perjantai 14. tammikuuta 2011

En halunnut kuolla viime yönä.

Siltä se tuntuu, tukehtumisesta johtuva paniikki, että nyt tässä on loppu. Että tässä yksin kaon, ryin, haparoin ilmaa, pinkaisen sängystä, pompin kuraa kurkussa alemmas, oikeaan torveen, ei henkeen, nielen tyhjää, enkä mitään ehdi ajatella. Siltä tuntuu kun ei tahdo kohdata kuolemaa.

Heräsin toisin kuvailtuna viime yönä tukehtumisentunteeseen. Kiitos yksisieraimisen flunssan, joka on siirtynyt putkiini rohisemaan. Mikä kauhujen yö! Nyt voin ehkä hieman paremmin eläytyä kauhuelokuvien (tai -kirjojen) kohtauksiin, joissa painetaan tyynyä kasvoille, ei päästä veden pinnan alta ylös tai niellään hiekkaa. Tai haudataan elävältä. Paniikki, kohtaus, cut.

Sanotaan, että ennen kuolemaa näkee oman elämänsä pikakelauksena (kerran olen sen nähnyt niin, olin silloin 15-vuotias, esteratsastuskilpailuissa, hevoseni liukastui jäisellä radalla, minä löin pääni ja olin pimennossa vain noin puoli minuuttia). Mutta en usko, että tukehtumistapauksissa ehtii nähdä yhtään mitään. Siinä vain tekee kaikkensa saadakseen hengitystiet taas putipuhtaiksi. Mutta elossa ollaan, elossa hyvinkin.

Nyt on viikonloppu, sen alku ainakin. Kuljin tunti sitten pitkin Hesaria ja törmäsin lukemattomaan määrään juoppoja. Tuli paha mieli. En tiedä, miksi paha mieli korostui, kun huomasin juoppojen olevan nuoria juoppoja, kolmikymppisiä suurin piirtein. Enkä tiedä, onko tämä aina tällaista Hesarilla. Olenko muka kulkenut silmät kiinni..? Vai onko nyt jotenkin erityinen perjantai? Vai korostuuko tämä siksi, että olin nälkäinen ja yritin kiinnittää huomioni kaikkeen muuhun kuin nälkään, kuten vielä kurjempaan?

Halusin perjantaipurilaiselle töiden jälkeen, mutta perjantaipurilaisystäväni ei ollut tavoitettavissa. Joidenkin pitää tehdä töitä silloin kun toisten viikonloppu alkaa. Se tietää joskus harmillista yksinäisyyttä niille, joilla on vapaata. Mutta toisaalta ihan hyvä on olla yksin sen jälkeen, kun on kuunnellut peruskoulurakennuksessa 6 tunnin ajan melua.

Tänään aion vain kirjoittaa (oli suuria vaikeuksia irrottautua aamulla koneelta ja lähteä töihin, töissä sitten purin mokomasta johtuneen kiukun poloisiin oppilaisiin..joskus tuntuu että olen varsin "vittumainen" akka siellä luokan edessä keikkuessa) ja huomenna menen vanhempien luokse. Lumeen ja pakkasen paukkeeseen. Saareen. Kuulostaapa salaperäiseltä, mutta Kotka on kuulemma saarta ihan kokonaan. Niin että saareen menen kuin Lemminkäinen konsanaan.

Ai niin, tehokasta, sain eilen vastauksen Munchenin yliopiston suomen kielen prohvessoorilta. Siellä ei kaivata yhtään opettajia, mutta jatko-opiskelijaksi olisin tervetullut. Harkintaan siis. Kai. Ei kamalasti kiinnosta tehdä väitöskirjaa suomen kielestä. Eikä se ollut edes pääaineeni. Sitä paitsi voiko Saksaan edes saada Suomesta apurahaa? Kirjailija-apurahaa ei ainakaan saa.

Pää on kipeä. Sierain ei enää. Mikä helpotus, mikä muuttunut kipukynnys.

Olen poistanut Zing, Zingistä jo 25 sivua. 25! Se on paljon se, kun ottaa huomioon, että olen työstänyt mokomaa jo kolme vuotta. Minulla on muuten (zing, zingistä tuli vain aasinhäntänä mieleen) 4 viinipulloa hyllyssä, yksi skumppa ja puolikas Bacardi. Ihan hyvännäköistä. Ja noita eri ulkomaan kaupungeista keräämiäni shottilaseja on jo 28. Osa on rikkoontunut, osan olen unohtanut. 28 lasia ei kyllä riitä mihinkään. Haluan ison kokoelman. Sitä varten pitää päästä muihin osiin vierailemaan. Kauhistuttaa, kun en tiedä milloin pääsen seuraavan kerran jonnekin kauas. Jonnekin monen vuoren taakse tutkimaan.

Hyvää viikonloppua, toivon aurinkoa. Ja ikävän laantumista, sitä etenkin. Pakko pistää bavarialaisen koiran brezel tähän blogiin. Se on yhä niin hauska. Oma kiva on paras kiva! Usein oma kiva tuottaa kivaa myös muille ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti