sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Miltä naisesta tuntuu, kun hän saa uudet kasvot?

Minulla on nyt uudet, putipuhtaat, silokkaat kasvot. Poskissa hiukan punaa, silmissä sinimustaa. Ihoni tulisi olla nyt hieman hohdokkaampi (vai mikähän se ilmaisu olikaan). Lisäksi jalkapohjani ovat pehmeät kuin persikka tai vauvanbeba. Kiitos kuuluu äidilleni, joka teki tänään sunnuntaitöitä viihtyisässä hoitolassaan.

Olen kuulemma vaikea asiakas. Tai ei kuulemma, tiedän sen kyllä itsekin. Kitisen ja inahtelen hyvinkin pienestä kauneuspöydällä maatessani. Minua ei kannata painella jalkapohjista, naamaihoani ei kannata venytellä ja vatkata, jalkapora (jolla kadotetaan poksista vain kovettumat) on samaa kuin 1000 watin sähköisku, kulmien nyppimisestä valun vettä, mekaaninen puhdistus pistää minut kiemurtelemaan kuin alhaisen madon. Mutta silti olen aina kaiken jälkeen tyytyväinen. Äiti on ihan paras noissa hommissa.

Mutta omituista on, että kaikki muut normaalit ihmiset nauttivat tuosta kaikesta, jopa, herranjestas, porasta ja painelusta! Heille se on rentoutusta, ja monet sanovat nukahtavansa kauneudenhoitajan käsiin (mikä on siis hyvä juttu). Minä sen sijaan hikoilen ja irvistelen ja vääntyilen. En kehtaisi mennä tuntemattomien kosmetologien käsittelyyn, nauraisivat vielä ulos tiskeiltään. Tai viiltäisivät haavoja, muka vahingossa.

No, minä käyn puhdistautumassa kasvoiltani paristi vuodessa (kuulemma liian harvoin) vapaaehtoisesti. En kuitenkaan ymmärrä, miksi kautta aikojen on viljelty lausetta "kauneuden takia täytyy kärsiä". Miksi?! Ja miksi minäkin haluan siitä kärsiä? Okei, minulla on nyt uudet kasvot, ja se tuntuu vallan mainiolle. Raikkaalle, hohtavalle, hyvälle sanalla (tai kolmella) sanoen. Mutta miksi ihmeessä ei voisi olla kaunis ilman kipua? Kipua nimittäin on, jos tarkasti miettii, kestettävä myös ilman että sen kummemmin panostaa kauneuteensa. Vai olenko aivan väärässä? Pitääkö ladella esimerkkejä?

En nyt kyllä malta ladella mitään. Pääsin onnistuneesti Kotkasta kotiin ("Terveisiä Kotkasta, isä käski potkasta"), vaikka bussi hajosikin matkalla, ja piti vaihtaa menopeliä kesken kaiken. Ja vaikka kotihissini ei toiminutkaan (piti raahautua viimeisillä voimilla 7. kerrokseen painavan matkakassin ja ruokapussin kanssa). Ja nyt uunissani paistuu pizza. Se on omituisen pieni, vaikka tein taikinan vanhalla ohjeella, mutta toivottavasti herkkuherkkuinen. Että tässä sitä vain kuola poskella odotellaan ruumiin täytettä.

Sielun täytettä sain tänään lumikenkäilystä. Hauskaa ja hikistä hommaa, vaikka toissieraiminen flunssani yrittikin estellä. Aion pistää herra Saksan lumikenkiin, kunhan hän parin viikon päästä lentää valkoisella, Lufthansa-nimisellä oriilla luokseni. Eli siis toisin sanottuna saanen nauraa. Koska aina on hauska nauraa, jos joku ei osaa jotakin ja itse osaa, ja sitten se toinen kaatuu ja kaatuu ehkä toisenkin kerran. Tai juuttuu johonkin. Tai saa lunta kenkään.

Minä muuten tein radikaalin päätöksen. Vaihdoin Zing, Zing -nimen (joka käsikselläni on ollut siitä lähtien kun sitä aloin työstää) toiseen. Miltähän tämä kuulostaa vai kuulostaako miltään: Pintanaarmuja.

Nyt pizzani piippaa. Minä syön sen, jos en kokonaan niin osittain sitten, ja sen jälkeen olen taas oikea kirjailija. Vaikka oikean oikeasti pitäisi korjata 48 kirjoitelmaa, jotta saan palautettua ne ylihuomenna. Mutta jos ei halua, onko pakko?

Tsädäng.

PS. Ai niin, olen kamalan loukkaantunut eräälle ystävälle ja nyt murjotan. Olen murjottanut jo kaksi päivää. Mutta harmillisesti tämä ystäväinen ei varmaan ymmärrä, että murjotan, koska en ole kertonut hänelle, että murjotan. Pitäisikö murjotuksesta kertoa, jos toinen osapuoli ei sitä huomaa? Tätä olen miettinyt aiemminkin, kun on pitänyt milloin kenellekin osoittaa mieltään mykkäkoulun merkeissä...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti