keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Tänään en mene kauemmas.

Kuka se pisti tämän kammoittavan matkakuumeen minuun, seikkailunhalunkin? Onko se synnynnäinen vika? Käykö syyttäminen arvoisia vanhempiani - miksi, miksi te halusitte levottoman lapsen?
Pidän sitä - kroonista matkakuumetta - vikana, koska se ei anna mielenrauhaa, jos olen pitkiä aikoja ilman matkaa. Ja koska näkeehän sitä maailmaa myös paikaltaan. Ei aina tarvitse liikkua. Mutta tällaiset matkamielenvikaiset kuten minä eivät vain pysty olemaan liikkumatta. Ainoa parannuskeino kulloiseenkin oireiluun on yksinkertainen: matka.

Ongelma, joka tähän liittyy, on tietenkin raha. Vielä vuosi sitten pistin kaiken ylimääräisen matkoihin, eikä raha ollut niinkään ongelma, kun kerran työssä käyn ja tienaan. Mutta nyt raha menee kuukausittain lentoihin, enkä pääse tekemään mitään suurempaa matkaa. En pääse Peruun, en Australiaan, en Indonesiaan. En pääse New Yorkiin, en Niagaran (meinasin kirjoittaa Viagaran) putouksille. Puhumattakaan Italiasta, joka ei edes ole kaukana.

En koe matkusteluksi sitä, että lennän Saksaan ja sieltä takaisin. Se on vain pitkä tie poikaystävän syliin. Ei muuta. MUTTA äsken tuli niin pitkä litania "en"-alkuisia sanapareja, että täytyykin nyt sanoa: vaikka en pääse kauas, enkä matkalle, pääsen siihen maailmaan, jonka haluan ympärilleni. Siihen, joka on yhtä mielenkiintoista kuin matka maan ääriin. Siihen, jonka sisältä teen tulevaisuudessa matkani muualle.

Vuosi sitten tein ensimmäisen matkan sinne, sisälle.
Tasan vuosi tulee kuluneeksi sunnuntaina. Herranjestas. Kyllä se rientää, tuo aika, vaikka piritorin kellon mukaan aikaa ei enää ole. Aika on loppunut, seis seis, pysähtynyt.
Mutta vuosi. Sitten. En ollut edes kuullut poikaystävästäni. Minulla oli samainen loma kuin ylihuomenna on alkamassa, ja menin tapaamaan Ateenan aikojen kämppistäni Evaa sekä hänen poikaystäväänsä, joka oli Röllin kaveri. Juhlistimme heti silloin sunnuntaina jälleennäkemistämme. Tapasin Röltsyn samana iltana, minun omani, joka ei ollut silloin muuta kuin silmiinpistävä ja mukava ja unohtumaton. Ah, niin komea. Pelasti minut koko illan perässäni juosseen saksalaisukon seurasta, ja vaikuttui kai kovin, vaikka lauma puolalaisia putkimiehiä yritti kovasti sulloutua reviirilleni. Minä pakenin Röllin suojiin.

Muuta en muista, hän kyllä. Suostui huvittunein mielin seuraavana päivänä tulemaan Evan luo syömään. Siitä se alkoi. Minun elämäni ensimmäiset, hitaat tunnit. Voi miten jännitti, ei ikinä niin. Olin sulaa spagettia tai vaniljaa. Podin hermoheikkoutta koko päivän. Eva oli jo heittää minut kadulle. Olin kuin ensimmäistä kertaa elämässäni ihastunut, aivan kuten joskus aikoinaan murkkuikäisenä. Kun punastutti pelkkä toisen ajatteleminen. Ja minä kun luulin jo nähneeni kaiken. Mikä omituisinta: kun saapui ilta, en USKALTANUT katsoa silmiin, en USKALTANUT puhua. Minä, joka on luotu puhumaan.

Herranjestas, tärisin vain. Puhuin kyllä kaikille muille melko sutjakkaasti, mutta tämä mies, joka istui minua vastapäätä, oli liian todellinen. Ilta päättyi niin, että mies lähti kotiinsa ja minä jäin Evan hoteisiin hieman tyhjin katsein. En ollut koskenut tähän mieheen edes sormenkärjilläni, pelkäsin kai, että se katoaisi eikä olisikaan enää totta.

Kun koko talonväki oli jo unten sievillä mailla, rymistin Evan (ja hänen poikaystävänsä) huoneeseen, herätin heidät siellä, pakotin antamaan minulle Röllin puhelinnumeron heti. Heti, heti. Laitoin miehelle tekstiviestin hetiheti, minun tummalle taivaalleni. Sain vastauksen heti. Pyysin anteeksi sitä, että olin niin ujo. Sanoin, että oikeasti en ole ujo. Ja että haluan nähdä taas, heti mieluiten, koska lähtisin takaisin Suomeen kohta.

Ja sitten hymyilin, nukahdin, heräsin, kiersin Evan kanssa kävellen Muncheniä, kunnes tuli ilta, ja menimme Hofbräuhausiin. Sinne kuuluisaan ja historialliseen (joka muuten mainitaan myös tuossa Thomas Mannin Buddenbrookeissa). Siellä Eva järjesti riitatilanteen poikaystävänsä kanssa, ennen kohtaustaan KÄSKI meidän suudella. Minun ja Röllin. Ja niin me sitten vaihdoimme ensimmäiset kosketukset, siellä, Hofbräuhausin pimeässä puutarhassa kuin salaiset agentit konsanaan. Eikä mies särkynyt, eikä tämä mies kadonnut. Mies oli niin värisyttävä, että varasin heti takaisin Suomeen saavuttuani uudet lentoliput. Liput Saksaan - en esimerkiksi Etelä-Amerikkaan, vaikka viime vuoden suuri suunnitelma oli mennä kauas katsomaan.

Enkä voi uskoa. Voiko siitä olla jo vuosi? Siitä, että vatsassani rypelsi tuhat tulimmaista tulikärpästä ja jännityksen loiva mahti. Siitä, että tapasin ihmisen, jonka kanssa HALUAN jakaa lopun elämäni, tarinani. Siitä, että aloin hehkua täällä koto-Suomessa kuin kaniini, sieraimet väristen kertoa, kuinka olin tavannut jonkin äärettömän, jonkin samanlaisen kuin loppu.
Siitä, että minut on viety aivan kokonaan. Myyty, ostettu, vaihdettu.

Tarvitseeko siis kauemmas mennä tällä, ylihuomenna alkavalla lomalla? Ei, ei. Riittää, että pääsen siihen maailmaan, joka toivottaa tervetulleeksi sanomatta mitään erikoista. Riittää, että pääsen omaan maailmaani, joka on siellä, missä on tuo tumma keskitaivas, mies, minun ruskeasilmäinen poikaystäväni. Riittää, että käymme Hofbräuhausin puutarhassa suutelemassa ensimmäiset suudelmat. Riittää, että ostamme loman päätyttyä uudet lennot, sinne liian lähelle mutta samalla aivan liian kauas.

Mutta ei, sittenkään minun matkustajasieluni ei rauhoitu siitä, että pääsen sinne. Ei se riitä koko loppuelämäksi, tunnen itseni, tunnen matkustamisen hurmoksen. Tiedän, että tahdon nähdä vielä, jatkaa pidemmälle, käydä kaukana. Pistää nuppineulan vielä useampaakin useampien maiden kohdalle karttapallooni, lisätä tänne näytille vielä useampia matkakuvia. Ei kroonisesta matkakuumeilusta pääse eroon, ikinä kai. Mutta tällä erää tämä riittää, ja minä olen kiitollinen, tyytyväinen. Onnellinen.

Kun tulee niin levoton olo, että pitää nähdä jotakin muuta, otan Röllin kädestä kiinni ja pyydän: lähdetäänkö jo, lähdetäänkö edemmäs. Parasta mitä tiedän on se, että tämä mies vastaa: lähdetään, lähdetään jo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti