tiistai 18. tammikuuta 2011

Ovet kiinni nenän edestä.

Kuljen luokkaan, bänks, suljen oven nuoren ihmisen nenän edestä. Sanon mene pois. Miltä se mahtaa nuoresta tuntuakaan, hänethän halutaan pois. Tekisi mieli huutaa perään että väärä luokka, etsi omasi, sen takia poistin.

Bänks, suljen oven naapurin nenän edestä. Sen ei tarvitse kurkkia minun asuntooni. Bä-bänks, olen kävellä lasioviin, ne ovat automaattiset, unohtavat aueta kun kävelen niiden eteen vaikka olen asiakas, maksaisinkin jos pääsisin sisään, lopulta pääsen, ymmärtävät yskän.

Tsädänks, ovi kiinni saksalaiseen yliopistoon, et ole hakukelpoinen, mitäs et lukenut tilastotieteitä vaikka viisi vuotta opiskelitkin. Bänks, ilmoitus rehtorille: en tule enää elokuussa. Työpaikan ovet kiinni, eivät aukea enää minun avaimillani, eivät elokuusta lähtien.

Bä-dä-dänks. Suljen ovet, kaikelta minä suljen ne. Ja mitä on minussa, ei epätoivoa ainakaan. Ei ahtaanpaikankammoa, ei paniikkia. Minulla on luottavainen mieli. Aivan varmasti avautuvat toiset ovet, aivan varmasti löydän uusia avaimia. Aivan varmasti saan työtä tai opiskelupaikan, aivan varmasti tämä on oikea ratkaisu.

Kuten huomaatte, pohdin tätä yhtä ja samaa. Sitä että lähden. Sitä että olen hullu. Että minun on pakko olla hullu. Ainahan sanotaan että ei kannata antaa rakkauden sokaista. Mutta en minä sokea ole. Tiedän mitä teen. Tiedän, että nykymaailmassa on hullua jättää vakituinen palkkavirta, ystävät ja perhe.

Mutta mutta uuden elämän voi rakentaa. Ainakin tässä osassa maapalloa, täällä Euroopassa, ihan mahdollista se on. Sitä paitsi on terveellistä heittäytyä. On jopa ihailtavaa ottaa riskejä tai olla rohkea, eikö ole, eikö.

Mietin minä muutakin kuin tuntematonta tulevaa. Mietin mitä syön. Söin juuri Runebergintortun. Olen hulluna niihin. Voin jo nyt sanoa, että kotkalainen runeberg vetää vertoja helsinkiläiselle. Mietin myös lukemaani. Hymy huulilla mietin Kyrön Mielensäpahoittajaa, voi että mitä luettavaa. Mietin mitä sanoisin ystävälle, jonka ihan kohta näen, enkä enää murjota. Mietin tapaamista siskon ja hänen kaverinsa kanssa (tai onhan se varmasti myös minunkin kaverini, ainakin se puhuu minulle), äsken nähtiin kahvilassa. Mietin ruuhkaa, joka ei ole oikeastaan ruuhkaa. Mietin, että olisi ihana nukahtaa nyt (mutta en tietenkään nukahda, vaan menen iloisin mielin tapaamiseen). Mietin, että ilahdutin tänään miestä, jolle ostin puhelimen. Tai se mies sen osti, mutta minä hain. Tai siis ostin sen, mutta mies maksaa itse omat puhelimensa.

Mietin myös, miten ihanaa on kun on enää 10 yötä ja saan olla iholla. Siis lähellä. Mietin kokeita, pitäisi ne tehdä, Kalevala-koe yhdeksäsluokkalaisille. Pitäisi ja pitäisi. Minusta on hienoa että oma elämä on oma elämä. Minulla on ikävä teitä kaikkia. Tuntuu että yksin puhun, ääneen, vaikka oikeasti kirjoitan enkä pian ole yksin. Tänään olisi Prosak-ilta Dubrovnikissa. Mutta ulkona sataa. Ja ystävä odottaa. En hänen edestään tahdo sulkea niitä ovia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti