keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Imetään peukkua kun halutaan puhua.

Olisinko voinut pöllömpää väittelyn aihetta keksiä tänään. Siis häh, mikä minua viiraa? Tuli hiukkaisen kiire töissä (ihan kuin kiire kelpaisi tekosyyksi). Olin ajatellut pitää väittelytunnin seiskaluokkalaisille, mutta en muistanut keksiä ajoissa aiheita. Siinä sitten viidessä minuutissa keksin muutaman aiheen, joista yksi oli aivan kummallinen: koulussa pitäisi imeä peukaloa kun tahtoo puheenvuoron. Eikä viitata. Siis että mitä?!

Täytyy totuuden nimessä sanoa, että tuolla hädän hetkellä kun piti äkkiä jotain keksiä, eivät mielessä käväisseetkään perinteiset aiheet, kuten "koulussa pitäisi käyttää koulupukua" tai "kaikille nuorille pitäisi säätää yhteiset kotiintuloajat" tai muuta yhtä tavallista silppua. Ja pelastuksekseni täytyy myös sanoa, että voi hurjuus. Nauroin vedet silmissä yhdessä oppilaiden kanssa, kun tämän aiheen saanut nelihenkinen ryhmä väänsi aivan hullunkurisen, mutta mahdottoman pätevän väittelyn. Piristi sekä omaa että oppilaiden mieltä tuollainen. Tosin haittapuolena oli se, että siellä sitten muutamat oppilaat imivät sitä peukkua lopputunnin ja vertailivat ihon ryppyisyyttä ja yrittivät todistella, kuinka se on tai ei ole vaarallista tai suvaittavaa.

Täytyy myös totuuden nimessä sanoa, että olen tällä hetkellä hyvin hyvin myllertynyt. Muuta sanaa en keksi kuvaamaan tunne-elämääni. Koskien kaikkea muuta kuin tunne-elämääni. Kävin eilen tapaamassa yleisen kirjallisuustieteen professoria. Hän sanoi, että kannattaa hakeutua saksalaiseen yliopistoon opiskelemaan, koska kuitenkin joutuisin työnsaannin helpottamiseksi kirjoittamaan väikkärini saksaksi tai englanniksi. Ja tulihan siinä muitakin hyviä pointteja esille. Kuten että kannattaa keskittyä vain tähän romaanien kirjoittamiseen, jos haluan kirjoittaa. Yrittää menestyä sillä saralla.

Niinpä. Tahtoa, halua ja yritystä kyllä löytyy. Siis romaanien kirjoittamiseen. Että ehkä jonain kauniina päivänä vuosien kuluttua tienaan leipäni sanoilla. Katsotaan nyt, tienaanko sen suomalaisilla vai aivan jonkin muun kielen sanoilla. Siihen asti voin huoletta heittäytyä kysymysmerkin varaan ja sen sylissä hillua.

Kuuntelen, kuinka vesi tippuu räystäistä. Aurinkokaan ei ole vielä piilossa. Olen polvistunut asentoon, josta on vaikea punnertaa pystyyn. Veri ei kierrä toisessa jalassa. Haaveilen yhä enemmän ja enemmän Alpeista. Sinne ei ole enää matkaa, juurikaan. Haaveilen myös monesta muusta paikasta. Eilen sain yllättävän yhteyden ateenalaiseen ystävääni. Hän kutsui kylään. Oi kuinka tekikin mieli vastata, että tulen heti ja mieluusti. Mutta siihen olisi pitänyt lisätä, että a) ei ole juuri nyt lomaa ja b) rahat pitää säästää. Ei saa tuhlata nyt.

Ja sekös on uutta. Tuhlaamattomuus minunlaiselleni tuhlaajatytölle. Sitä yrittää vain olla käymättä kaupassa. Eilenkään en käynyt, söin lounaaksi ja päivälliseksi paahtoleipää. Tänään ajattelin, että onpa tylsää säästää noin kituliaasti. Ostin jääkaappiin ruokaa kuin ori. Päätin, että en säästä sellaisesta, kun ei kerran ole pakko. Sitä paitsi kirjoittaminenkin (juoksemisesta ja opettamisesta puhumattakaan) sujuu paljon paremmin, kun saa muitakin makuelämyksiä kuin paahtoleivänkönsikkäät.

Minä jatkan Durasilla. En jaksa juuri nyt kirjoittaa, en vain jaksa. Heräsin aamulla tekemään sitä ennen töitä. Siis sitä käsistä, uutta. Ajatukset ovat lukossa. Pitänee ostaa kodinputkimiestä. Luen, siis. Luen ja tankkaan, matkin tahallani. Sitä paitsi elämähän on mitä suurimmissa määrin matkimista. Ainakin jos tarkemmin miettii. Matkin tässä kuvassa erästä taulua. Mutta aivan täysin erilaisessa järjestyksessä ja oman käden kautta. En sentään osaa maalata.



Matkimos!


Minua kiinnostaisi tehdä samanlainen testi itsestä kuin mitä näin viime vuonna Helsingin taidemuseossa..vai missäköhän museossa. Että kuvaaja on ottanut itsestään kuvan jokaisena päivänä kolmen kuukauden ajan. Siinä näkyi muutosta, näkyivät väsymys ja voima. Itsetutkiskelua, mutta kenties liian pinnallista. Nyt jalkaudun Durasiin ennen kuin laina-aika päättyy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti