torstai 10. maaliskuuta 2011

Doris, pelastat mun ränkkäni.

Silloin kun on menkat, tekee mieli sämpylöitä.
Syön Doriksia, lempikeksejä. Juon teetä nyt. Pidän taukoa työpäivän päälle. Alan kohta kirjoittaa.
Heräsin eilen ja tänään aamulla varhain, kirjoitin, oli vaikeuksia mennä opettamaan.

Onneksi oppilaat ovat olleet helppoja viime aikoina. Ei tarvitse kuluttaa heihin liikaa energiaa.
Sain eilen viimeisenkin jakson lukujärjestyksen. Ihana, perjantait vapaita opetuksesta!
Hassua. Minulla on kuitenkin ylituntejakin, 18,5 vuosiviikkotuntia on äikänopejen "täyden palkan tuntimäärä". Mulla on 21. Ei kun onko mulla 20,5? No, on kuitenkin ylimääräisiä. Ja silti saan opetuksesta vapaita päiviä. Mutta kiva vain, saan kirjoittaa. Ja nythän täytyy jo tehdä muuttoasioitakin toden teolla. Menen tänäkeväänä kahdesti Munkkilaan, vien sinne jo kaksi matkalaukullista tavaraa. Tulen tyhjän laukun kanssa takaisin. Tai en ihan, tuon sieltä halpaa viiniä. Siis hyvää, Suomeen nähden halpaa. Voin tuoda myös tilauksia.
Tahtooko joku wurstia, joku jotain muuta?

Asiasta takaisin astiaan.
Pelkään pahoin, että ei ole enää mitä kirjoittaa.
Olen käynyt läpi tätä viimeisintä, aarrettani.
Uskomaton tunne.
Siis sama yhä kuin muidenkin tekstien kanssa.
Sama kuin silloin kun kohtasin ensimmäisen kerran R:n. "Sinä olet minun rakkaus", sanoo R joskus. Sen aksentti on huvittava. En ole opettanut sille tuota lausetta, jostakin on sen itse keksinyt.

Niin, tämä teksti. Voi ei, se on totta. Se on valmis!! Käyn sitä läpi, korjailen virheitä. Ehkä pitänee tehdä jotain lisäyksiä, poistoja tuskin lainkaan. Siinä olen kehittynyt, kirjoitan jo melkein suoraan valmista tekstiä.
Mika Waltarikos se oli, joka aikoinaan sanoi, että on hyvä kirjoittaa kirjoituskoneella, kun ei voi tehdä virheitä. Kirjoittaa silloin suoraan valmista kamaa. Ja siihen olen pyrkinyt. Päässyt, näemmä. Suurinpiirtein, en tietenkään kokonaan, siihen vaadittaneen vuosikymmenten työ. Mutta kehitystä on tapahtunut, kun vertaan nykyistä kirjoittaja-Maariaa parikymppiseen kirjoittaja-Maariaan. Apua, olen muutes kirjoittanut elämästäni jo 15 vuotta. Hui.

Ja mitä ihmettä. Naapurini ei rämpytä enää kitaraa. Se laulaa tuolla, ölisee. En tahtoisi kuulla yhtään mitään. Outoa, että kiviseinän läpi kuuluu. On kuulunut jo siitä asti, kun ostin tämän asunnon. Naapuri varmaan häpeäisi, jos tietäisi, että minä kuulen. Tuon laulun siis. Kyllä se tietää, että kuulen kitaranrämpytykset, olen valittanut niin monta kertaa. Ei erkkikään jaksa kuunnella sähkökitarointia yötä päivää. Voitteko kuvitella, kuinka kamalaa on kuunnella toisen harjoittelua?? Sama se olisi, jos minun kirjoitusharjoitukseni olisivat musiikkia. Varmaan aivan järkyttävää kuunneltavaa. Etenkin kun se toistuisi joka ikinen päivä..onneksi naapuri on nykyään hiljainen, ainakin iltaisin.

En tiedä, minkä nimen antaisin tälle helmelleni. Mistä tulee muuten, kamala sentään kun naurattaa, mieleen R:n ystävän hiihtolomalla minulle kertoma juttu. Helmistä siis. Tai en tiedä, miksi helmet tulevat tästä mielikuvasta mieleen, mutta juttu liittyi pingispalloihin. Bing bong show. Tiedättekö mikä se on? Voi apua. Liittyy thaimaalaiseen ilotalokulttuuriin. Enkä voi käsittää, että sellainen on oikeasti olemassa. Pingispalloesitys.
Nauroin vedet silmissä. Vaikka ei saisi nauraa, ties kuinka moni niistäkin tyttöparoista joutuu tekemään moista pakolla. Vailla omaa tahtoa. Juttu on niin jotenkin absurdi ja epämiellyttävä, etten halua sitä kyllä kertoa. Nykikää hihasta joskus, kysykää, jos kiinnostaa. Tai ehkä selitys löytyy netistä hakemalla..

Mutta tämä mun käsis. Mitä teen? Mitä ihmettä teen? En ole Pintanaarmujakaan vielä raaskinut lähettää kamalasti eteenpäin, kun ajattelin, että pitää rauhoittua Siljasta ja Maista. Ja nyt olisi jo kolmas valmis.
Uskomatonta. Ihan kuin tekisin tätä liukuhihnatuotantona, vaikka todellisuudessa tämä työ on kaukana siitä. Tämä työ sisältää tuskaa, paljon tuskaa, etenkin mielensisäistä tuskaa. Se on raastavin vaihe. Kun tuskailee, eikä pysty kirjoittamaan, vaikka kuinka tahtoisi. Ja sitten kun sitä tekstiä tulee, eivät mitkään tahot pysty pysäyttämään, enkä minä ole silloin oikeassa maailmassa olemassa, koska elän luomaani tarinaa, en siedä keskeytyksiä, en jaksa nähdä ketään, en puhua kellekään. Paitsi tietysti silloin, kun pidän taukoja. Kuten nyt.

Ei. Seis.
Ei voi olla valmista vielä.
Minun on pakko turvautua nyt Ranyaan. Tai Harryyn. Mun on pakko kysyä heiltä, suostuvatko lukemaan tekstini, antamaan palautetta. Sanomaan, että onko tämä nyt vain kirjoitusharhaa, vai oikeasti totta ja tehty. En kerrassaan usko, että kustantajani uskoo, että taas tuli yksi romaanikäsis. Uskooko lukijakuntakaan? Etenkään, kun nyt on kyse jostakin erikoisesta. Toisenlaisesta. Uudesta.

Ai niin. Ei tämä sittenkään ole kauhua. Nähnytkään.
Painostavia kohtia on muutama.
Mutta seuraavasta tekstistä teen sitten kauhean. Lupaus, tämäkin.

Viittaan muuten Ranyalla ja Harrylla Kriittisen aikojen opettajiini. Rimmiseen en viitsi ottaa yhteyttä, sillä on varmasti Finlandia-voittajan kiireitä. Kutsuin sen kyllä julkkareihini, en usko että tulee. Ilahdun kyllä, jos kyllä. Hänkin auttoi aikoinaan, 3 - vai onko siitä jo 4 vuotta - sitten Pintanaarmujen kanssa.

Uskomattomasti auttaa, kun saa palautetta omasta työstä jo työvaiheessa. Auttoivathan minua myös muut, kuten Marjo Niemi, Virolaisen Merja, Hannu Simpura. Paasosen Markku. Ja ketkä muut, ketä olen saattanut unohtaa. Nyt olen jo 2 vuotta kirjoittanut ilman palautetta. Toisaalta olen kyllä huomannut, että pystyn kirjoittamaan ilmankin. Ehkä olen kasvanut. Ehkä en.

Joka tapauksessa ikävä sitä kirjoituskoulua, ikävä luentojen jälkeisiä istuntoja kurssilaisten kanssa Coronassa. Eikö me voitaisi kokoontua, tehdä vaikka kevätretki jonnekin??

Nyt pitää jatkaa. En ehdi viikonloppuna juuri syventyä.
Huomenna on työpaikan Oktoberfestit. Lauantaina hurvittelen (illalla tosin)siskon kanssa. Ajattelin myös askarrella yllätyksiä suuriin juhliini. Pitää muistaa treenitkin, jalkoja ja intervalleja. Yuh. Jaksaakohan, jos on juhlintaa paljon. Tiedä häntä.

Haluaisin, että olisi jo ensi viikon torstai.
Minulla on maailman surkein ikävä sitä, ensi viikon torstaita ja Rölliä.

Moikkis!

Ai niin, ai niin. Lähetin yhden työhakemuksen Muncheniin. Lastenhoitopalveluun (niin..ihan oikein luitte). Sain lupaavan vastauksen, tahtovat lisää todisteita siitä, että olen mikä olen. Minusta tulisi tyyliin au pair, joka ei asu perheessä. Palkka olisi hyvä, pari tonnia. Riittäisi minulle ja maailmannälälleni..Ainoa vain, että jaksanko vahtia lapsia? Baarityöntekijän ohella se on kuitenkin ainoa työ, jonka voisin saada. Tai siivoojankin ehkä. Vaikka kyllähän sitä vuoden jaksaa vaikka päällään seisoa. Vuoden siis siksi, että ensi vuonna viimeistään haen siellä kouluun, aion osata kielen niin hyvin. Hankkia sen pirun uuden ammatin. Ellei tämä kolmas käsis nosta minua vihdoin ansiokirjailijaksi..?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti