lauantai 5. helmikuuta 2011

Minä rakastan sinua, nuori mies, jonka...


noin se alkaa, noilla sanoilla. Kolmas romaani. En viitsi jatkaa pidemmälle, tai ehkä jatkankin. Pakkohan se on, olen itse niin ihastunut aloitusvirkkeeseen: "Minä rakastan sinua nuori mies, jonka selkää läikyttävät pienet linnut, kärpäsetkin, perhosten suma, rakastan niin että kipeää tekee, ja sinä pidät kättäsi väärän henkilön uumalla, sinä pidät sinun vahvaa, turvallista kättäsi kaukana, kun minä rakastan sinua, nuori mies."

Hui, nyt se on täällä, netissä. Kaikkien nähtävänä.
Varoitus: tapan jos varastat. Älä siis varasta.
Mitä mieltä kukaan on?
Tässä alussa kieli on vielä vähän samaa kuin entiset kieleni. Pitäisikö muokata?
Kertoja on ulkopuolinen kertoja, kaikkitietävä. Pitäisikö muuttaa minäksi?
Jännittävää. Minua jännittää. Mitenkähän Mariellan käy, miten Seamin? Olen vienyt heidät jo kauas täältä pohjoisesta, olen vienyt heidät itään. Mariella on siellä nyt yksin, Seam ei ole enää yhteiskunnassa mukana, Seam on deletoitu. Tietokonekieltä.
Olen kirjoittaja, joka ei kertakaikkiaan osaa suunnitella etukäteen. En vain osaa. Tarinaa työstän päässäni, aamuisin ja iltaisin kirjoitan, päivällä käyn lenkillä ja ajattelen pitkälle. Niin se menee, ilman suunnitelmia kuten elämäkin. Ex tempore. Elämä. Mutta nyt, kun olen jo yli puolet koko tarinan kulusta keksinyt, minun on aivan pakko pitää muutamien päivien tauko, ottaa esiin A3-paperi, piirtää siihen jana. Kirjoittaa juoni siihen, pääkohdat. Kirjoittaa kuvaukset päähenkilöistä. Tehdä kartta, piilottaa sinne jonnekin aarre tai etsiä se, en tiedä vielä mitään koko aarteesta. Onko loppuratkaisu aarre? Onko koko tarina pelkkä aarre?

Kuten huomata saattaa, en vietä lauantaipäivääni mitenkään erityisen lunkisti. Tein äsken aamulenkin, en pystynyt juurikaan ajattelemaan kun piti keskittyä pysymään pystyssä, nyt aivosuikaleeni taas toimivat. Aikaa on, koko aamupäivä, tehdä jotakin erityisen poikkeavaa. Tehdä läpimurtoromaani.

Iltapäivällä saan vieraan, vieras on tärkeä. Elämäni tuntui viikolla kurjalta, tylsimmältä koko maailmassa, mutta nyt se on taas ihana. Eilen tapasin ystävän, tänään tapaan toisen. Menemme Apassionata-showta katsomaan. Sitten juodaan olutta. Sellaista on jonkinmoinen lauantaipäivän ja -illan vietto. Heppatytöt kohtaavat jälleen. Hevosen turpa on ihana asia, sen tuoksu on maailman parasta. Kirpeä kesä, kirpeä heinä. Pehmeä, pehmeä turpa. Tekisin mitä vain, että saisin oman turvan. Mutta huomatkaa konditionaalimuoto, jossittelu. En tule tekemään mitä vain saadakseni oman turvan. Hevosen turvan siis. Turvaa elämässä on muuten tällä hetkellä yllin kyllin. Paitsi jätän monta turvaa..enää kolme, neljä kuukautta aikaa ja olen melko turvaton. Hah. Olen myös turvaton, en auo turpaani sitten enää, en murrosikäisille ainakaan.

Toivotan mainiota lauantaita kaikille, myöskin sunnuntaita. Minä päätin, että huomenna kummipoika saa kyytiä. Varasin liput Nukkumatti-elokuvaan. Poikaparka ei tiedä siitä vielä mitään. Haluaisin kamalan kovasti olla yhtä lähellä kummityttöäkin. Surettaa, kun en voi olla hänelle yhtä läsnä. Pitänee tehdä heti hiihtoloman jälkeen reissu Kouvolaan ja olla siellä, viettää päivä tytön kanssa. Tulla sitten takaisin, olla onnellinen siitä, että olen vielä kuitenkin suhteellisen lähellä. Vielä muutaman kuukauden..

Kylmät väreet tulevat jo musiikista. Kuinka kauniita ovatkaan hevoset ja voimakkaita:
http://www.youtube.com/watch?v=KuCdob9Byh8

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti