torstai 10. helmikuuta 2011

Nyt puhuu kuume.

En jaksa katsoa näillä kipeillä silmillä. Pelkään, että näkö lähtee. Toisaalta käytän niitä koko ajan, jotta tietäisin näkeväni. Sattuu siis, kovin, tunnen räjähdysaltista kipua. Jostain syystä viimeisen vuoden aikana flunssailut ovat muuttuneet tällaisiksi: nenä ei vuoda, mutta pää hajoaa, kuume nousee laskee nousee. Ei jaksa nousta sängystä, ei kirjoittakaan voi. Ajatus ei kulje.

Paitsi jostain syystä äsken - saunassa istuessani, sillä jostain olen kuullut, että kuume voi lähteä saunomalla..ties mikä vanhankansanmyytti tuo on, ei lähtenyt paha olo ainakaan - mieleen juolahti monia asioita. Kuten että miksi tuo mies tuolla vastapäisen talon ikkunassa syö aina torstaisin samaan aikaan. Ja että miksi saunassa kuume ei tunnu.

Päällimmäiseksi jäi rullaamaan kuitenkin se, että tuntuu, etten elä. Siellä yksin saunassa nököttäessä ei juuri tuntunut siltä elämältä, mitä haluan. Epäreilusti sanottu, kun jotkut eivät oikeasti elä tai pysty tekemään asioita, joita he tahtovat tehdä. Minä sentään voin valita.

Mutta siis elämätön elämäni tarkoittaa näitä välipäiviä, jolloin ei tapahdu mitään. Kun Rölli on kaukana, kun en tapaa ystäviä vähään aikaan, kun en jaksa kirjoittaa tai pysty urheilemaan tai lukemaankaan. Hassua, ennen kuin tapasin tuon jalat-alta-vieneen miehen, ei lainkaan haitannut, vaikka oli pitkiäkin tylsiä jaksoja. Mutta nyt elän vain hetkittäin, jaksoissa. Silloin elän, kun olen toisen kanssa. Se toinen voi olla siis kuka tahansa läheinen. Elän myös yksin varsin onnellista elämää silloin, kun saan toteuttaa itseäni, olipa se toteuttaminen sitten mitä tahansa. Mutta tällaisina päivinä, kun ei ole edes ketään hoitamassa, tuntuu kurjalta.

Laitan tänään tänne kuvia viime viikolta. Lumikuva Helsingistä, tulee ikävä. Hassua, kun ei edes puistonpenkille voi istua, on niin paljon valkoista. Kun Röltsy oli täällä, kävimme myös tsekkaamassa, miten mun kirja lepää Kirja kerrallaan -kaupan näyteikkunassa. Siellähän se, mollottaja.




Mutta sallinnette jatkaa aiheella elämätön elämä. Nyt en elä. Hengitys kulkee, elän juu juu fysiologisessa merkityksessä, juu. Mutta en pääse edes töihin elämään - vaikka joskus tuntuu, etten sielläkään elä. Että olen yksinkertaisesti tylsä, merkityksetön henkilö.

Saan tämän kaiken kuulostamaan valtavalta ruikuttamiselta. En kuitenkaan ruikuta, enkä valita. Totean vain, etten tunne elämiseen liittyvää pelkoa, surua, iloa, riemua, olemista. Odotan, että se sellainen eläväinen elämä taas alkaa. Harmittaa olla kipeä. Harmittaa, kun pää räjähtää pian kappaleiksi, se on kuin painekattila tai isoveljen vanha kiljukanisteri, joka räjähti aikoinaan niin, että poikaparka jäi kiljunvalmistuksesta vanhemmille kiinni. Tai siis minä ja pikkuveli paljastettiin tämä räjähdys, kieli pitkällä ihmeteltiin että yläkerrasta sataa sokeria.

Viikonloppuna tulee taas arvokas ystävä kylään. On parannuttava. Mitä teen jos en. Tämä ihminen lähtee kuun lopussa pois niin, että emme näe kuukausiin. Koska kun hän tulee takaisin, lähden minä. Pitää ryhdistyä. Ottaa nyt sitten kaksinverroin hunajaa. Sekin tulee jo sieraimista ulos. Valienvali.



Toisaalta eipä noita tuntemuksia voi laittaa riviin ja vertailla. Jos vaikkapa tunnen suurta surua jostakin pienestä asiasta, on suruni aivan yhtä surullista kuin jos joku tuntisi surua jostakin hyvin suurelta näyttävästä tai kuulostavasta asiasta. Tai siis eihän tunteita voi vertailla. Ei vain voi. Jos joku rakastaa toista jumalattomasti, ei toisen mitättömältä näyttävämpi rakkaudentunne ole yhtään sen vähempää. Mitä kuumeista filosofointia.

Saan sen kuulostamaan niin kovin epäelämänmyönteiseltä, tämän. Röllikin totesi vasta puhelimessa, että hän pelkää, että minusta lähtee iloluonto, joka minussa asuu. Sitten kun muutan sinne Saksaan. Sitten kun olen työtön. Mutta voi kuinka nauratti miehen pelko. Rakas mies. En osaa vain olla, ei pelkoa, vaikka olisin sitten työtön, en aio olla myrtynyt työtön. Hyvinkin nauttisin kirjoittamiselämästä. Voisi kirjoittaa kokopäiväisesti, käydä juoksulla kun ajatus ei kulje, tavata ihmisiä, kun seinät ympärillä ahdistavat. Syödä joka ilta ruokaa jonkun toisen kanssa. Sitä minä odotan. Yksin on tylsä syödä. Sen takia en juuri koskaan tee ruokaa.

Nyt ei ruoka maistu. Silti olen yrittänyt pistää appelsiinia poskeen, hunajateetä, mitä vain missä olisi vitamiineja ja niitä ihmeflavonoideja. Aloitin tuossa alkuviikosta Thomas Mannin Buddenbrookit. Herranjestas mikä järkäle. Kuusisataa ja risat sivua pienenpientä tekstiä. Olen vasta sivulla 155. Nukahdin tänään, kun yritin lukea. Sitten heräsin, luin uudelleen, nukahdin. Mutta kun kerran on aloitettu, ei voi kesken lopettaa. Tylsät kirjat lopetan kyllä, mutta tähän olen pääsemässä juuri sisään.

Nyt menen itseni sisään.
Pitää potkia neitiä persuksiin peilin kautta, eihän tässä nyt sentään tuomiolla olla.
Mutta kuumeenkin voisin kaataa. Jos nyt sitä buranaa sitten..
Ja sitä paitsi mitä hemmettiä. Olen elänyt mahdollisimman terveellistä elämää, syönyt terveellisesti, liikkunut, lakannut ilotupakoimasta, käynyt hyvin vähän juhlimassa jos lainkaan. Ja kipeilen enemmän kuin ennen. Pyh. Valienvali.

1 kommentti:

  1. hei laitoit kinuskikissan sivustolla viestiä että tarvitsisit 60 hengen kakun. Käyppä sivuillani ja jos kiinnostaa niin ota yhteyttä s.postiin arrebol@netti.fi niin suunnitellaanpa kakkua tarkemmin :)

    VastaaPoista