maanantai 10. tammikuuta 2011

Tässä minä nyt sitten olen. Ujostuttaa.

Ja ihmettelen, että mitä tuon oivaltavan otsikon tilalla voisi olla, mitä etenkin sen alla.
Niin että aloitin blogin. Ei tämä kuitenkaan sen kummempi aloite liene, kun blogeja elää täällä virtuaalisessa sekasorrossa tsiljooneja. Mutta kuitenkin: oma mikä oma. Ja mikä hirmuisempaa: en voi tietää, kuka tätä eksyy silmäilemään, kuka tutkimaan yhtään tarkemmin.

Sen kuitenkin tiedän, että kun oma blogi on oma, sen pitää olla kuin oma. Eli mahdollisimman ilmava. Sanoisinko suorastaan raukea, hituisen aukkoinen, sopivasti tilaa temmeltää, niin pitää jättää. Ja kuvia. Mitä olisi blogi ilman kuvia. En ainakaan minä jaksaisi lukea, enkä varsinkaan omaa blogia, ilman kuvia.

Mutta mistä minä tiedän mikä kuva sopii, mikä ei. Tarvitseekohan edes tietää. Ja kielivalinta: kirjoitanko suomea vai lyönkö englantia sinne tänne, saksaa ehkä, jopa venäjää. Kreikan alkeita? Kangistunutta ruotsia en edes uskalla ajatella eksyvän minun blogiini. Kangistunutta siis sen takia, että itse olen kankea kun yritän ruotsiutua.

Mutta nyt on kuvan aika. Ja sitten otan päiväunet. Takana rankka työpäivä enemmän ja vähemmän vaativien murrosikäisten seurassa. Ja sitten kun olen levännyt, kirjoitan lisää. En kuitenkaan blogiini, vaan käsikirjoitukseeni nimeltä Zing, Zing. Tai oikeastaan en enää kirjoita sitä, vaan poistan. Sanoja ja pisteitä, lauseita, jopa kokonaisia virkkeitä. Sain muutes juuri kirjoittajaystävältäni puhelun. Ihana-Allu, welcome back to Fineland. Tänään en pudota sinua, niin kuin tuossa alla olevassa kuvassa Siperian laidalla.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti