keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Tänään en mene kauemmas.

Kuka se pisti tämän kammoittavan matkakuumeen minuun, seikkailunhalunkin? Onko se synnynnäinen vika? Käykö syyttäminen arvoisia vanhempiani - miksi, miksi te halusitte levottoman lapsen?
Pidän sitä - kroonista matkakuumetta - vikana, koska se ei anna mielenrauhaa, jos olen pitkiä aikoja ilman matkaa. Ja koska näkeehän sitä maailmaa myös paikaltaan. Ei aina tarvitse liikkua. Mutta tällaiset matkamielenvikaiset kuten minä eivät vain pysty olemaan liikkumatta. Ainoa parannuskeino kulloiseenkin oireiluun on yksinkertainen: matka.

Ongelma, joka tähän liittyy, on tietenkin raha. Vielä vuosi sitten pistin kaiken ylimääräisen matkoihin, eikä raha ollut niinkään ongelma, kun kerran työssä käyn ja tienaan. Mutta nyt raha menee kuukausittain lentoihin, enkä pääse tekemään mitään suurempaa matkaa. En pääse Peruun, en Australiaan, en Indonesiaan. En pääse New Yorkiin, en Niagaran (meinasin kirjoittaa Viagaran) putouksille. Puhumattakaan Italiasta, joka ei edes ole kaukana.

En koe matkusteluksi sitä, että lennän Saksaan ja sieltä takaisin. Se on vain pitkä tie poikaystävän syliin. Ei muuta. MUTTA äsken tuli niin pitkä litania "en"-alkuisia sanapareja, että täytyykin nyt sanoa: vaikka en pääse kauas, enkä matkalle, pääsen siihen maailmaan, jonka haluan ympärilleni. Siihen, joka on yhtä mielenkiintoista kuin matka maan ääriin. Siihen, jonka sisältä teen tulevaisuudessa matkani muualle.

Vuosi sitten tein ensimmäisen matkan sinne, sisälle.
Tasan vuosi tulee kuluneeksi sunnuntaina. Herranjestas. Kyllä se rientää, tuo aika, vaikka piritorin kellon mukaan aikaa ei enää ole. Aika on loppunut, seis seis, pysähtynyt.
Mutta vuosi. Sitten. En ollut edes kuullut poikaystävästäni. Minulla oli samainen loma kuin ylihuomenna on alkamassa, ja menin tapaamaan Ateenan aikojen kämppistäni Evaa sekä hänen poikaystäväänsä, joka oli Röllin kaveri. Juhlistimme heti silloin sunnuntaina jälleennäkemistämme. Tapasin Röltsyn samana iltana, minun omani, joka ei ollut silloin muuta kuin silmiinpistävä ja mukava ja unohtumaton. Ah, niin komea. Pelasti minut koko illan perässäni juosseen saksalaisukon seurasta, ja vaikuttui kai kovin, vaikka lauma puolalaisia putkimiehiä yritti kovasti sulloutua reviirilleni. Minä pakenin Röllin suojiin.

Muuta en muista, hän kyllä. Suostui huvittunein mielin seuraavana päivänä tulemaan Evan luo syömään. Siitä se alkoi. Minun elämäni ensimmäiset, hitaat tunnit. Voi miten jännitti, ei ikinä niin. Olin sulaa spagettia tai vaniljaa. Podin hermoheikkoutta koko päivän. Eva oli jo heittää minut kadulle. Olin kuin ensimmäistä kertaa elämässäni ihastunut, aivan kuten joskus aikoinaan murkkuikäisenä. Kun punastutti pelkkä toisen ajatteleminen. Ja minä kun luulin jo nähneeni kaiken. Mikä omituisinta: kun saapui ilta, en USKALTANUT katsoa silmiin, en USKALTANUT puhua. Minä, joka on luotu puhumaan.

Herranjestas, tärisin vain. Puhuin kyllä kaikille muille melko sutjakkaasti, mutta tämä mies, joka istui minua vastapäätä, oli liian todellinen. Ilta päättyi niin, että mies lähti kotiinsa ja minä jäin Evan hoteisiin hieman tyhjin katsein. En ollut koskenut tähän mieheen edes sormenkärjilläni, pelkäsin kai, että se katoaisi eikä olisikaan enää totta.

Kun koko talonväki oli jo unten sievillä mailla, rymistin Evan (ja hänen poikaystävänsä) huoneeseen, herätin heidät siellä, pakotin antamaan minulle Röllin puhelinnumeron heti. Heti, heti. Laitoin miehelle tekstiviestin hetiheti, minun tummalle taivaalleni. Sain vastauksen heti. Pyysin anteeksi sitä, että olin niin ujo. Sanoin, että oikeasti en ole ujo. Ja että haluan nähdä taas, heti mieluiten, koska lähtisin takaisin Suomeen kohta.

Ja sitten hymyilin, nukahdin, heräsin, kiersin Evan kanssa kävellen Muncheniä, kunnes tuli ilta, ja menimme Hofbräuhausiin. Sinne kuuluisaan ja historialliseen (joka muuten mainitaan myös tuossa Thomas Mannin Buddenbrookeissa). Siellä Eva järjesti riitatilanteen poikaystävänsä kanssa, ennen kohtaustaan KÄSKI meidän suudella. Minun ja Röllin. Ja niin me sitten vaihdoimme ensimmäiset kosketukset, siellä, Hofbräuhausin pimeässä puutarhassa kuin salaiset agentit konsanaan. Eikä mies särkynyt, eikä tämä mies kadonnut. Mies oli niin värisyttävä, että varasin heti takaisin Suomeen saavuttuani uudet lentoliput. Liput Saksaan - en esimerkiksi Etelä-Amerikkaan, vaikka viime vuoden suuri suunnitelma oli mennä kauas katsomaan.

Enkä voi uskoa. Voiko siitä olla jo vuosi? Siitä, että vatsassani rypelsi tuhat tulimmaista tulikärpästä ja jännityksen loiva mahti. Siitä, että tapasin ihmisen, jonka kanssa HALUAN jakaa lopun elämäni, tarinani. Siitä, että aloin hehkua täällä koto-Suomessa kuin kaniini, sieraimet väristen kertoa, kuinka olin tavannut jonkin äärettömän, jonkin samanlaisen kuin loppu.
Siitä, että minut on viety aivan kokonaan. Myyty, ostettu, vaihdettu.

Tarvitseeko siis kauemmas mennä tällä, ylihuomenna alkavalla lomalla? Ei, ei. Riittää, että pääsen siihen maailmaan, joka toivottaa tervetulleeksi sanomatta mitään erikoista. Riittää, että pääsen omaan maailmaani, joka on siellä, missä on tuo tumma keskitaivas, mies, minun ruskeasilmäinen poikaystäväni. Riittää, että käymme Hofbräuhausin puutarhassa suutelemassa ensimmäiset suudelmat. Riittää, että ostamme loman päätyttyä uudet lennot, sinne liian lähelle mutta samalla aivan liian kauas.

Mutta ei, sittenkään minun matkustajasieluni ei rauhoitu siitä, että pääsen sinne. Ei se riitä koko loppuelämäksi, tunnen itseni, tunnen matkustamisen hurmoksen. Tiedän, että tahdon nähdä vielä, jatkaa pidemmälle, käydä kaukana. Pistää nuppineulan vielä useampaakin useampien maiden kohdalle karttapallooni, lisätä tänne näytille vielä useampia matkakuvia. Ei kroonisesta matkakuumeilusta pääse eroon, ikinä kai. Mutta tällä erää tämä riittää, ja minä olen kiitollinen, tyytyväinen. Onnellinen.

Kun tulee niin levoton olo, että pitää nähdä jotakin muuta, otan Röllin kädestä kiinni ja pyydän: lähdetäänkö jo, lähdetäänkö edemmäs. Parasta mitä tiedän on se, että tämä mies vastaa: lähdetään, lähdetään jo.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Koti tyhjenee jo mielessä, olen aurinko idästä.

Oli kerran pöytä ja neljä tuolia. Ne notkuivat hyvin kyllästyneinä intialaisia huonekaluja myyvän kaupan näkyvimmällä paikalla. Eräänä pakkaspäivänä kauppaan astui NUORI nainen. Joka ihastui tietenkin ensisilmäyksellä ja osti itselleen tämän silmiäruokkivan ryhmän puutavaraa.

Kävi niin, että tämä nuori nainen rakastui materiaan. Mutta tuli aika, jolloin oli kohdattava yhteisen, herkullisen tien pää. Tämä huonekalujaan kauan etsinyt (on huomattava, että hän etsi sitä oikeaa ruokaryhmää yli puoli vuotta!) ihminen laittoi rakkaudella istumansa tuolit ja hartaudella nojaamansa pöydän myyntiin. Hänellä oli hieman haikea olo. Tälläkin hetkellä hän odottaa oikeaa ostajaa kovin apein mielin.

Onneksi lohtua jäävät antamaan suuri ja mahdoton prinsessasänky sekä isoisoisän rakentama piironki, jotka tämä nainen aikoo raahata niihin kaikkiin maailman kolkkiin, joihin vielä aikanaan astuu. Pöytäryhmä on hänelle kuitenkin liian kaunis ja painava taakka, kuin synti konsanaan. Onneksi tämän valkoisen pöydän ympärillä on viime aikoina käynyt kuhina. Sen äärellä ovat istuneet omistaja ystävineen viimeksi eilen ja tänään aurinkoisena pakkasaamuna.

Esimerkiksi tänään pöytää koristi mainio aamiainen ja rupattelun äänet. Kylläisinä muun muassa tällaisesta eteläamerikkalaisesta superherkusta, dulce de lechestä, pöydän äärellä istuksineet kaksi nuorta naista päivittivät kaikki kuulumisensa puolen vuoden ajalta ja lähtivät sitten ulos. Aurinkoraikas, komea pakkanen siellä pinnalla, kävely toppatamineissa posket sykkyrällä - kylläpä tekivät nämä kaikki seikat pöydän tämänhetkisestä omistajasta varsin pirteän, etenkin kun flunssa tuntuu kadonneen ja elämä taas vyöryvän esiin.

Viisi yötä aamupalaa ja iltapalaa valkoisen pöydän varrella, ja sitten on lähdön aika. Lähtee kone kohti Saksaa. Mutta tällä erää vain 10 päiväksi. Kun aika juoksisi - tiedän, ystäväni Argentiina-Allu toivoo kaikkea muuta kuin ajan juoksevan - kuin häkkyrä. Pääsisi jo katsomaan, ovatko toisen kasvot yhä totta.

Sanon: hyvää yötä rakas maailma.
Sanon myös: hyvää yötä isosisko, jaksa huomenna hyvin töissä!
Oi, sanon tottakai myös: hyvää yötä Iinuska ja Kimuli, joilla on nyt uusi perheenjäsen, saapui tänään Espanjasta lentokoneella, on nimeltään Pop. Ja sillä on häntä.
Sanokaamme kaikki: hyvää yötä kuu, olet yö ja suu.




torstai 10. helmikuuta 2011

Nyt puhuu kuume.

En jaksa katsoa näillä kipeillä silmillä. Pelkään, että näkö lähtee. Toisaalta käytän niitä koko ajan, jotta tietäisin näkeväni. Sattuu siis, kovin, tunnen räjähdysaltista kipua. Jostain syystä viimeisen vuoden aikana flunssailut ovat muuttuneet tällaisiksi: nenä ei vuoda, mutta pää hajoaa, kuume nousee laskee nousee. Ei jaksa nousta sängystä, ei kirjoittakaan voi. Ajatus ei kulje.

Paitsi jostain syystä äsken - saunassa istuessani, sillä jostain olen kuullut, että kuume voi lähteä saunomalla..ties mikä vanhankansanmyytti tuo on, ei lähtenyt paha olo ainakaan - mieleen juolahti monia asioita. Kuten että miksi tuo mies tuolla vastapäisen talon ikkunassa syö aina torstaisin samaan aikaan. Ja että miksi saunassa kuume ei tunnu.

Päällimmäiseksi jäi rullaamaan kuitenkin se, että tuntuu, etten elä. Siellä yksin saunassa nököttäessä ei juuri tuntunut siltä elämältä, mitä haluan. Epäreilusti sanottu, kun jotkut eivät oikeasti elä tai pysty tekemään asioita, joita he tahtovat tehdä. Minä sentään voin valita.

Mutta siis elämätön elämäni tarkoittaa näitä välipäiviä, jolloin ei tapahdu mitään. Kun Rölli on kaukana, kun en tapaa ystäviä vähään aikaan, kun en jaksa kirjoittaa tai pysty urheilemaan tai lukemaankaan. Hassua, ennen kuin tapasin tuon jalat-alta-vieneen miehen, ei lainkaan haitannut, vaikka oli pitkiäkin tylsiä jaksoja. Mutta nyt elän vain hetkittäin, jaksoissa. Silloin elän, kun olen toisen kanssa. Se toinen voi olla siis kuka tahansa läheinen. Elän myös yksin varsin onnellista elämää silloin, kun saan toteuttaa itseäni, olipa se toteuttaminen sitten mitä tahansa. Mutta tällaisina päivinä, kun ei ole edes ketään hoitamassa, tuntuu kurjalta.

Laitan tänään tänne kuvia viime viikolta. Lumikuva Helsingistä, tulee ikävä. Hassua, kun ei edes puistonpenkille voi istua, on niin paljon valkoista. Kun Röltsy oli täällä, kävimme myös tsekkaamassa, miten mun kirja lepää Kirja kerrallaan -kaupan näyteikkunassa. Siellähän se, mollottaja.




Mutta sallinnette jatkaa aiheella elämätön elämä. Nyt en elä. Hengitys kulkee, elän juu juu fysiologisessa merkityksessä, juu. Mutta en pääse edes töihin elämään - vaikka joskus tuntuu, etten sielläkään elä. Että olen yksinkertaisesti tylsä, merkityksetön henkilö.

Saan tämän kaiken kuulostamaan valtavalta ruikuttamiselta. En kuitenkaan ruikuta, enkä valita. Totean vain, etten tunne elämiseen liittyvää pelkoa, surua, iloa, riemua, olemista. Odotan, että se sellainen eläväinen elämä taas alkaa. Harmittaa olla kipeä. Harmittaa, kun pää räjähtää pian kappaleiksi, se on kuin painekattila tai isoveljen vanha kiljukanisteri, joka räjähti aikoinaan niin, että poikaparka jäi kiljunvalmistuksesta vanhemmille kiinni. Tai siis minä ja pikkuveli paljastettiin tämä räjähdys, kieli pitkällä ihmeteltiin että yläkerrasta sataa sokeria.

Viikonloppuna tulee taas arvokas ystävä kylään. On parannuttava. Mitä teen jos en. Tämä ihminen lähtee kuun lopussa pois niin, että emme näe kuukausiin. Koska kun hän tulee takaisin, lähden minä. Pitää ryhdistyä. Ottaa nyt sitten kaksinverroin hunajaa. Sekin tulee jo sieraimista ulos. Valienvali.



Toisaalta eipä noita tuntemuksia voi laittaa riviin ja vertailla. Jos vaikkapa tunnen suurta surua jostakin pienestä asiasta, on suruni aivan yhtä surullista kuin jos joku tuntisi surua jostakin hyvin suurelta näyttävästä tai kuulostavasta asiasta. Tai siis eihän tunteita voi vertailla. Ei vain voi. Jos joku rakastaa toista jumalattomasti, ei toisen mitättömältä näyttävämpi rakkaudentunne ole yhtään sen vähempää. Mitä kuumeista filosofointia.

Saan sen kuulostamaan niin kovin epäelämänmyönteiseltä, tämän. Röllikin totesi vasta puhelimessa, että hän pelkää, että minusta lähtee iloluonto, joka minussa asuu. Sitten kun muutan sinne Saksaan. Sitten kun olen työtön. Mutta voi kuinka nauratti miehen pelko. Rakas mies. En osaa vain olla, ei pelkoa, vaikka olisin sitten työtön, en aio olla myrtynyt työtön. Hyvinkin nauttisin kirjoittamiselämästä. Voisi kirjoittaa kokopäiväisesti, käydä juoksulla kun ajatus ei kulje, tavata ihmisiä, kun seinät ympärillä ahdistavat. Syödä joka ilta ruokaa jonkun toisen kanssa. Sitä minä odotan. Yksin on tylsä syödä. Sen takia en juuri koskaan tee ruokaa.

Nyt ei ruoka maistu. Silti olen yrittänyt pistää appelsiinia poskeen, hunajateetä, mitä vain missä olisi vitamiineja ja niitä ihmeflavonoideja. Aloitin tuossa alkuviikosta Thomas Mannin Buddenbrookit. Herranjestas mikä järkäle. Kuusisataa ja risat sivua pienenpientä tekstiä. Olen vasta sivulla 155. Nukahdin tänään, kun yritin lukea. Sitten heräsin, luin uudelleen, nukahdin. Mutta kun kerran on aloitettu, ei voi kesken lopettaa. Tylsät kirjat lopetan kyllä, mutta tähän olen pääsemässä juuri sisään.

Nyt menen itseni sisään.
Pitää potkia neitiä persuksiin peilin kautta, eihän tässä nyt sentään tuomiolla olla.
Mutta kuumeenkin voisin kaataa. Jos nyt sitä buranaa sitten..
Ja sitä paitsi mitä hemmettiä. Olen elänyt mahdollisimman terveellistä elämää, syönyt terveellisesti, liikkunut, lakannut ilotupakoimasta, käynyt hyvin vähän juhlimassa jos lainkaan. Ja kipeilen enemmän kuin ennen. Pyh. Valienvali.

lauantai 5. helmikuuta 2011

Minä rakastan sinua, nuori mies, jonka...


noin se alkaa, noilla sanoilla. Kolmas romaani. En viitsi jatkaa pidemmälle, tai ehkä jatkankin. Pakkohan se on, olen itse niin ihastunut aloitusvirkkeeseen: "Minä rakastan sinua nuori mies, jonka selkää läikyttävät pienet linnut, kärpäsetkin, perhosten suma, rakastan niin että kipeää tekee, ja sinä pidät kättäsi väärän henkilön uumalla, sinä pidät sinun vahvaa, turvallista kättäsi kaukana, kun minä rakastan sinua, nuori mies."

Hui, nyt se on täällä, netissä. Kaikkien nähtävänä.
Varoitus: tapan jos varastat. Älä siis varasta.
Mitä mieltä kukaan on?
Tässä alussa kieli on vielä vähän samaa kuin entiset kieleni. Pitäisikö muokata?
Kertoja on ulkopuolinen kertoja, kaikkitietävä. Pitäisikö muuttaa minäksi?
Jännittävää. Minua jännittää. Mitenkähän Mariellan käy, miten Seamin? Olen vienyt heidät jo kauas täältä pohjoisesta, olen vienyt heidät itään. Mariella on siellä nyt yksin, Seam ei ole enää yhteiskunnassa mukana, Seam on deletoitu. Tietokonekieltä.
Olen kirjoittaja, joka ei kertakaikkiaan osaa suunnitella etukäteen. En vain osaa. Tarinaa työstän päässäni, aamuisin ja iltaisin kirjoitan, päivällä käyn lenkillä ja ajattelen pitkälle. Niin se menee, ilman suunnitelmia kuten elämäkin. Ex tempore. Elämä. Mutta nyt, kun olen jo yli puolet koko tarinan kulusta keksinyt, minun on aivan pakko pitää muutamien päivien tauko, ottaa esiin A3-paperi, piirtää siihen jana. Kirjoittaa juoni siihen, pääkohdat. Kirjoittaa kuvaukset päähenkilöistä. Tehdä kartta, piilottaa sinne jonnekin aarre tai etsiä se, en tiedä vielä mitään koko aarteesta. Onko loppuratkaisu aarre? Onko koko tarina pelkkä aarre?

Kuten huomata saattaa, en vietä lauantaipäivääni mitenkään erityisen lunkisti. Tein äsken aamulenkin, en pystynyt juurikaan ajattelemaan kun piti keskittyä pysymään pystyssä, nyt aivosuikaleeni taas toimivat. Aikaa on, koko aamupäivä, tehdä jotakin erityisen poikkeavaa. Tehdä läpimurtoromaani.

Iltapäivällä saan vieraan, vieras on tärkeä. Elämäni tuntui viikolla kurjalta, tylsimmältä koko maailmassa, mutta nyt se on taas ihana. Eilen tapasin ystävän, tänään tapaan toisen. Menemme Apassionata-showta katsomaan. Sitten juodaan olutta. Sellaista on jonkinmoinen lauantaipäivän ja -illan vietto. Heppatytöt kohtaavat jälleen. Hevosen turpa on ihana asia, sen tuoksu on maailman parasta. Kirpeä kesä, kirpeä heinä. Pehmeä, pehmeä turpa. Tekisin mitä vain, että saisin oman turvan. Mutta huomatkaa konditionaalimuoto, jossittelu. En tule tekemään mitä vain saadakseni oman turvan. Hevosen turvan siis. Turvaa elämässä on muuten tällä hetkellä yllin kyllin. Paitsi jätän monta turvaa..enää kolme, neljä kuukautta aikaa ja olen melko turvaton. Hah. Olen myös turvaton, en auo turpaani sitten enää, en murrosikäisille ainakaan.

Toivotan mainiota lauantaita kaikille, myöskin sunnuntaita. Minä päätin, että huomenna kummipoika saa kyytiä. Varasin liput Nukkumatti-elokuvaan. Poikaparka ei tiedä siitä vielä mitään. Haluaisin kamalan kovasti olla yhtä lähellä kummityttöäkin. Surettaa, kun en voi olla hänelle yhtä läsnä. Pitänee tehdä heti hiihtoloman jälkeen reissu Kouvolaan ja olla siellä, viettää päivä tytön kanssa. Tulla sitten takaisin, olla onnellinen siitä, että olen vielä kuitenkin suhteellisen lähellä. Vielä muutaman kuukauden..

Kylmät väreet tulevat jo musiikista. Kuinka kauniita ovatkaan hevoset ja voimakkaita:
http://www.youtube.com/watch?v=KuCdob9Byh8

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Imetään peukkua kun halutaan puhua.

Olisinko voinut pöllömpää väittelyn aihetta keksiä tänään. Siis häh, mikä minua viiraa? Tuli hiukkaisen kiire töissä (ihan kuin kiire kelpaisi tekosyyksi). Olin ajatellut pitää väittelytunnin seiskaluokkalaisille, mutta en muistanut keksiä ajoissa aiheita. Siinä sitten viidessä minuutissa keksin muutaman aiheen, joista yksi oli aivan kummallinen: koulussa pitäisi imeä peukaloa kun tahtoo puheenvuoron. Eikä viitata. Siis että mitä?!

Täytyy totuuden nimessä sanoa, että tuolla hädän hetkellä kun piti äkkiä jotain keksiä, eivät mielessä käväisseetkään perinteiset aiheet, kuten "koulussa pitäisi käyttää koulupukua" tai "kaikille nuorille pitäisi säätää yhteiset kotiintuloajat" tai muuta yhtä tavallista silppua. Ja pelastuksekseni täytyy myös sanoa, että voi hurjuus. Nauroin vedet silmissä yhdessä oppilaiden kanssa, kun tämän aiheen saanut nelihenkinen ryhmä väänsi aivan hullunkurisen, mutta mahdottoman pätevän väittelyn. Piristi sekä omaa että oppilaiden mieltä tuollainen. Tosin haittapuolena oli se, että siellä sitten muutamat oppilaat imivät sitä peukkua lopputunnin ja vertailivat ihon ryppyisyyttä ja yrittivät todistella, kuinka se on tai ei ole vaarallista tai suvaittavaa.

Täytyy myös totuuden nimessä sanoa, että olen tällä hetkellä hyvin hyvin myllertynyt. Muuta sanaa en keksi kuvaamaan tunne-elämääni. Koskien kaikkea muuta kuin tunne-elämääni. Kävin eilen tapaamassa yleisen kirjallisuustieteen professoria. Hän sanoi, että kannattaa hakeutua saksalaiseen yliopistoon opiskelemaan, koska kuitenkin joutuisin työnsaannin helpottamiseksi kirjoittamaan väikkärini saksaksi tai englanniksi. Ja tulihan siinä muitakin hyviä pointteja esille. Kuten että kannattaa keskittyä vain tähän romaanien kirjoittamiseen, jos haluan kirjoittaa. Yrittää menestyä sillä saralla.

Niinpä. Tahtoa, halua ja yritystä kyllä löytyy. Siis romaanien kirjoittamiseen. Että ehkä jonain kauniina päivänä vuosien kuluttua tienaan leipäni sanoilla. Katsotaan nyt, tienaanko sen suomalaisilla vai aivan jonkin muun kielen sanoilla. Siihen asti voin huoletta heittäytyä kysymysmerkin varaan ja sen sylissä hillua.

Kuuntelen, kuinka vesi tippuu räystäistä. Aurinkokaan ei ole vielä piilossa. Olen polvistunut asentoon, josta on vaikea punnertaa pystyyn. Veri ei kierrä toisessa jalassa. Haaveilen yhä enemmän ja enemmän Alpeista. Sinne ei ole enää matkaa, juurikaan. Haaveilen myös monesta muusta paikasta. Eilen sain yllättävän yhteyden ateenalaiseen ystävääni. Hän kutsui kylään. Oi kuinka tekikin mieli vastata, että tulen heti ja mieluusti. Mutta siihen olisi pitänyt lisätä, että a) ei ole juuri nyt lomaa ja b) rahat pitää säästää. Ei saa tuhlata nyt.

Ja sekös on uutta. Tuhlaamattomuus minunlaiselleni tuhlaajatytölle. Sitä yrittää vain olla käymättä kaupassa. Eilenkään en käynyt, söin lounaaksi ja päivälliseksi paahtoleipää. Tänään ajattelin, että onpa tylsää säästää noin kituliaasti. Ostin jääkaappiin ruokaa kuin ori. Päätin, että en säästä sellaisesta, kun ei kerran ole pakko. Sitä paitsi kirjoittaminenkin (juoksemisesta ja opettamisesta puhumattakaan) sujuu paljon paremmin, kun saa muitakin makuelämyksiä kuin paahtoleivänkönsikkäät.

Minä jatkan Durasilla. En jaksa juuri nyt kirjoittaa, en vain jaksa. Heräsin aamulla tekemään sitä ennen töitä. Siis sitä käsistä, uutta. Ajatukset ovat lukossa. Pitänee ostaa kodinputkimiestä. Luen, siis. Luen ja tankkaan, matkin tahallani. Sitä paitsi elämähän on mitä suurimmissa määrin matkimista. Ainakin jos tarkemmin miettii. Matkin tässä kuvassa erästä taulua. Mutta aivan täysin erilaisessa järjestyksessä ja oman käden kautta. En sentään osaa maalata.



Matkimos!


Minua kiinnostaisi tehdä samanlainen testi itsestä kuin mitä näin viime vuonna Helsingin taidemuseossa..vai missäköhän museossa. Että kuvaaja on ottanut itsestään kuvan jokaisena päivänä kolmen kuukauden ajan. Siinä näkyi muutosta, näkyivät väsymys ja voima. Itsetutkiskelua, mutta kenties liian pinnallista. Nyt jalkaudun Durasiin ennen kuin laina-aika päättyy.