on siis tämän tytön suvussa. Itsellä se tuntuu olevan joskus liian vilkas, ihan niin kuin oikeassa elämässä. Mutta onneksi suurimman osan saa kanavoitua kirjoittamiseen. Palasin eilen pitkästä pitkästä aikaa kesällä aloittamaani tekstiin. Luulen, että taon sitä seuraavat kuukaudet. Se on hieman jännittävämpi tapaus, pelottavakin, ainakin itse kirjailijasta. Pitää mennä pelottavien asioiden sisään.

Jotenkin kauhu kiehtoo, painostava tunnelma. Mutta tässä käsiksessä tahdon luoda eri tavalla painostavan tunnelman kuin aiemmin. Sellaisen, että sydän sykkii pelosta. Sellainen tosin saa pelkäämään omaa kotia pimeällä, myöhään illalla, joten pitänee alkaa heräillä aikaisin ja kirjoitella ennen töitä. Tai kirjoitella aina kun ollaan Röltsyn kanssa samassa sängyssä yötä, sittenpähän olisi joku tukemassa painajaisten keskellä.

Nyt aloitan viikonlopun vieton. Joka muutes on jo toinen viikonloppu peräkanaa, kun en harrasta juhlimista tai muuta meininkiä. Korkeintaan menen elokuviin. Mikä hissunhissukka :) Tai siis no ei kai se  ole hissuilua, mitä hissuilu edes on. Menen elokuviin piste. Menen sinne sellaisen ystävän kanssa, jota en ole nähnyt piiiitkään, liian pitkään aikaan, ja joka on paljon parempaa kuin esimerkiksi viina.

Moikkis!

PS. Tapaan pian, ensi viikolla jos ehdin, entisen prohvessoorini. Käyn puhumassa väitöskirjailusta. Että josko siellä Saksassa alkaisi valmistautua mahdollisen professorin tulevaisuuteen. You never know.
PPS. Tuolla on Siljan ja Main ensimmäinen arvostelu: http://www.karjalainen.fi/scripts/edoris/edoris.dll?tem=lsearchart&search_iddoc=6809808

tiistai 18. tammikuuta 2011

Ovet kiinni nenän edestä.

Kuljen luokkaan, bänks, suljen oven nuoren ihmisen nenän edestä. Sanon mene pois. Miltä se mahtaa nuoresta tuntuakaan, hänethän halutaan pois. Tekisi mieli huutaa perään että väärä luokka, etsi omasi, sen takia poistin.

Bänks, suljen oven naapurin nenän edestä. Sen ei tarvitse kurkkia minun asuntooni. Bä-bänks, olen kävellä lasioviin, ne ovat automaattiset, unohtavat aueta kun kävelen niiden eteen vaikka olen asiakas, maksaisinkin jos pääsisin sisään, lopulta pääsen, ymmärtävät yskän.

Tsädänks, ovi kiinni saksalaiseen yliopistoon, et ole hakukelpoinen, mitäs et lukenut tilastotieteitä vaikka viisi vuotta opiskelitkin. Bänks, ilmoitus rehtorille: en tule enää elokuussa. Työpaikan ovet kiinni, eivät aukea enää minun avaimillani, eivät elokuusta lähtien.

Bä-dä-dänks. Suljen ovet, kaikelta minä suljen ne. Ja mitä on minussa, ei epätoivoa ainakaan. Ei ahtaanpaikankammoa, ei paniikkia. Minulla on luottavainen mieli. Aivan varmasti avautuvat toiset ovet, aivan varmasti löydän uusia avaimia. Aivan varmasti saan työtä tai opiskelupaikan, aivan varmasti tämä on oikea ratkaisu.

Kuten huomaatte, pohdin tätä yhtä ja samaa. Sitä että lähden. Sitä että olen hullu. Että minun on pakko olla hullu. Ainahan sanotaan että ei kannata antaa rakkauden sokaista. Mutta en minä sokea ole. Tiedän mitä teen. Tiedän, että nykymaailmassa on hullua jättää vakituinen palkkavirta, ystävät ja perhe.

Mutta mutta uuden elämän voi rakentaa. Ainakin tässä osassa maapalloa, täällä Euroopassa, ihan mahdollista se on. Sitä paitsi on terveellistä heittäytyä. On jopa ihailtavaa ottaa riskejä tai olla rohkea, eikö ole, eikö.

