lauantai 22. tammikuuta 2011

Karkkipäivä!

Mums, mums, mums, mums. Nams, nam. Karkkia. Raskaan työn raatajalle raskaat huvit: 400 grammaa irtokarkkia. Kyllä koko lasti on ansaittu, kun lauantainakin täytyy opettaa. Ja huomenna on jo sunnuntai, eikä silloin ajattele muuta kuin sitä, että taas on kohta työpäivä.


Karkkien lisäksi Karkkipäivä on bändin nimi. Kävin sen keikalla torstaina. Oli hauskaa, hyvää musiikkia. Ystäväni, joka keikkailee "sillä tavalla" yhden bändin jäsenen kanssa, on löytänyt siis toisin ajateltuna elämänsä karkin. Hahaha. Huumori kukkii, kun karamelli suonissa sykkii.

Tänään olisi ollut veljentytön synttärijuhlat. Olen kamalan huono täti, kun en jaksanut sinne mennä. En työlauantain päälle. Kun kuuntelee murrosikäisten mutinoita muutaman tunnin, ei sitten jaksa enää kuunnella - niin ihania kuin nuo sisarusteni lapset ovatkin - lapsiääniä. Pitänee juhlistaa Omelian 4-vuotispäivää joskus toiste siis. 4-vuotiaat ovat muuten varsin ovelia tapauksia. Pakko, aivan pakko päästää kummituspoikani Lauri Veikko Viljami Lehtikuusen (mikä runoilijan nimi!!) valokeilaan nyt.



Sain Laurilta aivan parhaan joululahjan (kyllä, uskallan väittää, että se oli parempi kuin Elämäni Ihmiseltä saatu, mutta tässä tapauksessa Elämän Ihminen tuskin on moksiskaan): satukirjan. Itse oli sepittänyt 3 tarinaa, kuvittanutkin oikein. Kuulkaapa kansa:

"Kauan sitten, Englannin maalla, aamuisin lohikäärme
hyökkäsi kaupunkiin ja puhalsi tulta niin, että ritarit
syttyivät tuleenja se söi ne ja pelotteli niitä.
                     Tömps!

                     Tömps!
Se tömisteli jaloillaan niin, että ritarit kaatuivat ja ennen kuin
ritarit nousivat ylös, lohikäärme lensi niiden luo ja söi ne.

                     Sen pituinen se."


"Lampaat ihanat,
aidan takana,
söivät ruohoa,
kun lohikäärme syöksyi ylhäältä alas ja söi
                                   mrrrrrrrr
                                   ne kaikki.

Sen pituinen se."

Siinä kaksi saduista, kolmaskin vielä olisi. Uskomatonta, kuinka noissa saduissa on tietty kaari, rytmiäkin. Ja mikä sisältö: niin kamalan raakaa, mutta samalla hellyyttävää kaikessa totisuudessaan.

Mielikuvituksen voimaa on siis tämän tytön suvussa. Itsellä se tuntuu olevan joskus liian vilkas, ihan niin kuin oikeassa elämässä. Mutta onneksi suurimman osan saa kanavoitua kirjoittamiseen. Palasin eilen pitkästä pitkästä aikaa kesällä aloittamaani tekstiin. Luulen, että taon sitä seuraavat kuukaudet. Se on hieman jännittävämpi tapaus, pelottavakin, ainakin itse kirjailijasta. Pitää mennä pelottavien asioiden sisään.

Jotenkin kauhu kiehtoo, painostava tunnelma. Mutta tässä käsiksessä tahdon luoda eri tavalla painostavan tunnelman kuin aiemmin. Sellaisen, että sydän sykkii pelosta. Sellainen tosin saa pelkäämään omaa kotia pimeällä, myöhään illalla, joten pitänee alkaa heräillä aikaisin ja kirjoitella ennen töitä. Tai kirjoitella aina kun ollaan Röltsyn kanssa samassa sängyssä yötä, sittenpähän olisi joku tukemassa painajaisten keskellä.

Nyt aloitan viikonlopun vieton. Joka muutes on jo toinen viikonloppu peräkanaa, kun en harrasta juhlimista tai muuta meininkiä. Korkeintaan menen elokuviin. Mikä hissunhissukka :) Tai siis no ei kai se  ole hissuilua, mitä hissuilu edes on. Menen elokuviin piste. Menen sinne sellaisen ystävän kanssa, jota en ole nähnyt piiiitkään, liian pitkään aikaan, ja joka on paljon parempaa kuin esimerkiksi viina.

Moikkis!

PS. Tapaan pian, ensi viikolla jos ehdin, entisen prohvessoorini. Käyn puhumassa väitöskirjailusta. Että josko siellä Saksassa alkaisi valmistautua mahdollisen professorin tulevaisuuteen. You never know.
PPS. Tuolla on Siljan ja Main ensimmäinen arvostelu: http://www.karjalainen.fi/scripts/edoris/edoris.dll?tem=lsearchart&search_iddoc=6809808

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti