keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Mai ist Pfeffer in den gerade geöffneten Augen

Käsissäni on käännös.
Silja und Mai.
In Deutch.
Kiitoksia Angela Plögerille hienosta käännöstyöstä. Nyt puuttuu vain agentti. Suomalaiset kaksi agenttia eivät kelpuuta minua, koska en ole voittanut palkintoja. Joten etsin saksalaisen. Tai lähetän käännöksen suoraan saksalaisiin taloihin. Yritän ensin agenttia. R soitti minulle heti, kun oli lukenut osan noista 26 käännetyistä sivuista (jotka saksannoksessa tekevät 29 s.) ja sanoi ensitöikseen, että hän on varmaan tyhmä. Koska ei tajua. Mutta lohdutin häntä ja sanoin, että sitten varmaan yli puolet lukijoista ovat tyhmiä :D Ei vain. Tai siis kyllä sanoin noin, mutta korjasin tietysti sanani, ja sanoin, että ei kannata huolia, se on tarkoituksella vaikeaa tekstiä. Että se kuvastaa Siljan, päähenkilön, mielialaa noin niin kuin alussa. Moskova-jaksossa teksti selkiytyy huomattavasti - samoin Siljan pää.

Sellaista tänään. Kiireitä, kamalan vaikeita oppilaita. Tulin niin huonolle tuulelle kasiluokkalaisten tunnin jälkeen, että piti oikein purra hammasta. Onneksi valmis näytekäännös piristi päivää. Samoin juoksulenkki auringossa, hieronta työpaikalla. Niin, siis oikea hartia-/selkähieronta. Koululla. Maksusta tietysti, mutta silti. 

Kotikirppiskoti.
Olen ollut ahkera muuton suhteen. Kävin eilen pankissa. Nyt ovat sellaiset asiat kunnossa, mitkä pitääkin ensimmäisenä selvittää. Tämän lisäksi olen järjestänyt kotiani uuteen uskoon, sillä järjestän täällä lauantaina 9.4. kotikirppiksen. Myyn itseni tyhjäksi. Pengon vielä vaatteet ja vuodevaatteet läpi, jotta pääsen eroon kaikesta mahdollisesta - paitsi lempimekoistani. Olenhan mekkoihminen.

Niin, ja mikä uskomattominta: olen edennyt selvitystöissäni siihen pisteeseen, että nyt vain keksin toiminimen itselleni. Freelancen ura edessä. Päätin pistää pystyyn nimikilpailun, sillä "Maarian pilkku" ei ole tarpeeksi vetävä toiminimi. Palkinnoksi annan oikean kirjan. Siljan ja Main.

Voittajan porkkana.
Palkinto menee siis sille, joka keksii minulle iskevimmän ja minua miellyttävimmän toiminimen. Kilpailu menee "kiinni" heti, kun sopiva nimi löytyy, mutta jos ei löydy ajoissa, koetan pähkäillä nimen itse. Jolloin pidän palkinnonkin itselläni. Uskomattoman vaikeaa keksiminen on, vaikka sanat yleensä tulevat ulos kuin tomaattisose. Nimen valitsen puhtaasti sen perusteella, mikä omasta mielestäni on iskevin ja paras. Vähän samaan tapaan kuin jos kävelisin nyt kauppaan, enkä etsisi mitään, mutta iskisin silmäni kenkiin, jotka aivan selkeästi huutavat minua luokseen. Laittakaa nimiehdotukset tuonne kommentteihin.





Tässäpä vielä pieni ote saksannoksesta:

SIE VERNICHTET EINES ANDEREN EIGENTUM, BEVOR ALLES BEGINNT

Alles begann mit einem kleinen runden Haferkeks, der als Ganzes in den Mund passte; Mai war von diesen Keksen begeistert, packte fast eine ganze Packung in einen Plastikbehälter; schloss den Deckel so, dass ein Teil der Kekse zerbröselte, stopfte den Behälter in ihren Rucksack, füllte eine Wasserflasche mit Johannisbeersaft, stieg in die Gummistiefel. Die knallrot waren. Lügnerin; sie, die Stiefel, waren blau.


Lopuksi toivoisin ihmisten kuuntelevan seuraavan biisin. Joka on ihana. Soi usein kirjoittaessani korvissa.
http://www.youtube.com/watch?v=zPAMszqAk0k

Niin ja ai ai niin, kävin eilen myös ystäväni O:n luona. Olipa mukavaa! Kiitos O. Ja kiitos häävideokokemuksesta. Se oli hauska - tiettyjä kohtauksia lukuun ottamatta :)

maanantai 28. maaliskuuta 2011

100 yleisintä sanaa

Käsin on kivempaa syödä kuin välinein?
Minä kirjoitutan itseäni harjoitan keskellä lähestyvää yötä, pitäisi nukkua, olen puhkipoikkirättiväsynyt ja kuin suuri musta aukko. Mutta sormet eivät anna rauhaa. Tein työpäivän, suhteellisen täyden, hoitelin "asioita", vahdin illan sisareni lapsia. Askartelin Laurin kanssa Taru sormusten herrasta -aseita. Sain 1-vuotiaan vauvan nukkumaan koskettamalla hänen otsaansa ja polvitaipeitaan. (Tiedoksi, sisareni: En silti halua omia, en ainakaan vielä enkä vähään aikaan.) Sain myös matkalaukkuni, jonka pohjalle kirsikat olivat hajonneet, säilykeneste ei onneksi värjännyt muuta kuin lempialushousuni.

En ole ehtinyt juosta moneen päivään, vatsa on siitä sekaisin. Luin vastikään, eilen ja tänään tarkemmin ajateltuna, Pyhän yön uudestaan. Mikä kirja, mikä ravistus. Ja mikä häpeä: minusta tuntuu että Minä rakastan sinua nuori mies on vähän samaa lajia. Ei tietenkään ihan sama, mutta näköjään Pyhä yö on alitajunnassani muhinut, kun olen Minä rakastan sinua nuori mies -tekstini tehnyt.

Alla on pieni tekstiharjoitus. Suosittelen, kehotan kokeilemaan. Olen tehnyt tämän ennenkin, mutta nyt teki mieli uudestaan. Muistaakseni aloittaessani Siljan ja Main kirjoittamisen tein tämän. Löysin tällaisesta apua uuden kielen muodostamiseen. Olen teetättänyt harjoituksen muutamana vuonna ysiluokkalaisillakin, töissä, pakottanut tähän. Hämmästys sentään, myös kirjoittamista inhoavat nuoret ovat tehneet tämän mukisematta. Ehkä tämä on tarpeeksi vaativa, ehkä yllättävä, kenties hullu tehtävä.

Aikaa on kymmenen minuuttia - kirjoitusimprovisointia siis. Yhtenäinen teksti pitää syntyä, mieluiten tarina. Antaa kynän viedä, mene, tiedä. Jokainen virke alkaa suositulla sanalla (pyydän anteeksi, taas, sanalistani on näköjään itseään toistava). Esimerkiksi ensimmäinen virke alkaa sanalla "ja", toinen sanalla "olla". Sanoja ei saa taivuttaa. En muista, mistä olen tämän sanalistan joskus opetusmateriaaleihini noukkinut, netistäkö vai jostain muualta, mutta siihen herran aikaan nämä olivat 100 käytetyintä sanaa suomen kielessä (jos joku tietää lähteen, olen kiitollinen tiedosta). Siitä herran ajasta ei voi muuten sitten olla liian kauaa, koska olen ollut vasta viiden vuoden ajan oikea äikänmaikka.

Here we go:

"Ja hän kaatui, vaikka tuuli oli jo tyyntynyt. Olla tällainen, maassa makaava, muiden edessä tiellä. Ei huomannut ohikulkija, ei nurkan takana hanurinsoittaja. Että tässä maattiin, lätäkössä. Hän nousi kuin hiipivä yö. Mutta jokin pidätteli maassa, kädet juuttuneet, henki ei kulkenut. Se aiheutti kyynelvirran.

"Minä olen enkeli", huusi joku kauempana. Niin lähestyi, syli avoinna, tarttui, nosti pystyyn vaikka teki mieli jäädä. Kuin pyörre, kuin vapiseva puuton lehti tämä enkeliksi esittäytynyt puristi. Kun hän pääsi vihdoin katsomaan silmiin, tulivat kyynelet. Herra kaivoi taskustaan nenäliinan, kuivasi.

He jatkoivat kaksin, metri väliä toistensa ruumiissa. Jos joku kysyisi, he vastaisivat tutkivansa lähiseutua kartoitusmielessä. Joka päivä, kaksin he niin, vaikka vasta olivatkin kohdanneet. Kaikki mitä tekivät tästä lähtien, tekivät valppaina, vakavasti astellen.

"Mitä, mitä näet minussa?" kaatuneen oli kysyttävä, kun enkelin siivet lepattivat levottomina. Sitten hän nosti kätensä rinnalle, toiselle vain, ja jatkoi: "Sinä pelastit silloin päivän." Tai ehkä hän oli kuullut väärin, tuntenut, ehkä nostaja oli ollut joku muu. Nyt hän oli kuitenkin valmis luopumaan. Sanoa nyt jotakin, sanoa samanlaista, eikä ikinä saada vastausta. Ne tulisivat kuitenkin ja löisivät.

"Te olette hyvin pitkä, komeahko", sanoi pyhäkköä muistuttava hän. Voida lähteä, voidapa tästä, vaan jokin piteli paikallaan, piteli herran käsipuolessa kiinni. Myös enkeli näytti varmalta. Vain, vain varmalta näyttivät he molemmat. Näin he kulkivat; vatsa odottamassa toista vatsaa. Näin istuivat; reisi vasten toisen reittä. Silloin jännittivät lihaksiaan.

"Tämä ei toimi näin", enkelin ääni jossakin takana. Sillä välin kaatunut hän lipesi toistamiseen, maa jo roudassa, ikijäässä. Vaan eipä ääni kantanut tarpeeksi. Tulla takaisin sieltä, kauempaa, ei jaksanut niin takaa. Vastaan, vastaan häntä, joka maassa jälleen makasi. Vielä hän nousisi omin avuin, nousisipa hyvinkin.
Jo elämänsä oli noussut ja huovannut. Koko elämänsä laskenut allaan Punaisesta merestä puolikas. Mitään käsittänyt, mitään enää muistanut. Saada huomiota enkeliltä, hän nousi omin avuin ja astui tämän eteen. "Tuli hätä", hän ulvahti. "Siis hätä, joka muistutti, että en minä tarvitse sinua."

Koska enkeli ei kääntänyt päätään hädän suuntaan, putosi niskaan jotakin viileää. Vaikka aurinko, jäätynyt kalmankalpea. "Kanssa, sinun kanssasi en kyllä enää tule", jatkoivat he tätä käymätöntä, vaitonaista suoltamistaan. Itse olivat aiheuttaneet ongelmansa, itse kaatumisen ja pelastamisen, yrityksen häpeästä. Kuningas ja valtakunta; heidän liittoumansa sokeaa kuin vesi.

"Pois!" huusi enkeli, irrotti itsensä takaa, irrotti myöskin edestä. Miten hän jatkaisi tästä. Kyllä jotakin vielä tulisi, vaikka maa kirveli vatsan päällä, ylhäällä pilvet ja musta yö. Me lähtisimme perään, jos voisimme. Siellä tapahtuu liikaa, paperin takana tarinoissa. Maa värjäytyy sinimustaksi, kun muste tarttuu ja kuumenee, kun ne kaatuvat lisää. Miksi enkeli ei voinut jäädä? Poika hän oli, vasta imetysikäinen. Aina joku sellainen tuntuu häpeältä. Paljon hän koetti piilottaa. Mukaan ei mahtunut edes todellisuudentaju, aavistus siitä olevasta, joka hänen ovensa taakse oli lukittuna. Mikä ilo, mikä suru. Sekä elämä että kuolema. Enää vaitiolo kaiken tilalla.

Joku näkemässä tämän kaiken, joku tuntematon ja viisas. Eli oheinen. Tuo mies esimerkiksi, tuo tuolla ja toinen tuossa. Mies ilman oikean käden sormia. Tässä hän taas vikersi. Taas tässä, ostoskeskuksen kulmalla kumarassa. Nämä ihmiset polkivat hänen kämmenilleen. Ettei huomaisi kipua, hän sitoi silmänsä. Siinä hämärässä ei ymmärtänyt, jos tarkemmin kaatui, ei ymmärtänyt nousujakaan. Kukaan häntä nähnyt, jos hän ei nähnyt ketään. Luo tulivat. Kuitenkin tulivat. Kuinka kauniisti laskivat kolikoita pahvimukin pohjalle toinen toisensa päälle kumaraan."

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Ylitin sen sillan jo neljännen kerran.



Mikä tarkasti piirretty viikonloppu minulla onkaan muistoihin laittaa. 
Olen kotona, vaikka en olekaan. Minun kotini ei ole enää täällä missä minä.
Minun kotini on jo saksalaisessa sydämessä, etelässä, Prahasta 380 kilometrin päässä kohti länttä ja lounasta, olisin niin mielelläni jäänyt sinne tänäaamuna.

Mutta tällä kertaa kaikki sujui hyvin. Tarkoitan: ongelmitta. Tällä kertaa olin varannut lentoni oikein, samoin yöbussilippuni - tosin sitä vastoin meinasinkin myöhästyä yöbussista. Joka muuten oli varsin mukava. 35 eurolla pääsee oikein kätevästi Tsekeistä Saksaan. Bavaria-lipulla tosin pääsisi vielä halvemmalla: 5 ihmistä matkustaa yhteen suuntaan 30 eurolla. Matka vie kuusi tuntia. Tsekkien puolella pitää ostaa vielä lisälippu, muutamalla eurolla.

En ole nukkunut viimeisen vuorokauden aikana kuin muutaman harvinaisen tunnin, en niitäkään kunnolla. Päässä jyskyy Praha, sieraimissa Munchen (missä henmetissä se saksalainen ue-näppäin oikein sijaitsee?). Siellä oli kevät. Perjantaina kaksikymmentä astetta lämpöä poskille ja aurinkoa. Söin kevään ensimmäisen jäätelön ulkona tukka vapaana tuulessa rehottaen, takki auki, takki käsivarsille ripustettuna.


Mutta sitten minut laitettiin vuokra-autoon. Ajettiin verrattain kylmään Prahaan, pahojen ruuhkien takia matka kesti lähemmäs kuutta tuntia. Oli sen arvoistakin. En tosin pidä autobahnien ruuhkista. Prahassa hotellimme sijaitsi ihan vanhankaupungin sydämessä, ja minä muistin, miten siellä liikutaan. Emme tarvinneet karttaa. En tiedä mistä olen tämän suunnistustaitoni saanut. Että tarvitsee vain kerran olla jossakin ja sen jälkeen tiedän, missä mikin paikka sijaitsee. Paitsi metsässä en osaa. Metsään eksyn ja siellä pelkään elämää.

Vanha kello, toimii yhä.

Vanhanaikainen, toimiva puhelin.

Vanha toimiva väsynyt ystävä.

Olen iloinen tästä matkasta. Nukuin kaksi hienoa yötä, toisen niistä kodissani, toisen lähempänä itää. Kolmannen - edellisen - valvoin ja vavahtelin pimeillä teillä. Kaksi kertaa tarkastivat passini. Kerran säikähdin, että olin nukahtanut Munchenin ohi. Bussi jatkoi Zurichiin asti. En olisi voinut herätä sieltä.

Minun ruumiini lepää, kun se saa levätä vasten valkoista. Mieli iloisena koko ajan, suussa tumman oluen rippeitä, vierellä kädet, eivät omani, eivät kenenkään maata. 

Tulevat appivanhempani saivat nauraa. Kerrankin osasin kertoa vitsejä väärällä kielellä. Lupasin, että ensi vuonna samaan aikaan ei tule yhtään virhettä. Sitä paitsi rakastuin mieheen enemmän kuin ennen. En ymmärrä, miten tämän tunteen voi löytää. Toivon, että sen löytäisivät useat. Toivon sitä vilpittömästi hyvin useille.


Matkatavarani jäivät Muncheniin. Siellä, lentokentällä, oli kaaos. Eivät toimineet matkalaukkuhihnat, ei edennyt matkalaukunpudotusjono. Lopulta se kyllä liikkui tehokkaasti. Mutta matkalaukut piti viedä johonkin omituiseen matkalaukkuvuoreen. Tiesin jo siinä vaiheessa, että omaani en näkisi ihan heti. Harmi, siellä on uusi hame ja kolme pulloa valkoviintä, kirsikoita, hassua pastaa. Tuliaisia muutenkin, tällä kertaa piti niitä ostaa, kun aloitan sisarustenhyvästelemiskierroksen. Lisäksi siellä on meikit. Huomenna menen töihin ilman.

Melkeinpä kukaan tämänpäiväiseltä Helsingin lennolta ei saanut matkatavaroitaan. Kävi ärsyttämään prototyyppisuomalaisten jatkuva jänkätys. On olemassa aivan liian paljon suomalaisia, jotka ovat joko tuohtuneita jostakin tai sitten muuten vain tahtovat tuoda itseään ja omia lomakokemuksiaan esille. Nämä prototyyppisuomalaiset puhuvat hirvittävän suureen ääneen - niin että kaikki varmasti kuulevat - mukamas vain omille seuralaisilleen, kuinka homman pitäisi toimia ja kuinka homma ei toimi. Niitä näkee joka lennolla.

Piiloudun aina Bildin taakse, leikin, etten ymmärrä. Haluan olla maailmalla suomalainen, mutta prototyyppijäkätijäkätisuomalaisten läsnä ollessa olen ihan mitä muuta tahansa. En jaksa valittavia ihmisiä. Minkä sille voi, jos asiat eivät suju niin kuin pitäisi? Herttinen sentään. Ja tarvitseeko ihan aina valittaa kamalan vihanpunaisella naamalla ja äänellä esimerkiksi lentokenttävirkailijoille? Eivät he ole niitä laukkuja kadottaneet, he eivät ole niihin edes koskeneet. Eivätkä he voi muuttua matkalaukuiksikaan.

Joka tapauksessa sain paljon.
Söin myös, vaikka en juuri pidä tsekkiläisestä ruuasta.
Jaksan seuraavat 25 päivää ajatusten voimalla.
Sain sanojakin, kielikuvia.
Videopätkiä.


keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Keksin, miten eletään vain kerran.

Olen ollut nuutunut tässä maanantaista saakka. Urheiluhullu, lihakset kipeinä maannut suoritusten väliajoilla. Tehnyt töitä kaksin käsin, suunnitellut hulppeat tunnit tulevaisuuden toivoille, vetänyt ne nauru naamassa, nuttura niskassa. Kantanut kamalan painavaa vahvistinta Wäiskistä ensin kotiin, sitten töihin. Ja töissä sitten nauroivat, että miksi kannoit, olisit soittanut kyydin. Ei ihme, että muusikoilla on roudaajat.

Mutta jos näin nuuduttaa itsensä, ei jaksa sitten enää muuta. Etenkään, jos kuluttaa energiaa vielä ajatustyöhön. Tarvitsen ajatteluproteesin, ohimoni ovat tuhannesta ja kahdesta ajatuksesta puhki.

Huominen, sitä seuraavat päivät: missä on harmonia?
Minä matkaaja lähden. Aamulla töihin, ensisijaisesti. Venytän työpäivää, teen tunteja sisään, jotta voin olla perjantaina herkin mielin saksalaisessa ilmapiirissä. vien yhden seitsemäsluokkalaisryhmän Helsingin Sanomien Pisteeseen. Leikitään siellä toimittajaa. Tai siis he leikkivät, minä luen lehtiä ja katson että käyttäytyvät.

Sitten minulla on noin puoli tuntia aikaa juosta Kurviin, kaapata matkalaukku (joka on jo ladattu..painaa varmasti yli sallittujen kilojen, kuten aina) mukaan, hypätä lentokenttäbussiin, koettaa päästä lennolle mukaan (olen kadottanut lentolipun..ja varausnumeron..ja kuitin, onneksi en sentään passia, kuulemma pelkän passin kanssakin voi päästä sisään), lentää Muncheniin (missä ihmeessä on saksalainen y-näppäin??), nukkua yön yli, tavata perjantaina aamupäivällä ystäväni espanjatar, hypätä iltapäivällä autoon (johon ahtautuvat lisäkseni appivanhemmat, R ja R:n veli), körötellä Prahaan noin 4 tuntia, hillua siellä yksi yö ja päivä, toivottavasti törmätä isosiskoon (joka sattumalta sattuu samaan kaupunkiin), hypätä lauantaina ypöyksin yöbussiin, saapua sunnuntaina puoli kuudelta takaisin Muncheniin, käydä R:n kotona nukkumassa pari tuntia, hilautua taas lentokentälle, koneeseen, Helsinki-Vantaalle, kurviin.


Minun armas patsaani Kreikassa asumisen ajoilta. Otan mukaan.
Mukaani otan: en juuri mitään.
Ja lisäksi käsinkirjoitusvälineet.
Praha oli viime kerralla niin harmaankalseankaunis kokemus, että saan sieltä kokoelman kielikuvia.
Kenties kerään niitä saksaksi, tulee taas kielikylpyä kerrakseen. He eivät puhu englantia, nämä R:n vanhemmat. Veli sentään puhuu. Mutta hyvin se puhe, saksaksi, on tähänkin asti soljunut. Ja ainahan ovat kädet, joilla voi huitoa, sekä silmät, joilla voi katsoa. Korvat saatan välillä sulkea.




Olen ajatellut tässä paljon.
Joskus ahdistaa, kun ajatustulva on niin valtava.
Sen takia on hienoa, että osaan kirjoittaa. Että saan kirjoittaa. Että pystyn.
Nyt olen tosin ahdistunut. En ole kirjoittanut ajatuksia auki. Paitsi päiväkirjaan. Tänne myös.
Pelkäänpä, että käännösprojekti Siljasta ja Maista menee väärille kiville tu-tumps.
Nimittäin ei Silja ja Mai -rukkaa arvosteta täällä Suomessakaan tarpeeksi. Valtamediassa ainakaan.

Ei tule arvosteluja eräisiin suurehkoihin lehtiin, kysyin perusteluja. Eivät osanneet sanoa muuta kuin että esikoisia ilmestyy tänä vuonna 80, eivätkä suinkaan kaikki saa jalansijaa lehden sivuilta. Hyvä niin, mutta eipä tullut tarkempaa perustelua sille, miksei Silja ja Mai sitten erotu sieltä. Sillä sehän erottuu, kyllä. Jos sen jaksaa avata, lukea edes vähän, huomaa heti, että erottuu. Valtavirrasta. Monille vain on varmaan liian työlästä avata se, kun kustantamo on pieni. Harmi, sillä pienet kustantamot yleensä poimivat jalokivet.

Mutta politiikka on politiikkaa. Tässä blogissani en millään lailla tuo esille ajatuksiani politiikasta, minkään lajin sellaisesta, joten no comments. Jään vain odottamaan, että edes kirjallisuuden laatulehdet huomaisivat minut. Tai siis ei minua, en tahdo tulla huomatuksi henkilönä - siitä muuten nimi Helmi-Maaria Pisarakin, joka on ollut salainen nimeni jo viitisen vuotta - mutta kirjani.

Samalla mietin, että olenko edes oikea kirjailija. Jos kirjaa ei huomata, onko silloin sen kirjoittaja kirjailija vaiko ihan vain kirjoittaja? Eikö kirjailija ole jonkinmoinen status, johon pääsee vain siten, että huomataan? Että teos, oman käden jälki, nähdään? Että pääsee kirjailijaliittoon jäseneksi? Että lehdissä toitotetaan: kirjailija se ja se?

Sain kivan lasin kummilta kirjalahjaksi.
Kuka tahtoo kanssani kilistää?
Meinasin jo masentua näistä ajatuksista, mutta onneksi minulla on R. Hän sanoi: Maaria Maaria, muista, miksi kirjoitat. Että jos kirjoitan vain päästäkseni julkisuuteen ja top seller -listoille tässähetipaikallajanyt-mentaliteetilla, sitten senkus lyön vain lapaset tiskiin. Mutta jos kirjoitan siksi, että se on tapani ilmaista itseäni ja että se on yksi suurimmista nautinnoista elämässäni, minun pitää jatkaa. Luottaa itseen. Muistaa se, että kirjoitan, koska haluan kirjoittaa.

Lisäksi R sanoi, että jos (ja kun) kirjoittaminen on minun tapani ilmaista itseäni, pääsen vielä aivan varmasti kirjallisen maailman huipulle. Mutta siihen voi mennä aikaa. Eikä minkään tarvitse tapahtua hetitässänyt, vaikka olenkin luonteeltani juuri ja pelkästään hetimulletässäkaikkipaikallajanyt. R tunki minulle toisin sanottuna jäitä hatun ja päänahkan väliin. Hyvä, sitä tarvitsenkin. Usein, melkein aina, minä kuumaverinen ruipelo.

Joten lakkasin murehtimasta. Jos Siljan ja Main painoarvoa ei tajuta valtamediassa, niin sitten ei. Enkä edes tosiaan halua mihinkään naistenlehtien sivuille keikkumaan - olen alusta asti kirjoittanut siksi, että nautin. Mutta alusta asti olen kyllä myös haaveillut kirjailijan ammatista. Nykypäivänä se on vain kovin haluttu ammatti. Ja ihailtukin, kenties.

Mielestäni kuitenkin myös niiden kirjailijoiden, jotka esim. pääsevät kansainvälisille markkinoille tuosta noin vain, pitäisi muistaa, että kirjoittaminen lähtee ennen kaikkea itsestä. Hyvin monet kirjailijat kirjoittavat lukija mielessään. Ehkä heillä on laaja yleisö mielessään, kenties koko lukeva kansa. Minun sen sijaan pitää muistaa, etten koskaan mieti lukijaa, kun kirjoitan. En edes halua miettiä. Se sekoittaa, moinen ajatus, vie pohjan siltä syyltä, miksi kirjoitan. Mietin vain, millaisen kirjan itse haluaisin lukea, ja sitten kirjoitan.

Eli en varmastikaan koskaan tule miellyttämään suurta lukukansaa. Mutta siitä olen yltiöonnellinen, jos minun kirjani, minun taiteeni, mainitaan sellaisissa kirjallisissa piireissä, jotka ovat "maan alla" eivätkä hetitässäkaikkinytkertakaikkiaan. Esimerkkinä voisin pitää sitä, että Kiiltomato.net julkaisi arvostelun kirjastani. Tämä on erittäin suuri kunnia. Kiiltomatoa kun seuraa varmaankin pääosin se lukijakunta, jonka käsiin minä tahdon päätyä. Että kiitos vain R. Sinun pitääkin potkia minua hellästi pakaroille :)

Muutes by the way. Minulla on nyt sellaiset oksat takkatulessa, että huikeat kipinät pois.
Aion lähettää jokaiseen käännös- ja kielitoimistoon, joka mieleen tulee, ansioluetteloni. Perustan toiminimen ja alan tehdä freelancena tekstien oikolukua (kiitos käännös-, kielitieteen- ja suomen kielen opintojen, olen siihen täysin pätevä!). Perustan myös tekstien palautepalvelun. Oikeasti, näin teen. Ammattitaitoni riittää siihen. Täysin. Lisäksi nautin moisesta. Pienenä esimerkkinä voin kertoa, että nautin hulluna kirjoitelmien korjaamisesta ja palautteen antamisesta, olkoonkin, että tällä hetkellä asiakkaat ovat 13-16-vuotiaita. Mutta tättärää, minusta mikään lastenvahti tai baarimikko syksyllä tule. Minusta tulee kielen ammattilainen!
Samalla voisin hakea venäjän kääntämisen opintoihin ja suorittaa sen satsin loppuun. Etänä. Piste.

Kielitoimistoni - tai siis toiminimeni - nimi voisi olla Maarian pilkku.
Ja ne jotka tuntevat minut tai luulevat tuntevansa, voivat nyt nauraa :)

Meitsi valmistautuu nyt wurstimaanmatkailuun. Mo!

Ai niin, ai niin, voitin äsken ässäarvalla - jonka ostan joka viikko lauantaisin, mutta nyt piti ostaa etukäteen - kymmenen euroa! Kymmenen, ajatella. Yleensä voitan vain 4 tai 7. Joten on mitä laittaa SPR:n avustustilille. Tai siis R:n työnantaja vielä kaiken lisäksi tuplaa summan. Laitamme sinne satkun yhteensä. Eli tavallaan kaksisataa. Siis kun nyt on taas maailman tilanne sellainen, että ei voi muuta kuin auttaa.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Kokonaiset kasvot minusta seuraaviin heijastettuina.

Jossain aiemmassa blogitekstissäni mainitsin jo, että näin reilu vuosi sitten helsinkiläisessä taidemuseossa näyttelyn jossa taiteilija oli kuvannut itseään kolmen kuukauden ajan joka aamu. Oli huisia katsoa, kuinka erilaiselta sama ihminen voi näyttää eri päivinä. En ole sellainen taiteilija, joka osaisi ottaa kuvia. Mutta olen ottanut itsestäni (herranjestas kuinka itsekkäältä tämä kuulostaakaan ja etenkin näyttää!!) kuvia tuosta näyttelykerrasta lähtien. En joka päivä (vaikka alussa riittikin innostusta päivittäiseen kuvaukseen), nytkin on monen viikon, kenties parin kuukauden tauko, mutta hauskaa itsetutkiskeluahan tämä on. Suosittelen kaikille :)

Ajattelin, että pitäisikö ottaa tästä illasta lähtien joka ilta kuva siihen saakka, kunnes muutan pois. Katsoa, miten erilaiset päivät ja rytmit vaikuttavat. Ja miltä lähdön aamua edeltävänä iltana näytän; yltiöinnokkaalta vaiko jotenkin väsyneeltä koko hommaan. Vaiko pelokkaalta. Ravitulta. Hulppealta, sentimentaaliselta..

Uskaltaudun laittamaan tänne kuitenkin osan jo ottamistani kuvista. Tuli jopa mieleen, että tämähän käy kirjoitusharjoituksesta: kuvata ilman sanoja ja sitten kuvata tämä kaikki sanojen kanssa. Tekee mieli kirjoittaa jotain tästä koko hommasta ihan vain harjoituksen vuoksi. Esimerkiksi voisi tehdä kuvatekstikikkailua.

Anyroads, näyttelyssä otetut kuvat oli otettu kaikki aamulla, meikittä. Minä olen poseerannut aamupäivisin ennen lähtöä mihinkään, mutta kuten huomata saattaa, yleensä laittautuneena. Jostain syystä saatan laittautua myös niinä päivinä, kun en mene minnekään, mutta huvittaa leikkiä prinsessaa. Ensimmäinen kuva on otettu siis reilu vuosi sitten. Nämä yritttävät olla aikajärjestyksessä mutteivät aivan ole. Paitsi ihan viimeiset, joista uusimman nappasin tänään.
























maanantai 21. maaliskuuta 2011

Juon sinusta puolet.

Pidän otsikoista.
Tekisi mieli Barcelonaan.
Vuosi sitten pääsiäisenä olin siellä kesätukkineni.
Pidän siitä, että juhlat onnistuvat.
Kuvia laitan myöhemmin.


Kiitos, suurenmoinen kiitos, kaikille ystävilleni, työkavereilleni, sukulaisilleni ja perheenjäsenille sekä erityisesti Röllille siitä, että lauantai-illan kirjajuhlat sekä läksiäiseni olivat aivan ihanat. Suurkiitos myös Black Adderille, joka soitti mainiota rokkia.

Minulla oli kivaa (vaikka juoksinkin pää neljäntenäkymmenentenä käpälänä joka suuntaan, enkä ehtinyt keskittyä kunnolla kenenkään valloittavaan seuraan) ja näytti vieraillakin olevan. Jäi hyvä maku ja mieli. Tulee ikävä kyllä. Enää kolme kuukautta aikaa olla täällä. Pistin jo ensimmäisen muuttokuorman varhain tänäaamuna Saksaan, kun R lähti kotiinsa.

Ihan pakko on pistää tänne pari ajatusta viimeisiltä päiviltä:

Jostain kumman syystä, mikäli lainkaan mahdollista, olen entistä entistä rakastuneempi nainen. R on elämäni; kerrassaan sellainen on tuo R, että voisin juoda koko ihmisen kerralla alas ja humaltua pelkästä hänestä. Miten nopeasti aika meneekään sen miehen kanssa. Liian nopeasti, siltä tuntuu. Mutta nyt on taas aika hitaiden, hitaiden tuntien.

Oli mukavaa lepuutella aivoja Röllin vierailun ajan. En kirjoittanut lainkaan - en edes ajatellut kirjoittamista. Paitsi uusi idea minulla jo on uuteen tekstiin. Pitänee antaa sen nyt kehittyä vain tuolla aivokopassa. En aio kirjoittaa yhtään mitään tälläkään viikolla, sillä jo torstaina lähden Saksaan. Viemään toista muuttokuormaa (= täyttä matkalaukullista kirjoja, cd-levyjä, valokuvia jne.) ja käymään pikavisiitillä Prahassa. Ja käyttämään sen lentolipun, jonka vahingossa ostin väärälle päivälle ja jonka takia menetin erään työpäivän elämästäni.

Ideoimme muutes by the way Röllin kanssa erästä yhteistä projektia, josta toivon mukaan tulee vielä leipätyön lähde päivänä jonkinmoisena. Projekti liittyy kirjoittamiseen. Yritämme saada sen alulle sitten, kun muutan Saksaan. Sitten, kun tekninen puoli saadaan kuntoon. Sitten vasta kerron, mistä on kyse.
Kaikki kirjoittavat ihmiset saattavat innostua moisesta ;)

Mitäs muuta on tämän ihmisraiskan mielessä. Hmm. Ei juuri kummempia. Väsyttää olla onnellinen. Joten taidankin vetäytyä - ansaitulle, rankan työpäivän jälkeiselle - opettajan päiväunelle. Ja tänään taas myös juoksen, juoksen karkuun, juoksen jokaiseen suuntaan ja tavoitan sen, mitä vain juoksemalla tavoittaa.

Ai niin, ostin lauantaina itselleni lahjaksi uudet kengät. Satasen kengät. Hienot nahkaiset. Kenties vähäksi aikaa viimeiset, koska seuraavat kuukaudet on pakko säästää puhdasta rahaa. Muuttaminen etenkin ulkomaille on kallistuttavan kallista.

Niin ja ai niin, pakko pistää pari hauskaa minulle tehtyä runoa (juhlissani oli runokilpailu, jonka sääntönä oli, että runossa täytyy esiintyä sanat "saksa", "makkara" ja "kirja"):

"Ah Maaria Maaria
matkalla paljon saaria
saaria ja Maarian kaaria
Matkalla Saksaan
Makkaroita tutkimaan
kirja uusi skriivaa
onpa SE kiivaa!"

"Maaria maaruska
voi luomisen tuska
ota avuksi makkara
tai ehkäpä ruokakakkara
on suunta seuraavaksi kohti Saksaa
Tuleva elämä kuluttaa
tärkeää elintä maksaa
sen kaiken tuloksena
hieno kirja uusi
ja nyt tuki suusi."

"Mä en enää jaksa!
Multa pettää maksa,
vaikken ole kirja
                  ilija!
Olen Saksan ihailija
Ja myös makkaran ahmija
kuohuvan oluen juoja!
Tämmöinen luojan ruoja!
Uusien tarinoiden luoja."

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Pintanaarmuja myös käsivarressa

Ai kamala sentään. Kädessäni on haava, naarmu pikemminkin. Lupasin aiemmin, että laitan myös Pintanaarmuja tänne. Niin teen. Tämä kantoi aiemmin nimeä Zing, Zing. Ei kanna enää. Mutta tämä on ihan yhtä rakas kuin ennenkin. Pääsin tämän tekstin avulla Kriittiseen aikoinaan opiskelemaan, aloitin tämän kirjoittamisen jo vuonna 2006. Kriittisessä korkeakoulussa tämä muokkaantui palautteen avulla ihan kamalasti. Samoin kuin minä :) En tiedä, miksi Silja ja Mai tuli ennen tätä. Tämä kun on aito, oikea esikoiseni. Kauan ja hartaasti vaalittu, ihana esikoiseni.

Haluan muuten huomauttaa, että minun tapani kirjoittaa on erilainen. En hae teksteilläni pääasiassa sitä, että ne olisivat siinä mielessä sujuvaa luettavaa kuin monet läpimurtoromaanit ovat. Monet kehuivat, että tuon Minä rakastan sinua nuori mies -käsiksen kieli on paljon helpompaa kuin Siljan ja Main. Niin se onkin. Tarkoituksella. Tässä Pintanaarmuissa kieli on taas paljon lyyrisempää, oikeaa kirjoittaja-Maarian kieltä. 

Olen muutes ja by the way huomenna tähän aikaan onnellinen. R tulee Suomeen. Harmi vain torstaina on työpäivä, ei voi kukkua koko yötä. Mutta ainakin saa nukkua sellaisen ihmisen vieressä, josta tykkää kamalasti. R-parka vaan aina kärsii unettomista öistä minun takiani. Potkin, huidon, juoksen unissani. Puhun, tanssin, nostelen käsiäni ilmaan. Öistäni voisi saada aikaan varmaankin kauhuleffan. Uskoisin, että on suhteellisen pelottavaa herätä siihen, että minä yhtäkkiä nousen istumaan ja katselen ympärilleni. Silmät ummessa. Ja sitten sanaakaan sanomatta rojahdan takaisin viereen. Kun en kerran kauhukirjaa osaa kirjoittaa, niin taidankin tosiaan tehdä leffan. Otetaan isoveli auttamaan, isoveli tekee leffaduunia työkseen.


Pieni pätkä Pintanaarmuja, olkaa hyvä ( - - merkityt kohdat tarkoittavat, että olen leikannut osia pois. Eka kappale on aivan liian pitkä tänne, enkä haluakaan sitä kokonaan nettiin):

I

Raastava ikävyys naulasi minut tähän puuhun.
(Sylvia Plath)
 
 
Sinä olet ruma, helvetin helvetin ruma.
Niin Veikko huhki kohti Annaa juuri silloin kun hän avasi silmänsä uuteen päivään ja toivoi aurinkoa sateen sijaan. Oli aamu, varhainen aika ja silmät ihan sirrillään. Että se kehtaa, Anna ehti miettiä ennen kuin kutistui siihen paikkaan tai niihin rusikoiviin sanoihin, supistui lakanoiden väliin niin että mitään oli hankala erottaa sieltä, makuukammarin melusta tai äänistä joita ei ollut.
     Ja silmät jotka hapuilivat ilman johtolankaa osuivat kohti puiden oksissa taipuvaa elokuuta. Näky tippui pitkin ikkunaa, päin verhoja se paiskautui, ja Anna ymmärsi tai kuuli taas juuri niin kuin piti kuulla. Että ruma oli ja huono huono vaimo.
     Oli karvasta tai pieni hetki, jota ei koskaan ollut haluttu. Siihen aamuun asti Anna oli asunut Veikon alla, kauan oli, ja sitten se hihkui saatana mikä naama, vasten kasvoja Veikko paiskoi ja kieli sen suussa liikkui ilkeästi niin kuin käärmeillä liikkuu eikä se ollut ikinä lyönyt niin lujaa, kukaan raapinut niin viiltävästi, Veikko rallatti, huvittuneella soinnulla kiusankappale omaksi ilokseen. Ruma. Ruma. Ruma.
       Ja sitten se sitoi kiinni, vittu en kestä tänään tätä, sen merkki se oli, aina se sitoo umpeen kun Anna on liian rankkaa tai rihkamameri. Se siirtyi keittiöön, huhki sanoja puhki sieltä asti, eikä Annalla ollut vastaansanomista, ei sitten yhtään tai ollenkaan.
       Oli kuin tyhjää täynnä oikeusasiakirjat ja velvollisuuksien jono. Olen kahlitturaakapahakehitysmaa, ja se raastoi, totuus samalla lailla kovaa kuin se syöksyy homeen pistävänä tuoksuna nenään kun avaa kotioven pitkästä aikaa: ruma, ruma, ruma.

- -      

       Hän katosi jähmettyneestä muodosta, pyörähti kyljelleen peiton alla. Polvet kolahtelivat toisiaan vasten, ne lonksuivat, tahtia toivat. Nainen katseli lakanoihin painettuja vaaleanpunaisia kukkaiskuvia ajatellakseen jotain muuta kuin omaa mitätöntä naamaa tai sitä miten ikinä oli tarttunut Veikkoon.
Vittu panisin panisin panisin se oli hokenut ensimmäisellä kerralla, ja Anna kosketti lakanaa allaan eikä heidän yhdenillanjuttunsa päättynyt koskaan, ikinä eivät luovuta, eikä Veikko kuullut kuinka Anna toipui, ja arvet säilyvät, haalistuneina varmaan, niistä ei pääse eroon niin kuin ei siitäkään että Anna ja Veikko ovat yksissä tuumin olleet kokonainen kansa.
      Sängyn vuosia vanhoissa uurteissa hän kietoutui, millä tavalla uskoikaan siihen, yhteiseen elämään, miten uskoa kun haluan keskeytyä, Anna pakottautui olemaan valpas tai verkkokalvolla raikuva huurre, näkemisen este: että luovuttaisi, lähtisi siitä mihin itse on halunnut, se olisi heikkoutta ollut, sallimatonta! Ei hän voinut, kyennytkään.
      Sormet valuivat pitkin puuvillaa sen pintaa, ja kasvot Annassa soljuivat ilmeettöminä. Mies oli halunnut panna, ihan ensikosketuksesta lähtien niin. Ja sitä on olla: tulla halutuksi.
       Kodin valtasi hiljainen kuume, ja Veikko kiehui. Siihen Anna tahtoi, takaisin menneeseen hekumaan, siihen että oli tuntematon ja samalla liian tuttu, sellainen että sai sanoa mitä huvitti ja silti tietää: tämä ei ole loppu, ja hän lauloi siinä, olen sinuun taltioitunut vamma.
      Olen kävelyllä, kaukana teistä! Olen unta kun et halua nukahtaa, kaikkiin suuntiin Anna koetti laajentua, mutta kokonaiseksi toviksi mies oli kadonnut, ja se oli pahan merkki. Hiljaisuus pukemassa ihmisen järjettömyyteen asti tuholaiseksi, olla kaunis, painettu kuva kankaassa ja maata vasten ihmisten ihoa, miten Anna tahtoikaan sitä, oman itsensä alle peitoksi!
      Oli sileää vasten selkää eikä sormissa mitään ylimääräistä. Ihan pehmeää oli toisin kuin Veikon parransänki silloin kun nussittiin, silloin kun se raapi pintaa. Olla samanlainen, sileä kangas ja pehmeässä pinossa, miten pystyisikään!
      Mutta pinta, Annan tärvelty päällys: ei puuvillaa ikinä.
      Ja minun käteni: Veikko jyrännyt ne yhteen.
Annan kädet ja Annan jalat ja kaikki mikä on toisen omaa, solmittu on. Muuratut umpeen. Vatsaa viilteli väänsi vähän, ja Anna kierähteli paikallaan, maiskautteli kieltä vasten takahammasta sitä särki. Pesää hän kaivoi kankaiden väliin niin kuin hiiret majoittuvat seiniin ja siellä rapisevat, haamut.
      Ranteita hiersivät raudat, käsissä on vieläkin syvät kuopat siinä missä Veikon rajapuomit ovat maanneet. Ja kasvoilla särkyi vaitiolo, joka puolelle teki mieli maalata pieniä sydämiä, kutistuneita, ne lämmittivät paatuneita näköaloja.
     Mutta sinä aamuna ei ollut muuta kuin rusahduksia. Sinä aamuna Anna alkoi särkyä.
- -

Ja sitten mies löi.
Anna ei vilkuile.
Nainen: turta, ei satu. Sinä et osaa satuttaa. Eikä itkeä saa se on heikkoutta. Ei sellaista Veikon edessä, ylimääräistä heikkoutta ei ei ei, Anna otti iskuja vastaan tyynenä, ja kuin viulu kotelossaan, lepäsi.
       Kun Veikko hellitti lopulta tai vasta oli aika sulkea silmät ja nukkua todentuntu pois, aika vajota aamu-uneen ja siihen että en nouse, en jaksa. Maata vain sängyssä, henkihieveriin ajettu raastettu nainen, kulunut synkeä todellisuus ja se että sitä ei ollut.
       Ei muuta kuin karttamista, pakoilua, väistelyä. Ja sitä että kerran Anna oli saanut kuumailmapallokyydin. Ihan vieras ihminen oli halunnut näyttää maailmaa. Kori heilui, kaasu paloi, maailman näki ylhäältä käsin ja Anna keinui kuin vapaa olisi ollut.
      Mutta siinä hän oli irrallaan, sängyllä päivät pitkät, yleensä nukkui tai katseli muistoistaan pahat kohdat pois niin että niitä ei enää ollut, lisäksi hän hyräsi, lauloi vierailla kielillä ja retkille Anna luiskahti lakanoilla lentäen, ja kun on aivan taivaassa, näkee: olen vankiloissa ainoa joka hymyilee.
    Sellainen teki edes vähän onnelliseksi, ja kuumailmapallo poltti sormet eikä Anna ole sen jälkeen hymyillyt,    aidosti ainakaan. Kun näki sen kaiken, yläilmoista alamaat tai taivaasta kylmän ilman sai tietää: pieniä me olemme, kaikki sittenkin.
      Eikä se hymyilytä kun luonto lyö, ei hymyilytä lainkaan. Että sellaista meillä, ei todellista ollenkaan ja Anna karttoi kipeitä sanoja, rumuutta pakeni tai rivoutta.
         Olen vienyt mieheltäni merkityksen, hän oivalsi ennen kuin alkoivat päivän uuvuttavat tunnit, yksinäisyys: rapistuminen. Veikolla ei ole mitään mistä pitää, hän kaivoi itselleen kuoppaa manailija.
Kun hän oli tarpeeksi syvällä peittokolossa Veikko tuli ja avasi lukon, uhkui: vittu jos karkaat. Niin se uhkui aamusta toiseen, yhdestä päivästä seuraavaan päivään. Ja sitten se rynni töihin, ulos kodista joka puristi kuin pillimehupurkki litistyy nyrkkiin.
      Ja ruma-Anna hersyi lakanoissa niin kauan että liimautuneelta tuntui, nihkeältä. Hän ei palellut siinä sängyssä. Siinä sängyssä ei mitään tuntoja, edes viimaa ei ei, siinä sieti kaiken. Se oli pelkkää ehtoollista, ja jumalansanaa, sitä on turha tuputtaa, Annalla oli omat jumalat, oma mies oli joka jumaloi liikaa tai aivan liian hartaasti.

- -

Häivähdys hymyä, ajatus auvoinen. Sivallus kuumailmapallokyytiä, sitä että vieras ihminen oli laskenut kätensä Annan silmille ja sanonut: älä katso, tunne vain.
      Mutta ei kuitenkaan, ei ikinä kuitenkaan niin, mitä minä pelleilen mitä nyt taas, ei tunteita, jos tuntee tulee kylmäksi. Aina tulee kun tuntee vähän ja Anna näki: näillä käsillä ei juuri maalata, rohkeutta varsinkaan ei ja ei, hän leikkasi kaipuunsa kahtia, ja sitten hän pysähtyi.
     Ruma hymy, ruma ruma ruma. Ja se joka remuaa syteen joutaa, hän laahautui loppumatkan, linnunsiivet heitti helvettiin. Astui pelko, elämän pelko, aina se ilmestyi kun näki peilikuvan: Veikon viillot leimoina iholla, mustelmat pitkin kaulaa.
Ja kaikki mitä nainen näki oli sitä että elämää ei voi nähdä
eikä siltä voi piiloutua
eikä Anna merkitse mitään niin kuin ei Veikkokaan
eivätkä heidän surmatut surmatut jälkensä, mitään ne eivät mahda.
       Eikä Anna löytänyt itseään. Hän vietti loppupäivän peilin äärellä ei nähnyt mitään, ei mitään kaunista eikä mitään rumaa varsinkaan. Kuin tyhjä olisi ollut tai arvelluttava. Kuin katsoisi kaunista patsasta ja näkee että pää on irti kaulasta asti eikä siltikään säikähdä, ei koska niin on nähnyt jo kauan, eikä Anna halua olla kalpea, Veikko ei pidä kalpeista naisista.
     Sinä päivänä nainen voipui: älä lue minua, ikinä älä. Samalla tavalla vannoi kuin silloin kun Veikko ensimmäisen kerran hakkasi silmäkulman verille, viljeli huutomerkkiin päättyviä sanoja vitunakkaperkelehuoranpenikkasaatananlumppu. Ja vyöllä se vahingoitti, mätki pakaroille ja Annan tuli pyllistää, ja minä luulin että se on leikkiä, metkaa hullua peliä, mutta ei: sinun valtasi on raakaa. Sinun valtasi: heikentyneen pulssin epätoivoa.
       - -

Ja sitten elämä näytti vakavalta niin kuin jokainen päivä ennen sitä tai jälkeen kaiken.
Ulko-ovi kolahti, kello oli kaksikymmentäkolme yli viisi. Kello on aina kaksikymmentäkolme yli viisi, Annan jäsenet odottavat sitä kellonlyömää, vielä haudassa hän kääntyilee siihen aikaan.
Anna ja peili: rikki niin kuin loppuu jauhot ja pitää koputtaa naapurin oveen, kysyä arkajalka, saisinko. Ovi kävi. Veikko tuli kotiin. Loppui omaksi koettu mahti.

Tässä ote vielä toisen päähenkilön, Veikon, näkökulmasta: 
 
vaimoni on syönyt minut
mutta Veikko mitä sinä
sinä vittu, olet syönyt
mies katsoo naista ei ole tuntea nainen katsoo miestä ei ole tuntea mies katsoo ei tunne
älä yhtään intä vastaan
Anna tuijotti suu avoimeksi vääntynyt eikaisepillahdaitkuunperkele
vaimoni on syönyt minut
Veikko on aina ollut taitava laatoittaja ylpeä käsiensä jäljistä toisten ihmisten kylpyhuoneissa
vaimoni, olet syönyt minut
rynnii päälle, rynnii sisään ulos sisään, kädenjälki se mustelmakin on, oi mitkä kaakelit työmies on asentanut, Veikko kosketti tiiviisti rakasti hurjasti laatoitustyö edellyttää tekijältään erityistä huolellisuutta vakaita käsiä suunnitelmallisuutta kotona ei voinut olla suunnitelmallinen Anna nosti kädet suojaksi mies ei käynyt päälle.
Tarvitsen ruokaa.
Veikko ei ole koskaan perkele joutunut käymään sosiaalitoimistossa, hän käveli ympyrää eteisessä piiritti Annan on menettänyt kaiken
perkele
eräänä päivänä vaimo söi Veikon, kädenjälki se mustelmakin on, rasva ei kerry miehen jumalaiseen vartaloon mustelma se kädenjälkikin on, hän tarvitsi apua perkele vaimo on syönyt miehestä sisukset, perkele hän tuli töistä kotiin vihelsi, mustelma, kädenjälki
kaikki on kadonnut perkele
mitä nyt, tapahtuiko jotakin
mitä vittua siinä tuijotat
Veikko pakotti Annan nurkkaan laatoistyö edellyttää tekijältään erityistä huolellisuutta vakaita käsiä suunnitelmallisuutta, hän ei perkele lakannut korostamasta hyviä puoliaan, pakotti Annan nurkkaan kädenjälki on mustelmakin
et ymmärrä sinä et nyt ymmärrä
laatoittajamme ei voinut perkele suunnitella kotona Anna pakotti miehen imemään itsestään mustaa virtaa nainen kiljahteli miehen alla Veikko työntyi sisään ulos sisään
etkö kovempaa osaa
Veikko sitoi kiinni karjui korvaan
voiko kovempaa enää
laukesi
hajotin erään asiakkaan lasitiilet kylpyhuoneesta siitä tulee viidentonnin lasku
ja minäkö olen sinut syönyt
vittu ämmä lasitiilet ovat kalliita, vaimoni on syönyt minut
Anna katsoi suu auki vettyneenä, oma vaimo siinä kertoi saaneensa matkustaa kerran kauniilla tavalla näytti kuvia itäeurooppalaisista katukahviloista kaupungista joka oli kaadettu, Veikko riuhtoi käsistä poltti ne kaikki, ulkona satoi kaatamalla mies kasteli itsensä, Anna laulamassa
kuka tahallaan tahtoo satuttaa
Veikko otti olkapäästä kiinni vähentäisi vihaansa se turruttaa
vittu
Annan tärykalvo oikeanpuoleisessa korvassa vaurioitui, töissä mies sai katsella nuorten siivoojien pakaroita perkele miehellä otti eteen kotiin hän lensi iloiten, aina tuli pettyä. Lannistus hiipui kädenjäljeksi mustelmaksi sisään ulos sisään
vaimoni on syönyt minut.
- -


PS. Tällaisia juttuja olen askarrellut koko himputin päivän. Ja tietysti tämä on nurinpäin. Enkä osaa kääntää.
 

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Minä rakastan sinua nuori mies

Toistan otsikoita, näemmä.
Mutta tällä kertaa tämän blogi-tekstin otsikko on, tsadaa, uusimman käsikseni nimi.
Päätin, että "hänen" nimensä on Minä rakastan sinua nuori mies.

Tässä tulee nyt sitten ensimmäinen kappale, kuten eilen uhosin. Eilen en sitä laittanutkaan, tein vielä töitä loppuosan kanssa - mikä työ jatkuu tänäänkin. Vaikka väsyttää. Sisko tuli eilen puoli kahdentoista hujakoilla illalla, suoraan töistänsä, ja me tanssimme puoli neljään asti Mollyssa. Oli ihan hirmuisen kivaa. Ihana sisko mulla. Olimme muutes ensimmäistä kertaa ikinä ihan vain kahdestaan liikenteessä. Aina ennen on jomman kumman kavereita ollut mukana. Mutta nyt ei, sai heittäytyä hulluksi. Ja kävellä kolme kilometriä siksakkia kotiin. Lauloimme vastaan tulijoille koko kolmen kilometrin ajan, että koooooolme kilometriä siksaaaakkia.

Mutta päästäänpä nyt asiaan. Päästän Minä rakastan sinua nuori mies -romaanikäsikirjoitukseni ensimmäisen kappaleen tänne julkisesti esille. Minua pelottaa. Tämä on kauhean iso kynnys. Laitan tänään tämän eteenpäin myös kustantajalle. Katsotaan, josko menisi läpi, kuten Silja ja Maikin, aivan yhtäkkiä ilman mitään muutoksia..Tämä ei muutes näytä täällä yhtään samalta kuin paperilla. Asettelu on siellä aivan eri. Paljon on tyhjää sivuilla, ilmaa.

Enjoy or don't enjoy:

Minä rakastan sinua nuori mies, jonka selkää läikyttävät pienet linnut, perhosetkin, kärpästen suma, rakastan niin että kipeää tekee. Ja sinä pidät kättäsi väärän henkilön uumalla, sinä pidät sinun vahvaa, turvallista kättäsi kaukana, ja minä rakastan sinua, rakastan niin että pitää lähteä, sinun silmissäsi kuuma ala, minä rakastan sinua nuori mies, rakastan kuin pieni kivi.
      Mariellan kasvot tyynet, hänen sisällään riehuvat saattueet, minä rakastan rakastan, sinua sinua. Hän taltioi tämän hetken videokameralla. Taltioi, koska oli unohtanut jo melkein kaiken siihen asti kuluneesta elämästään. Paitsi nuoren miehen unelman.
       Puut, saattueet, hautajaisista herkän hymyn.
       Hänen surunsa, hänen viileän itkunsa.
       Päivät, joina kevyt kastuminen ei haitannut.
Hän kiemurteli videokameran edessä niin kauan, että näytti mielestään tarpeelliselta. Sitten hän kirjautui palveluun. Ne ilmestyivät jälleen. Mariellaa palelsi.
        Tämä mies tässä edessä katsoi läpi. Tämän miehen kasvot: piirros köyhyydestä. Miehen ohjeet polttivat, olivat vähintäänkin totta. Mariella katsoi häntä kyynelkanavat tukossa ja irvisti, kun mies jatkoi kummallista saneluaan, jota oli jo kuukaudenpäivät ehtinyt sanella, aina siitä lähtien kun Mariella oli näihin kasvoihin tarttunut.

Kun painat nappulaa, hän katoaa. Ei enää ole.
Paina sitä nappulaa.
Paina uudelleen.
Huomaatko.
KLIK

Ei ollut Mariellan tapaista totella. Mutta siinä hän paineli nappulaa ja näki kuinka tuo mies, mustasilmäinen, kumarareunainen, aivan liian kulmikas reunusti häntä, pakeni. KLIK. Mariella oli oppinut vihaamaan tuota ääntä, tuota pikaista elettä. KLIK, KLIK, hän painoi muiden kasvojen ohi, etsi miestä taas.
        Tämän miehen kasvojen edessä mikään muu ei kelvannut, oli toteltava.
Oli painettava nappulaa, Mariella piti sormeaan siinä koko ajan, antoi koko ruumiinsa painon valahtaa. Käsi tärisi sen jälkeen. Käsi tärisi, kun se tuhosi jonkun, jonkun kasvoista noinkin kauniin, jonkun ihan mukavan, tavallisen ehkä.
        Mariella mietti, miksi niin monet miehet raiskaavat naisia. Miksi rakastavat. Miksi pitävät käsistä kiinni, sulkevat suun ja pakottavat. Eikä tämä nainen ruudun pinnalla ollut pysyä hereillä. Hän katsoi tyhjää mustaa aukkoa. Kasvoja, kadonneita.
       Hän oli poistanut edestään komentokeskuksen, minä rakastan sinua nuori mies, hän uikutti, vaikka säälittäväksi heittäytyminen auttoi kaikista vähiten. Kuului vain KLIK. Klik, klik. Niin hän poisti, napinpainalluksella, joka tuntui sanansaattamiselta, toisen päälle käymiseltä.
        Ehkä tuo joku jonka hän poisti oli juuri häntä varten olemassa. Ehkä tuo joku oli hänen nuori miehensä, palaaja, uudestaan rakentunut. Mariella upotti miehen suohon, nylki kuin kanalinnun. Hän tunsi samalla ikuista tyhjää.
       Hän oli juuri totellut käskyä jota ei vielä muutama kuukausi sitten olisi totellut edes maksusta. Olihan hänellä sentään ollut käsitys oikeudesta, moraali, se hänellä oli ollut, oikeudentaju. Lipevä oikeudentaju, mutta oikeudentaju kuitenkin.
       Vaan eipä ollut enää. Ei sen jälkeen, kun hän oli löytänyt tämän sivuston, veljensä suositteleman kasvopalvelun, joka syötti hänen eteensä miljoonia naamoja pelkällä napin painalluksella. Ja yksiin, vaatimattomiin ilmeisiin, hän tarttui.
        Yksi ainoa naama muistutti siitä nuoresta miehestä, jonka selkää Mariella oli joskus löyhyttänyt kuumalla ilmalla, sinisellä silkkikankaalla. Miehestä, joka oli valunut myöhemmin hänen käsistään pois, jättänyt tilalle mustan aukon, jonka reunalla Mariella yhä vain keikkui, halusi tihkua mukaan mutta ei kuitenkaan uskaltanut.
          Hän piirsi kuulakärkikynällä kalenteriinsa ympyrää, laajensi sen kahdeksikoksi, kutisti sitten taas. Hän ropelsi kynätelinettä, löysi sieltä harpin, laajensi ympyrästä symbolisen, tasareunaisen kuvion, jossa ei ollut yhtään virhettä. Aivan kuin nuo kasvot äsken. Muoviset ja paljaat, aivan liian paljaat.
          Kulmikas nauru kadonnut ruudulta, huone tuntui sen jälkeen kylmältä. Tyhjyys karmi niin paljon, että Mariella kirjautui yhä uudempien kasvojen edestä ulos, jatkoi numerosarjojen näpyttelyä koneelle, hänhän oli töissä. Töissä piti tehdä töitä, kuinka yksinkertaista tämä elämä olikaan, automaattista kertakaikkiaan.
          Haluatko nähdä automaattiaseen naamallasi, oli häneltä kysytty nuoren miehen kuolinaamuna. Minä rakastan sinua, rakastan vielä, Mariella siemaisi jäähtyneen teen kupista, irvisti, vihreä jäähtynyt tee oli pahaa, hän ihmetteli miten tuo sama litku maistui niin hyvälle lämpimänä, jatkoi sitten töitään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kuin häneltä ei olisi kukaan koskaan poistunutkaan. Kuin kalenterissa ei olisi ollut tätä päivää, tätä lokakuun loppua.
          Kuoleman vuosipäivää.
Tanssiaiset hautajaisissa. Mariella oli vetänyt huumeannoksen sinä päivänä, pudonnut tuoleilta, kaatunut lattioille. Hänen kätensä olivat kohonneet sivuille, hän oli lentänyt. Hän oli laulanut. Enkeli, enkeli taivaan.
          Hän siirsi kätensä työn ääreen. Antoi ajatusten olla karkailematta, vaikka tahtoikin lähteä täältä. Hänen oli saatava kasaan kokonainen elämä vähintään vuodeksi. Vuoden ajan voisi katsoa muita maita, nähdä aavikoita, erilaisia vyöhykkeitä. Sillä tavalla voisi unohtaa viimeinkin.
          Hän siirsi jokaisesta kuukausipalkasta puolet sivuun, säästötilille. Että pärjäisi sitten, kun lähtisi. Hänen täytyi lähteä. Vähintään ikuisiksi ajoiksi.
          Mariella oli suunnitellut pakoaan kenties jo nuoren miehen kuolemasta saakka. Sitä paitsi hän oli liian mustatukkainen näille leveysasteille, liian hämärä leski. Hän oli valkoisen hevosen selästä tipahtanut laajentunut kyynel.
         Hän raksautti radion kiinni. Työtoveri mulkaisi pahaenteisesti, nousi tuoliltaan, kävi napsauttamassa radion takaisin päälle. Minä kuulen, minä löydän, laulettiin. Minä näen, minä näen mitä teet minulle.
         Työhuone puristi Mariellan pieneksi kaakaoihoiseksi täpläksi keskelle kiireistä toimistorakennusta, jossa puunkovat uskolliset työntekijät tekivät rahaa oikeastaan ei mistään, yhtä tyhjästä kuin Mariellan mieli oli tällaisen tuhoamisen jälkeen.
          Hänen teki mieli paiskata radio seinään. Muut hengittivät suhteellisen herkästi. Muut eivät ajatelleet, että työ oli jollakin tavalla arvelluttavaa. Muut eivät edes käyneet työterveysasemalla psykologin juttusilla, eivät harmitelleet tekojaan katedraaleissa, Mariella oli ainoa joka katui, antoi katumuksen jopa näkyä.
          Tämä nainen tässä tahtoi yhtä laajaksi kuin harpin viitoittama ympyrä almanakassa, hän oli piirtänyt sen juuri ennen viimeistä käskyä, hän tahtoi lähteä nyt jo täysin varmasti. Jättää tämän maan, putoilevat valmiiksi jäätyneet hedelmät, tämän turvallisen josta yhtäkkiä oli tullut jotakin muuta, kolme vuotta sitten raunioita.
          Kyllä. Hän eli rauniokaupungissa, rauniomaassa. Raunioiden keskellä, rauniona.
Mariella kirjoitti apurahahakemuksiin numerosarjoja numerosarjojen perään. Se oli työn kylläisin ja viattomin vaihe. Kuinka turhaa tämäkin, hakea lisää rahoitusta työlle, jonka ainoa tarkoitus oli panna täytäntöön ehdottomat tuomiot. Tuhota jo tuhotut. Viedä elämä, mahdollisuus elämään.
         Aiemmin, ennen kuin työnkuvasta oli tullut tällainen, Mariella ei kenties koskaan ajatellut lähtemistä. Mutta sitten toimistoa oli laajennettu, työnkuva piirretty vakavaksi viivasuoraksi rupeamaksi. Heidän toimistonsa oli jollakin tavalla tärkeä koko maailmassa. Ilman heidän toimistoaan maailma olisi ollut samanlainen tuholaispesä kuin ennen verilöylyjä tai viimeisintä tragediaa: syöksykierrettä maailmansotien jälkeen.
         Tähän oli tultu. Oli perustettu DLA. Delete Life Archive. Delete, delete. Life, oh life. Kuinka komeasti he niin tekivätkään! Saivat oikein provisiopalkkaa, työn vaativuuslisää, bonuksia jokaisesta lähteneestä. Kuuntelivat samalla lauluja radiosta.
         Johtajatar kipsutti huoneeseen. Mariella vetäisi itsensä piikkisuoraksi. Ryhti oli tärkeää, kun Johtajatar toi lisää työtä. Pino kahisi tämän velkaantuneelta näyttävän naisen käsivarsilla. Nyt kun heidän toimistonsa oli Suuri, heidän tehtävänsä olivat Jumalan tehtäviä.
          He tuhosivat ihmisiä, pelastivat joitakuita. Eivät sentään päättäneet keitä ja miksi, mutta hyvin useina päivinä viikossa Mariellan ja samassa huoneessa istuvan työtoverin tehtäväksi lankesi häpäistyjen ihmisten purkaminen. Tänään ei onneksi, Mariella ei tahtonut kasvot nähtyään purkaa yhtään ihmistä.
Purkaminen oli sinänsä helppoa. Piti ottaa ihmispolojen koodit käsiin, pilkkoa ne paloiksi, lapioida piiloon. Painaa KLIK. Eikä näitä ihmisiä sitten enää ollut.
              Kuinka uupunut Mariella olikaan tuhoamispäivinä, hän ei jaksanut kirjautua edes kasvopalveluun, kun piti surmata yksilöitä joukoista. Heitä, jotka häädettiin yhteiskunnasta. He olivat niitä, jotka vaelsivat kaduilla, etsivät uutta alkua. Heitä kohtaan tuli käyttäytyä tylysti. Itse asiasta heitä kohtaan ei tullut käyttäytyä millään lailla, nämä kadotetut olivat läpinäkyviä. Heitä - tai pikemminkin niitä - ei saanut nähdä, ei kuulla varsinkaan.
             Mariella pyyhkäisi otsaansa. Hän tahtoi kynttiläillalliselle, harrastaa häpeilemätöntä seksiä jonkin kalliin hotellin valkeilla, siististi taitelluilla lakanoilla. Hän pyyhkäisi myös Johtajattaren tuoreeltaan tuomaa listaa.
         Mariella vihasi papereissa kumartuvia numeroita vaikka muisti jo monia sarjoja ulkoa, ei tarvinnut työssään enää laskintakaan. Kun hänet oli palkattu tähän toimistoon eläköityvän raunion tilalle, häntä varoitettiin maailmankatsomuksen muuttumisesta.
          Mikään ei ollut kuitenkaan vielä muuttunut pysyvästi. Ei, vaikka Mariellan oli täytynyt purkaa jo satoja henkilöitä. Ei, vaikka hän siisti toivottomiksi tuomittujen ihmisten – jotka eivät yhteiskunnallisessa katsannossa enää ihmisiä olleet – muistot pois järjestelmien kaikista muisteista. Jokaisesta valtiosta, valtioiden rajoilta.
         Mariella ja hänen nyreäilmeinen, kiharapäinen työtoverinsa olivat viimeisiksi vastuussa hylätyistä persoonista, niistä ulkopuolisiksi tuomituista. Mariella oli toinen niistä, jotka poistivat. Heitä oli vain kaksi, koko maailman poistumat heidän harteillaan. He tekivät työtä varsin järjestelmällisesti. Tämä työ ei sopinut heikkohermoisille, ei myöskään siivottomille.
         Eikä sellaisille, jotka eivät totelleet käskyjä.
Jos Mariella painoi viimeisintä nappia, poistettu henkilö päätyi asumaan pahvinpalan päälle - tai alle - eduskuntatalon taakse. Sellainen epähenkilö oli täysin sopimaton tällaiseen tavalliseen, kunnolliseen elämään. Mitäs oli tehnyt virheen, mitä oli mennyt rikkomaan lakia. Yhtään virhettä ei sallittu, ei tässä maailmassa, ei tänäpäivänä.
         Joskus Mariella tunsi kylmää kauhua. Hänhän pilkkoi ihmisiä kuin sarjamurhaajat tai muut nurjamieliset. Hän hengästyi aina, kun lista oli loputon. Hänen sinervät, vihervät silmänsä kiiluivat omituisen happamasti tuhoamisen hetkellä. Hän ei pystynyt puhumaan, kun se tapahtui.
        Tappamisen vastapainoksi Mariella tunsi tavatonta iloa, jos sai ladella jollekin kaunisnimiselle ihmiselle uuden elämän: osoitteen, puhelinnumeron, sosiaaliturvatunnuksen, pin-koodin pankkikorttiin. Hän valitsi mahdollisimman kauniita numerosarjoja aina kun sai syytä moiseen.
         Johtajattaren tuomassa listassa oli tällä kertaa peräti kaksi uuden elämän käskyä. Mariella hymähti. Työtoveri loi häneen merkitsevän katseen. He purskahtivat aaltoilevaan nauruun, jolle ei meinannut tulla loppua. Tätä tapahtui usein. Tämä oli seurausta siitä, että piti kylmettää tunteet ja sahata katki. Elävät päät poikki. KLIK, KLIK.
         Kun nauru laantui, Mariella pyyhkäisi reisiään. Jostakin syystä toimisto aiheutti äkillisiä kuumia aaltoja, jotka tuottivat outoa, silmitöntä mielihyvää. Tämän silmittömän nautinnon lisäksi Mariella nautti myös palauttamisesta.
          Joskus DLA:n pääkonttorilta tuli huomautus väärän henkilön retusoimisesta, jolloin Mariellan tehtävä oli tuoda tämä henkilö uudelleen kaikille listoille. Määrittää heille uudet sarjat, uudet luvut, synnyinaika, kengänkoko, ylipäänsä kuvata ihminen ulkoisena, uudesti syntyneenä kokonaisuutena.
         Palauttaminen tapahtui vasta muutama päivä sen jälkeen, kun poistetulle kansalaiselle oli tiedotettu poistamisesta. Joten joskus siihen ei ollut syytä. Joskus nämä poistetut henkilöt olivat poistuneet myös maailmasta, ottaneet hengen itseltään tai – mikäli älykkyys ja keinot riittivät tai omatunto salli – riistäneet paremman kansalaisen henkilöyden. Tai karanneet jonnekin lämpimään, niihin maihin, joissa ei juuri kyselty.
         Mariella venytteli. Ylitöitä riitti. Hän oli ainoa joka niitä ehti tehdä, jäädä toimistolle virumaan pitkin iltoja ja viikonloppuja. Hän oli kuin veljensä siinä suhteessa. Aina paahtamassa, aina siivoamassa toisten jälkiä, tekemässä sitä vieläpä ihan mielellään.
          Kun ei muutakaan ollut. Ei elämää, siinä merkityksessä kuin elämä käsitettiin.
Johtajatar kipitti taas hänen luokseen. Toi uuden pinon: tuhoa nämä. Mariella potkaisi varpaansa johonkin terävään, parahti vahingossa. Johtajatar ei sietänyt tuollaista vetkuilua. Hän nyökkäsi, yritti peitellä kivun lävistämän irvistyksen kasvoiltaan.
         Tänään ei pitänyt olla tuhopäivä. Tänään piti saada haaveilla. Ei naurattanut enää yhtään. Mariella vilkaisi johtajattaren tuomaa listaa. Kuinka loputon se olikaan. Tuntui välttämättömältä pitää tauko, vaikka tässä toimistorakennuksessa ei saanut lorvailla, lounastaukokin oli käytännössä silkkaa ajanhukkaa.
          Mariella nousi, oikoi selkäänsä, paleli enenevissä määrin. Hän katsahti ympärilleen.
Toimisto syttyi taas eloon kun hän terästi katseensa. Muut olivat täällä sittenkin. Hetken - tai oikeastaan koko aamupäivän - hän oli ollut aivan yksin maailmassa. Ajatus tuntui pelottavalta, tietenkin, olla nyt yksin näin raadollisessa kaupunkiympäristössä.
         Ulkonakin tihuutti räntää. Kuinka harmaata, harmaata olikaan. Mariella kumartui näytön eteen ja kirjautui sisään kasvopalveluun. Hän ei yksiselitteisesti jaksanut nyt tuhota.
           Sydän pompahti jotenkin riemukkaasti, kun hän näki täydellisen vastakohtansa.
Tuo toinen alkoi ilmestyä ruudulle heti, tulitti kuin rauhaton yö:

Kun kääntää pään, muita ei ole.
Kun kääntää selän, muu tuhoutuu.
Kun kääntyy takaisin, on kaikki paikoillaan taas, yhtään muuttumatta.
Kun unohtaa, eivät muutkaan muista.
Usko minua, et ole, kun et ole.
Et ole kun en näe sinua.
Nyt olet.
Näen sinusta puolet.
KLIK.

Kasvot katosivat. Mariella oli ja ei ollut. Tällaisten sääntöjen kimarassa hän eli, järjestäytymättömässä vastuussa. Muistamisen ja tuntemisen rajamaastossa.
       Hän ei sitä paitsi tuntenut mitään. Ei hän kyennyt.
Kuolema oli vienyt häneltä kyvyn herkistyä yksityiselämän asioissa. Päivä - kuin myös edeltävä yö - oli suorastaan lohduttoman kylmä. Mariella kiersi toimistohallissa, kuvitteli, että selän takana maailma lohkesi, putosi muruina johonkin mustaan kaaokseen, palautui takaisin kun vähän käänsi päätä.
        Hän ei katsellut taakseen, vielä vähemmän sivuilleen.
Täysin toivoton hän ei kylläkään ollut. Hän oletti että takana kaikki oli hyvin, edessä vielä paremmin. Sivuillakin, sivuilla jotenkuten.
        Mariella, Mariella.
        Lohduttoman yksinäinen nainen vaeltamassa kohti pyhää maata.
 

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Puuh, puuh, olen rikkumaton hiljaisuus.

Syön cashew-suklaata. Se ei ole yhtä hyvää kuin minttukrokantti tai pelkkä sininen.
Onko minusta tullut jotenkin outo? En jaksa enää tanssia aamuun asti. Olin eilen jo puoli kahdelta uinumassa, vaikka osa työporukasta jatkoi vielä karaokebaariin. Minua väsytti sen verran, että karkasin kotiin. Nykyään teen sitä usein, lähden ilmoittamatta, koska en jaksa taistella. Siis koska jos ilmoittaisin, että heipä hei, ihmiset alkaisivat motkottaa, että eikä, ei mitään heipä heitä tähän aikaan illasta. Tai no, joskus sanon, että "käyn moikkaamassa yhtä kaveria tuolla toisessa pöydässä". Ja katoan. Mutta tämä temppu ei mene enää läpi kaikkien kanssa.

Pahinta on se, että hiihtolomalla tein temput myös Röllille. Meillä oli pippalot, menimme baariin. Kun tämä pikkuinen mukava baari (pidän kivoista, persoonallisista paikoista) meni kiinni (ja kun osa porukasta oli jo lähtenyt kotiinsa), tahtoi jäljellä oleva lössi lähteä yökerhoon. Minua väsytti niin, etten olisi millään jaksanut, mutta Rölli ei päästänyt minua yksin mihinkään, vaan suorastaan pakotti jatkamaan, koska samaan aikaan meillä oli kylässä Röllin lapsuudenkaveri, joka tahtoi mennä. Eikä tätäkään voinut jättää yksin. Jaoin sitten taksin Röllin ja hänen veljensä kanssa ja jotenkin sain huijattua Rölliä antamaan mulle avaimensa. Kun taksi kaarsi yökerhon eteen ja pojat poistuivat kyydistä, huusin äkkiä heipä hei, vedin oven kiinni ja käskin taksia kaasuttamaan paikalta. Saksaksi. Vilkutin vielä takaikkunasta hölmistyneelle Röllille.

Niin, no, sitten kun pääsin kotiin, tulikin hirmuisen yksinäinen olo, eikä väsyttänyt enää yhtään. Joten soitin Röllinkin sinne, ja hän jätti lapsuudenkaverinsa selviytymään yksin ja tuli käskystä kotiin. Valitettavasti minä nukahdin sitten kuitenkin heti, kun hän saapui. Että en ehkä ole tyttöystävä helpoimmasta päästä.

Mutta tänäiltana ei voi nukahdella, sisko tulee ja me jutellaan ja nauretaan aamuun asti. Mulla on kamala ikävä myös Lauria, Lenniä. Ja noita muita. Aion tunkeutua pikkuveljen kotiin kokonaiseksi viikonlopuksi huhtikuussa. Moikaamaan, hyvästelemään. Myös isoveljen koti joutuu avaamaan mulle ovensa. Eivät tiedäkään vielä, että huhtikuussa menen sinne, sanon isoveljelle ja hänen vaimolleen, että menkääpä te nyt vaikka vihdoin leffaan, minä katson Omeliita ja Ohtoa Jamnan kanssa. Ja jään sitten vielä yöksikin. Sanon heillekin hyvästit sillä lailla. Eikös ole kiva idea?

Sittenkin minulla on aikaa käsiksellekin tänään, koska enää ei väsytä, eikä ole sattunut päähänkään yhtään. Se hyvä aikaisissa kotiinpaluissa on. Ai niin, ja olenhan tehnyt jo töitäkin. En olekaan vielä paljastanut, että Silja ja Mai käännetään. Siis ei kokonaan, vielä, mutta siitä tehdään näytekäännös saksaan. Toivottavasti ehdin jo seuraaville Frankfurtin kirjamessuille. Tai siis toivottavasti agentti ehtii sinne kirjani kanssa.

Ja sitten ehkä parin vuoden päästä voisi olla jo tuore, saksannettu Silja ja Mai kämmenillä. Tänään vastasin kääntäjälle hänen esittämiinsä kysymyksiin tietyistä, hankalista kohdista. Tuli sellainen olo, että onneksi en ole kääntäjä, koska kyllä hiki tirskuisi tuon opuksen kanssa! Samalla nostan hattua Angelalle, joka kääntää tämän. Varsinkin itse keksimäni termit ovat hankalia, kun tuottaa itsellekin hankaluuksia kertoa, mitä ne tarkalleen ottaen tarkoittavat. Mutta nyt kun taas vilkaisin omaani, tuli hyvä olo. Silja ja Mai on kiva kirja.

Muutes, jos olen todella rohkea, laitan tänään illalla kolmannen käsikseni ensimmäisen kappaleen tänne näkyville. Samoin Pintanaarmuja-käsiksen ekan kappaleen. Koska ajattelin, että tätä kauttahan voi saada suoraa palautetta lukijoilta. Valitettavasti parannusehdotuksia ei kannata antaa, en ota niitä huomioon. Siksi, että kirjailijana olen jo päättänyt, että käsikset ovat valmiit, eikä niitä enää muokata. Joten palaute, jonka voi antaa, on tyyliin "Like"-napin painallus Facebookissa taikka jokin kommentti tähän blogiin, kuten, että oi, en lukisi vaikka maksettaisi tai voi, lukisin jo, jos voisin. Oh, oisin.

Terveisiä lokakuulta! Sehän oli eilen. Oktober ja fest. Suomalainen olut ei muutes ole hyvää.
Minä käyn nyt vielä kertaalleen läpi tuon kolmannen kässärin. Tulin siihen tulokseen, että ei se ihan valmis ole. Loppua pitää vielä muokkailla. Mutta muuten se on lähetyskunnossa.
Hyvää lauantaita itse kullekin säädylle!

torstai 10. maaliskuuta 2011

Doris, pelastat mun ränkkäni.

Silloin kun on menkat, tekee mieli sämpylöitä.
Syön Doriksia, lempikeksejä. Juon teetä nyt. Pidän taukoa työpäivän päälle. Alan kohta kirjoittaa.
Heräsin eilen ja tänään aamulla varhain, kirjoitin, oli vaikeuksia mennä opettamaan.

Onneksi oppilaat ovat olleet helppoja viime aikoina. Ei tarvitse kuluttaa heihin liikaa energiaa.
Sain eilen viimeisenkin jakson lukujärjestyksen. Ihana, perjantait vapaita opetuksesta!
Hassua. Minulla on kuitenkin ylituntejakin, 18,5 vuosiviikkotuntia on äikänopejen "täyden palkan tuntimäärä". Mulla on 21. Ei kun onko mulla 20,5? No, on kuitenkin ylimääräisiä. Ja silti saan opetuksesta vapaita päiviä. Mutta kiva vain, saan kirjoittaa. Ja nythän täytyy jo tehdä muuttoasioitakin toden teolla. Menen tänäkeväänä kahdesti Munkkilaan, vien sinne jo kaksi matkalaukullista tavaraa. Tulen tyhjän laukun kanssa takaisin. Tai en ihan, tuon sieltä halpaa viiniä. Siis hyvää, Suomeen nähden halpaa. Voin tuoda myös tilauksia.
Tahtooko joku wurstia, joku jotain muuta?

Asiasta takaisin astiaan.
Pelkään pahoin, että ei ole enää mitä kirjoittaa.
Olen käynyt läpi tätä viimeisintä, aarrettani.
Uskomaton tunne.
Siis sama yhä kuin muidenkin tekstien kanssa.
Sama kuin silloin kun kohtasin ensimmäisen kerran R:n. "Sinä olet minun rakkaus", sanoo R joskus. Sen aksentti on huvittava. En ole opettanut sille tuota lausetta, jostakin on sen itse keksinyt.

Niin, tämä teksti. Voi ei, se on totta. Se on valmis!! Käyn sitä läpi, korjailen virheitä. Ehkä pitänee tehdä jotain lisäyksiä, poistoja tuskin lainkaan. Siinä olen kehittynyt, kirjoitan jo melkein suoraan valmista tekstiä.
Mika Waltarikos se oli, joka aikoinaan sanoi, että on hyvä kirjoittaa kirjoituskoneella, kun ei voi tehdä virheitä. Kirjoittaa silloin suoraan valmista kamaa. Ja siihen olen pyrkinyt. Päässyt, näemmä. Suurinpiirtein, en tietenkään kokonaan, siihen vaadittaneen vuosikymmenten työ. Mutta kehitystä on tapahtunut, kun vertaan nykyistä kirjoittaja-Maariaa parikymppiseen kirjoittaja-Maariaan. Apua, olen muutes kirjoittanut elämästäni jo 15 vuotta. Hui.

Ja mitä ihmettä. Naapurini ei rämpytä enää kitaraa. Se laulaa tuolla, ölisee. En tahtoisi kuulla yhtään mitään. Outoa, että kiviseinän läpi kuuluu. On kuulunut jo siitä asti, kun ostin tämän asunnon. Naapuri varmaan häpeäisi, jos tietäisi, että minä kuulen. Tuon laulun siis. Kyllä se tietää, että kuulen kitaranrämpytykset, olen valittanut niin monta kertaa. Ei erkkikään jaksa kuunnella sähkökitarointia yötä päivää. Voitteko kuvitella, kuinka kamalaa on kuunnella toisen harjoittelua?? Sama se olisi, jos minun kirjoitusharjoitukseni olisivat musiikkia. Varmaan aivan järkyttävää kuunneltavaa. Etenkin kun se toistuisi joka ikinen päivä..onneksi naapuri on nykyään hiljainen, ainakin iltaisin.

En tiedä, minkä nimen antaisin tälle helmelleni. Mistä tulee muuten, kamala sentään kun naurattaa, mieleen R:n ystävän hiihtolomalla minulle kertoma juttu. Helmistä siis. Tai en tiedä, miksi helmet tulevat tästä mielikuvasta mieleen, mutta juttu liittyi pingispalloihin. Bing bong show. Tiedättekö mikä se on? Voi apua. Liittyy thaimaalaiseen ilotalokulttuuriin. Enkä voi käsittää, että sellainen on oikeasti olemassa. Pingispalloesitys.
Nauroin vedet silmissä. Vaikka ei saisi nauraa, ties kuinka moni niistäkin tyttöparoista joutuu tekemään moista pakolla. Vailla omaa tahtoa. Juttu on niin jotenkin absurdi ja epämiellyttävä, etten halua sitä kyllä kertoa. Nykikää hihasta joskus, kysykää, jos kiinnostaa. Tai ehkä selitys löytyy netistä hakemalla..

Mutta tämä mun käsis. Mitä teen? Mitä ihmettä teen? En ole Pintanaarmujakaan vielä raaskinut lähettää kamalasti eteenpäin, kun ajattelin, että pitää rauhoittua Siljasta ja Maista. Ja nyt olisi jo kolmas valmis.
Uskomatonta. Ihan kuin tekisin tätä liukuhihnatuotantona, vaikka todellisuudessa tämä työ on kaukana siitä. Tämä työ sisältää tuskaa, paljon tuskaa, etenkin mielensisäistä tuskaa. Se on raastavin vaihe. Kun tuskailee, eikä pysty kirjoittamaan, vaikka kuinka tahtoisi. Ja sitten kun sitä tekstiä tulee, eivät mitkään tahot pysty pysäyttämään, enkä minä ole silloin oikeassa maailmassa olemassa, koska elän luomaani tarinaa, en siedä keskeytyksiä, en jaksa nähdä ketään, en puhua kellekään. Paitsi tietysti silloin, kun pidän taukoja. Kuten nyt.

Ei. Seis.
Ei voi olla valmista vielä.
Minun on pakko turvautua nyt Ranyaan. Tai Harryyn. Mun on pakko kysyä heiltä, suostuvatko lukemaan tekstini, antamaan palautetta. Sanomaan, että onko tämä nyt vain kirjoitusharhaa, vai oikeasti totta ja tehty. En kerrassaan usko, että kustantajani uskoo, että taas tuli yksi romaanikäsis. Uskooko lukijakuntakaan? Etenkään, kun nyt on kyse jostakin erikoisesta. Toisenlaisesta. Uudesta.

Ai niin. Ei tämä sittenkään ole kauhua. Nähnytkään.
Painostavia kohtia on muutama.
Mutta seuraavasta tekstistä teen sitten kauhean. Lupaus, tämäkin.

Viittaan muuten Ranyalla ja Harrylla Kriittisen aikojen opettajiini. Rimmiseen en viitsi ottaa yhteyttä, sillä on varmasti Finlandia-voittajan kiireitä. Kutsuin sen kyllä julkkareihini, en usko että tulee. Ilahdun kyllä, jos kyllä. Hänkin auttoi aikoinaan, 3 - vai onko siitä jo 4 vuotta - sitten Pintanaarmujen kanssa.

Uskomattomasti auttaa, kun saa palautetta omasta työstä jo työvaiheessa. Auttoivathan minua myös muut, kuten Marjo Niemi, Virolaisen Merja, Hannu Simpura. Paasosen Markku. Ja ketkä muut, ketä olen saattanut unohtaa. Nyt olen jo 2 vuotta kirjoittanut ilman palautetta. Toisaalta olen kyllä huomannut, että pystyn kirjoittamaan ilmankin. Ehkä olen kasvanut. Ehkä en.

Joka tapauksessa ikävä sitä kirjoituskoulua, ikävä luentojen jälkeisiä istuntoja kurssilaisten kanssa Coronassa. Eikö me voitaisi kokoontua, tehdä vaikka kevätretki jonnekin??

Nyt pitää jatkaa. En ehdi viikonloppuna juuri syventyä.
Huomenna on työpaikan Oktoberfestit. Lauantaina hurvittelen (illalla tosin)siskon kanssa. Ajattelin myös askarrella yllätyksiä suuriin juhliini. Pitää muistaa treenitkin, jalkoja ja intervalleja. Yuh. Jaksaakohan, jos on juhlintaa paljon. Tiedä häntä.

Haluaisin, että olisi jo ensi viikon torstai.
Minulla on maailman surkein ikävä sitä, ensi viikon torstaita ja Rölliä.

Moikkis!

Ai niin, ai niin. Lähetin yhden työhakemuksen Muncheniin. Lastenhoitopalveluun (niin..ihan oikein luitte). Sain lupaavan vastauksen, tahtovat lisää todisteita siitä, että olen mikä olen. Minusta tulisi tyyliin au pair, joka ei asu perheessä. Palkka olisi hyvä, pari tonnia. Riittäisi minulle ja maailmannälälleni..Ainoa vain, että jaksanko vahtia lapsia? Baarityöntekijän ohella se on kuitenkin ainoa työ, jonka voisin saada. Tai siivoojankin ehkä. Vaikka kyllähän sitä vuoden jaksaa vaikka päällään seisoa. Vuoden siis siksi, että ensi vuonna viimeistään haen siellä kouluun, aion osata kielen niin hyvin. Hankkia sen pirun uuden ammatin. Ellei tämä kolmas käsis nosta minua vihdoin ansiokirjailijaksi..?