Mietin minä muutakin kuin tuntematonta tulevaa. Mietin mitä syön. Söin juuri Runebergintortun. Olen hulluna niihin. Voin jo nyt sanoa, että kotkalainen runeberg vetää vertoja helsinkiläiselle. Mietin myös lukemaani. Hymy huulilla mietin Kyrön Mielensäpahoittajaa, voi että mitä luettavaa. Mietin mitä sanoisin ystävälle, jonka ihan kohta näen, enkä enää murjota. Mietin tapaamista siskon ja hänen kaverinsa kanssa (tai onhan se varmasti myös minunkin kaverini, ainakin se puhuu minulle), äsken nähtiin kahvilassa. Mietin ruuhkaa, joka ei ole oikeastaan ruuhkaa. Mietin, että olisi ihana nukahtaa nyt (mutta en tietenkään nukahda, vaan menen iloisin mielin tapaamiseen). Mietin, että ilahdutin tänään miestä, jolle ostin puhelimen. Tai se mies sen osti, mutta minä hain. Tai siis ostin sen, mutta mies maksaa itse omat puhelimensa.

Mietin myös, miten ihanaa on kun on enää 10 yötä ja saan olla iholla. Siis lähellä. Mietin kokeita, pitäisi ne tehdä, Kalevala-koe yhdeksäsluokkalaisille. Pitäisi ja pitäisi. Minusta on hienoa että oma elämä on oma elämä. Minulla on ikävä teitä kaikkia. Tuntuu että yksin puhun, ääneen, vaikka oikeasti kirjoitan enkä pian ole yksin. Tänään olisi Prosak-ilta Dubrovnikissa. Mutta ulkona sataa. Ja ystävä odottaa. En hänen edestään tahdo sulkea niitä ovia.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Miltä naisesta tuntuu, kun hän saa uudet kasvot?

Minulla on nyt uudet, putipuhtaat, silokkaat kasvot. Poskissa hiukan punaa, silmissä sinimustaa. Ihoni tulisi olla nyt hieman hohdokkaampi (vai mikähän se ilmaisu olikaan). Lisäksi jalkapohjani ovat pehmeät kuin persikka tai vauvanbeba. Kiitos kuuluu äidilleni, joka teki tänään sunnuntaitöitä viihtyisässä hoitolassaan.

Olen kuulemma vaikea asiakas. Tai ei kuulemma, tiedän sen kyllä itsekin. Kitisen ja inahtelen hyvinkin pienestä kauneuspöydällä maatessani. Minua ei kannata painella jalkapohjista, naamaihoani ei kannata venytellä ja vatkata, jalkapora (jolla kadotetaan poksista vain kovettumat) on samaa kuin 1000 watin sähköisku, kulmien nyppimisestä valun vettä, mekaaninen puhdistus pistää minut kiemurtelemaan kuin alhaisen madon. Mutta silti olen aina kaiken jälkeen tyytyväinen. Äiti on ihan paras noissa hommissa.

Mutta omituista on, että kaikki muut normaalit ihmiset nauttivat tuosta kaikesta, jopa, herranjestas, porasta ja painelusta! Heille se on rentoutusta, ja monet sanovat nukahtavansa kauneudenhoitajan käsiin (mikä on siis hyvä juttu). Minä sen sijaan hikoilen ja irvistelen ja vääntyilen. En kehtaisi mennä tuntemattomien kosmetologien käsittelyyn, nauraisivat vielä ulos tiskeiltään. Tai viiltäisivät haavoja, muka vahingossa.

No, minä käyn puhdistautumassa kasvoiltani paristi vuodessa (kuulemma liian harvoin) vapaaehtoisesti. En kuitenkaan ymmärrä, miksi kautta aikojen on viljelty lausetta "kauneuden takia täytyy kärsiä". Miksi?! Ja miksi minäkin haluan siitä kärsiä? Okei, minulla on nyt uudet kasvot, ja se tuntuu vallan mainiolle. Raikkaalle, hohtavalle, hyvälle sanalla (tai kolmella) sanoen. Mutta miksi ihmeessä ei voisi olla kaunis ilman kipua? Kipua nimittäin on, jos tarkasti miettii, kestettävä myös ilman että sen kummemmin panostaa kauneuteensa. Vai olenko aivan väärässä? Pitääkö ladella esimerkkejä?

En nyt kyllä malta ladella mitään. Pääsin onnistuneesti Kotkasta kotiin ("Terveisiä Kotkasta, isä käski potkasta"), vaikka bussi hajosikin matkalla, ja piti vaihtaa menopeliä kesken kaiken. Ja vaikka kotihissini ei toiminutkaan (piti raahautua viimeisillä voimilla 7. kerrokseen painavan matkakassin ja ruokapussin kanssa). Ja nyt uunissani paistuu pizza. Se on omituisen pieni, vaikka tein taikinan vanhalla ohjeella, mutta toivottavasti herkkuherkkuinen. Että tässä sitä vain kuola poskella odotellaan ruumiin täytettä.

Sielun täytettä sain tänään lumikenkäilystä. Hauskaa ja hikistä hommaa, vaikka toissieraiminen flunssani yrittikin estellä. Aion pistää herra Saksan lumikenkiin, kunhan hän parin viikon päästä lentää valkoisella, Lufthansa-nimisellä oriilla luokseni. Eli siis toisin sanottuna saanen nauraa. Koska aina on hauska nauraa, jos joku ei osaa jotakin ja itse osaa, ja sitten se toinen kaatuu ja kaatuu ehkä toisenkin kerran. Tai juuttuu johonkin. Tai saa lunta kenkään.

Minä muuten tein radikaalin päätöksen. Vaihdoin Zing, Zing -nimen (joka käsikselläni on ollut siitä lähtien kun sitä aloin työstää) toiseen. Miltähän tämä kuulostaa vai kuulostaako miltään: Pintanaarmuja.

Nyt pizzani piippaa. Minä syön sen, jos en kokonaan niin osittain sitten, ja sen jälkeen olen taas oikea kirjailija. Vaikka oikean oikeasti pitäisi korjata 48 kirjoitelmaa, jotta saan palautettua ne ylihuomenna. Mutta jos ei halua, onko pakko?

Tsädäng.

PS. Ai niin, olen kamalan loukkaantunut eräälle ystävälle ja nyt murjotan. Olen murjottanut jo kaksi päivää. Mutta harmillisesti tämä ystäväinen ei varmaan ymmärrä, että murjotan, koska en ole kertonut hänelle, että murjotan. Pitäisikö murjotuksesta kertoa, jos toinen osapuoli ei sitä huomaa? Tätä olen miettinyt aiemminkin, kun on pitänyt milloin kenellekin osoittaa mieltään mykkäkoulun merkeissä...

perjantai 14. tammikuuta 2011

En halunnut kuolla viime yönä.

Siltä se tuntuu, tukehtumisesta johtuva paniikki, että nyt tässä on loppu. Että tässä yksin kaon, ryin, haparoin ilmaa, pinkaisen sängystä, pompin kuraa kurkussa alemmas, oikeaan torveen, ei henkeen, nielen tyhjää, enkä mitään ehdi ajatella. Siltä tuntuu kun ei tahdo kohdata kuolemaa.

Heräsin toisin kuvailtuna viime yönä tukehtumisentunteeseen. Kiitos yksisieraimisen flunssan, joka on siirtynyt putkiini rohisemaan. Mikä kauhujen yö! Nyt voin ehkä hieman paremmin eläytyä kauhuelokuvien (tai -kirjojen) kohtauksiin, joissa painetaan tyynyä kasvoille, ei päästä veden pinnan alta ylös tai niellään hiekkaa. Tai haudataan elävältä. Paniikki, kohtaus, cut.

Sanotaan, että ennen kuolemaa näkee oman elämänsä pikakelauksena (kerran olen sen nähnyt niin, olin silloin 15-vuotias, esteratsastuskilpailuissa, hevoseni liukastui jäisellä radalla, minä löin pääni ja olin pimennossa vain noin puoli minuuttia). Mutta en usko, että tukehtumistapauksissa ehtii nähdä yhtään mitään. Siinä vain tekee kaikkensa saadakseen hengitystiet taas putipuhtaiksi. Mutta elossa ollaan, elossa hyvinkin.

Nyt on viikonloppu, sen alku ainakin. Kuljin tunti sitten pitkin Hesaria ja törmäsin lukemattomaan määrään juoppoja. Tuli paha mieli. En tiedä, miksi paha mieli korostui, kun huomasin juoppojen olevan nuoria juoppoja, kolmikymppisiä suurin piirtein. Enkä tiedä, onko tämä aina tällaista Hesarilla. Olenko muka kulkenut silmät kiinni..? Vai onko nyt jotenkin erityinen perjantai? Vai korostuuko tämä siksi, että olin nälkäinen ja yritin kiinnittää huomioni kaikkeen muuhun kuin nälkään, kuten vielä kurjempaan?

Halusin perjantaipurilaiselle töiden jälkeen, mutta perjantaipurilaisystäväni ei ollut tavoitettavissa. Joidenkin pitää tehdä töitä silloin kun toisten viikonloppu alkaa. Se tietää joskus harmillista yksinäisyyttä niille, joilla on vapaata. Mutta toisaalta ihan hyvä on olla yksin sen jälkeen, kun on kuunnellut peruskoulurakennuksessa 6 tunnin ajan melua.

Tänään aion vain kirjoittaa (oli suuria vaikeuksia irrottautua aamulla koneelta ja lähteä töihin, töissä sitten purin mokomasta johtuneen kiukun poloisiin oppilaisiin..joskus tuntuu että olen varsin "vittumainen" akka siellä luokan edessä keikkuessa) ja huomenna menen vanhempien luokse. Lumeen ja pakkasen paukkeeseen. Saareen. Kuulostaapa salaperäiseltä, mutta Kotka on kuulemma saarta ihan kokonaan. Niin että saareen menen kuin Lemminkäinen konsanaan.

Ai niin, tehokasta, sain eilen vastauksen Munchenin yliopiston suomen kielen prohvessoorilta. Siellä ei kaivata yhtään opettajia, mutta jatko-opiskelijaksi olisin tervetullut. Harkintaan siis. Kai. Ei kamalasti kiinnosta tehdä väitöskirjaa suomen kielestä. Eikä se ollut edes pääaineeni. Sitä paitsi voiko Saksaan edes saada Suomesta apurahaa? Kirjailija-apurahaa ei ainakaan saa.

Pää on kipeä. Sierain ei enää. Mikä helpotus, mikä muuttunut kipukynnys.

Olen poistanut Zing, Zingistä jo 25 sivua. 25! Se on paljon se, kun ottaa huomioon, että olen työstänyt mokomaa jo kolme vuotta. Minulla on muuten (zing, zingistä tuli vain aasinhäntänä mieleen) 4 viinipulloa hyllyssä, yksi skumppa ja puolikas Bacardi. Ihan hyvännäköistä. Ja noita eri ulkomaan kaupungeista keräämiäni shottilaseja on jo 28. Osa on rikkoontunut, osan olen unohtanut. 28 lasia ei kyllä riitä mihinkään. Haluan ison kokoelman. Sitä varten pitää päästä muihin osiin vierailemaan. Kauhistuttaa, kun en tiedä milloin pääsen seuraavan kerran jonnekin kauas. Jonnekin monen vuoren taakse tutkimaan.

Hyvää viikonloppua, toivon aurinkoa. Ja ikävän laantumista, sitä etenkin. Pakko pistää bavarialaisen koiran brezel tähän blogiin. Se on yhä niin hauska. Oma kiva on paras kiva! Usein oma kiva tuottaa kivaa myös muille ;)

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Miten voi yksisieraiminen flunssa kestää ja kestää. En ymmärrä, haluakaan ymmärtää. Toinen sierainparkani on ollut jo monta päivää ihan tukossa. Raukka, meneeköhän siltä ihan voimat. Jaksankohan enää juosta karkuun?! Osaankohan enää henkäilläkään sitten kun tämä toispuolinen piina on ohi?

Olen ollut ahkera, ihan by the way vain. Laitoin sähköistä postia Munchenin yliopistoon, fennougristiikan laitokselle. Kysäisin sieltä, josko kaipaisivat uutta opettajaa joukkoonsa syksyllä. En tosin osaa kuvitella itseäni yliopistolle luennoimaan. Herranjestas, tämmöinen heitukka. Voikohan minua edes vakavasti ottaa - teinitkään kun eivät sitä aina tiedä. Mutta vakavasti tai ei, minä tahdon tuollaisen:




Ja sitten - jotta korostuisi käsite ahkeruus, tai sanotaanko aloitekykyisyys - pistin sinne opinahjoon, jonka muuttunut nimi on Psychology Master's Program in the Learning Sciences, viestiä, että olenkohan hakukelpoinen. Jostain kun on pakko aloittaa tämä epätoivoinen järjestelmällistyminen. Tai no, en kai epätoivoinen sentään ole. Enkä ihan epäjärjestelmällinenkään. Hui kun on pitkäsanainen päivä. Sitä paitsi pelkään pahoin, että Rimmisen Nenäpäivä on iskenyt nenääni. Onneksi oma nenäni ei muistuta sitä, mitä kuvittelen Nenäpäivän päähenkilön nenän muistuttavan. Oli muutes hauska romaani. Kepeä ja viihtyisä.

Mutta ahkeruudesta vielä lisää: laitoin myös kahteen eri lehteen arvostelukappaleen romaanistani. Ennen joulua laitoin peräti 7 paikkaan. Odotan ihan kippuroissani palautetta. Olen saanut sitä vasta kahdelta ihmiseltä, äidiltä ja yhdeltä työkaverilta - jos lasketaan vain kirjan kokonaan lukeneet. Muut ovat lukeneet vain osan. Ymmärrän kyllä, että se on hidaslukuinen. Mutta silti, odottavan aika on pitkä. Asiaa pahentaa se, että joudun odottamaan monia asioita. No, eipä nyt silti heitetä veiviä ojaan, vaan otetaan härkää sarvista ja jatketaan työtä. Kirjoitustyötä. Kun ei tästä uloskaan pääse, vuotava nenä ja märät kengätkin kun on. Tai siis tie on märkä, kenkiä on monta (mutta ei tarpeeksi).

tiistai 11. tammikuuta 2011

Olen varas tai vähintään rikollinen.

Varastin poikaystävältäni purkillisen piparkakkutaikinalevitettä. Kyllä, sellaistakin on olemassa. Vierailin joululomalla Belgiassa, ja siellä ystäväiseni (joihin tutustuin asuessani ammoin Ateenassa) tarjosivat aamupalalla "Speculoos"-nimistä, pähkinävoin tapaista, paahtoleivälle levittäytyvää juttua. Se oli niin jännää, että oli pakko ostaa purkki tuliaisiksi. Tarkoitus oli antaa mokoma vanhemmille tuliaisiksi, mutta sitten Rölli ja minä ajattelimme, että voisihan sen sittenkin pitää itsellä. Kun on niin maukasta ja sillain.

Ja tässä minä nyt olen, purkin pistin matkalaukkuun salaa, raahasin sen Suomeen. Söin sitä ahnaasti tänään aamupalalla (Huom! Sain pidäteltyä himoani jopa 3 päivää). Aamupalan jälkeen oli pakko tunnustaa Röllille, että täällä se on, mokoma spekulaatiopurkki, täällä ja osittain ruuansulatusjärjestelmässäni, ja etten tunne muuta kuin pientä häpeää. Edes anteeksi en tainnut pyytää. Mutta jokin osa minussa uskoo, ettei varkaus kaatanut kenenkään maailmaa. Ja että hymyllä ja silmien (viattomalla) räpsyttelyllä tästäkin taikinasta päästään.

Ja se hyvähän tästä kaikesta seurasi, että energiaa on riittänyt vaikka mihin. Siis töiden lisäksi noin niin kuin ajattelun tasolla. Tai siis kovin on puuhakas olo. Ennen aamupalataikinalevitettä käväisin lenkillä (aamulenkkeily on ihanan ihqudaa) ja ennen töitä (no, joskus opettajat opettavat vasta kello 12 jälkeen) ehdin ajatella. Paljon ajatella. Sitä minun täytyykin tehdä tulevina päivinä.

Pitäisi selvitellä kaikenlaisia veroasioita, työttömyyskorvausasioita (oletan olevani elokuun alussa työtön humanisti), sairasvakuutuksia, muuttovälineitä, kielitestiä, asiakirjojeni virallista käännättämistä sekä saksaksi että englanniksi ja kaiken kukkuraksi julkkaribileitä. Uuvuttavaa. En pidä lainkaan virallisista asioista toisin kuin esimerkiksi salmiakista tai minttukrokanttisuklaasta. Mutta pikkuhiljaa kaikkea on vain alettava järjestellä. Ja nimenomaan virallisia asioita. Pitäisi myös etsiä vuokralaiset asuntooni ja myydä kaikkea ylimääräistä.

Vielä on 5 kuukautta aikaa tehdä hakemus tuonne: http://www.psy.lmu.de/excellence/about_us/welcome/index.html Tosin tuo opinto-ohjelma on hieman muuttunut, ja nyt sinne vaaditaan jotain ihme matematiikan opintoja. Ajattelin kuitenkin yrittää, eihän yrittänyttä purkkiinkaan pistetä, vaikka se yrittäjä ei ymmärtäisi mitään esimerkiksi deklinaatioista tai piin desimaaleista tai voitteko kuvitella, tilastotieteistä. No, ehkä kuitenkin pääasia on, että muutan pois. Rohkeasti vain, jätän täällä Suomessa kaiken, kuten varman ja mukavan työpaikan, ystäväni, perheeni, Laurin ja Sofian (ja kaikki muut entiset sinappikoneet, nykyiset marakatit) Kallion, ruisleivän, hyvänmakuisen maidon, oikeat neljä vuodenaikaa, irtokarkkivalikoimat, luonnon.

Eli siis toisin sanottuna tärkeää ei ole muuttaminen pois. Tärkeää on päästä lähelle sitä, jota tässä kaiken keskellä eniten kaipaa. Koska uskoisin kaipaavani sitä enemmän kuin mitä ihmisiä, esineitä ja asioita tulen kaipaamaan täältä. Siis tarkoitan, että kaipaan nyt sanattoman paljon ja siellä päässä tulen kaipaamaan yhtä lailla, mutta en kuitenkaan aivan niin sanattoman paljon kuin nyt. Selkeää, mutta ulkona on niin utuisaa, että pistän nyt suuhuni mandariinin ja alan kirjoittaa oikeaa asiaa, enkä yhtään omaa elämää. Että moikkista moi vain!

PS. I just can't roll over!
http://www.youtube.com/watch?v=X0-Sv6YnxEc

maanantai 10. tammikuuta 2011

Tässä minä nyt sitten olen. Ujostuttaa.

Ja ihmettelen, että mitä tuon oivaltavan otsikon tilalla voisi olla, mitä etenkin sen alla.
Niin että aloitin blogin. Ei tämä kuitenkaan sen kummempi aloite liene, kun blogeja elää täällä virtuaalisessa sekasorrossa tsiljooneja. Mutta kuitenkin: oma mikä oma. Ja mikä hirmuisempaa: en voi tietää, kuka tätä eksyy silmäilemään, kuka tutkimaan yhtään tarkemmin.

Sen kuitenkin tiedän, että kun oma blogi on oma, sen pitää olla kuin oma. Eli mahdollisimman ilmava. Sanoisinko suorastaan raukea, hituisen aukkoinen, sopivasti tilaa temmeltää, niin pitää jättää. Ja kuvia. Mitä olisi blogi ilman kuvia. En ainakaan minä jaksaisi lukea, enkä varsinkaan omaa blogia, ilman kuvia.

Mutta mistä minä tiedän mikä kuva sopii, mikä ei. Tarvitseekohan edes tietää. Ja kielivalinta: kirjoitanko suomea vai lyönkö englantia sinne tänne, saksaa ehkä, jopa venäjää. Kreikan alkeita? Kangistunutta ruotsia en edes uskalla ajatella eksyvän minun blogiini. Kangistunutta siis sen takia, että itse olen kankea kun yritän ruotsiutua.

Mutta nyt on kuvan aika. Ja sitten otan päiväunet. Takana rankka työpäivä enemmän ja vähemmän vaativien murrosikäisten seurassa. Ja sitten kun olen levännyt, kirjoitan lisää. En kuitenkaan blogiini, vaan käsikirjoitukseeni nimeltä Zing, Zing. Tai oikeastaan en enää kirjoita sitä, vaan poistan. Sanoja ja pisteitä, lauseita, jopa kokonaisia virkkeitä. Sain muutes juuri kirjoittajaystävältäni puhelun. Ihana-Allu, welcome back to Fineland. Tänään en pudota sinua, niin kuin tuossa alla olevassa kuvassa Siperian laidalla.