tiistai 1. maaliskuuta 2011

Hän lähti mäkeen ja liukeni.

Lomani on ohi, vaikka se vahingossa pidentyikin yli vuorokaudella. Kylläpä oli typerä fiilis astella sunnuntaina rempsein askelin check-in -tiskille ja saada kuulla, että check-in ei ole mahdollista, koska lippuni on varattu maaliskuun 27. päiväksi. Ei suinkaan helmikuun.

Jos olisin kehdannut, olisin lyönyt päätäni tiskiin, mutta nyt olin niin kertakaikkisen hölmistynyt, että tyydyin nostamaan 24-kiloisen pakaasini takaisin maahan lähtöselvityshihnalta ja lompsimaan posket vienonpunaisina Röllin eteen ja kertomaan, etten oikein taidakaan vielä lähteä. Että heitäpä mieskulta hyvästit kaipaamallesi "omalle ajalle" (jota minäkin pikkuhiljaa kaipailin) ja ota minut takaisin. Ja että kiitos kuitenkin siitä, että heräsit kello seitsemän ja hait toiselta puolelta kaupunkia veljesi auton lainaan ja sitten hait minut kotoasi ja kärräsit kentälle asti ja jaksoit raahailla laukkuanikin ilman sen kummempia ilmeenvärähtelyitä.

Uusi lippu oli mahdotonta saada samalle päivälle, ellen olisi ollut valmis pulittamaan melkeinpä tonnia ylimääräistä. No. Eipä auttanut muu kuin ostaa ensimmäinen edes-vähän-mahdollinen lippu, jonka sain maanantai-illalle, ja soittaa pomolle, etten oikein voisi opettaa maanantaina. Sitten kolleegoille, että voisikohan kukaan auttaa ja tehdä seuraavan päivän työni. Onneksi on ihkuja työtovereita, jotka kyllä auttavat, kiitos vain Jenni ja Mallu. Onneksi onneksi.

Ja siis pakkohan on myöntää, että oli kovin mukavaa viettää vielä yksi puolikas päivä ja yö miehen luona. Oltiin tosin aika poikki molemmat, kun viikonlopun ajan kylässä oli myös Röllin hyvä ystävä ja sehän tiesi menomeininkiä kahden vuorokauden ympäri. Paras meininki olisi voinut olla mäenlasku Lenggriesin rinteillä, mutta ehkä voiton veti kuitenkin ihan vain kivat kekkerit kavereitten ja parin tulevan sukulaiseni kanssa. Lauloin muutes Barbie Girlin. Pitää treenailla suureen esiintymiseen isolla stagella.


Lenggries vaikutti hyvältä laskettelukohteelta - tosin hieman vähälumiselta - mutta kelkkailuun se oli surkea paikka. Piti kiivetä itse ylös reilu kilometri ja sitten laskea samaa, osittain sulanutta ja kivistä tietä alas. Kuuntelin kateellisena, kuinka poijjaat puhuivat Italian hienoista kelkkamäenlaskupaikoista. Mutta samalla nautin - vaikkakin oli pilvinen päivä - maisemista. Ja alhaalla odottavasta currywurst-palkinnosta sekä tietenkin oluesta. Ei currywurstia ilman olutta, sanotaan. Ainakin minä sanon. Koska currywurst ei ole mitään erityisen hyvää. Paitsi Hampurissa oli uutenavuotena suorastaan loistokasta slärpäkettä.

video

Kävin laskemassa yksikseni myös Zugspitzellä, ja hui sentään, kuinka nautin. Mitkä maisemat! Mikä ihana maailmanäärettömyydentunne. Mikä ihana vapaus liitää alaspäin! Täytyy sanoa, että Saksan korkein kohta on myös kaunein. Absolutely fabulous. Ei kai muuta tarvitse sanoa. Oma kamera ei tietenkään toiminut, mutta esim. tuosta videopätkästä saanee kivan kuvan maisemistosta.



Ja sitten oih. Olen varmaan typerä ja kana. Olen lasketellut pikkupirpanasta lähtien, joten ajattelin, että laskettelu on helppoa myös sellaiselle, joka ei ole laskenut (eikä, kuten rinteessä selvisi, myöskään hiihtänyt). Joten raahasin Röllin, joka ystävällisesti järjesti meille koko matkan autoineen ja reittiohjeineen, Achenkirchenin laskettelurinteille. Huipulle. Niin. Raahasin aloittelijan huipulle, sanoin hänelle siellä adios, odotan tuossa vähän alempana, että lasket vain alas, niin hyvä tulee. Että eihän sitä voi mitään oppia, jos ei vain anna suksien viedä. Ja että jarruttaminen onnistuu, kun yrität aurata.

Voi tsiisös. Ehkä olen hyvä äikänmaikka, mutta hiihto-opettajaa minusta ei tulisi tekemälläkään. Rölli-rukka, siellä se Alppien rinteillä (jotka ovat paikoin hitusen jyrkemmät kuin suomalaiset rinteet) tutisi ja ihmetteli ohitse viuhahtelevia laskijoita. Eikä liikkunut pätkänpätkää. Minä kiipesin sitten miehen luokse ja kyselin, että mikä on, eikö suksi luista. Tsiisös, ei pitäisi kysellä moisia. Hyvä, ettei Rölli ole suksella paiskovaa tyyppiä. Moni muu olisi varmasti mäjäyttänyt sen naamaani ja sanonut, että luista yksinäsi.

Miespolo yritti tunnin taivuttelun ja suostuttelun jälkeen tulla alaspäin rinnettä, ja täytyy sanoa, että ensikertalaiseksi suksien päällä sellaisella jyrkähköllä rinteellä hän teki ihan hyvin. Melkein vaakasuoraa viivaa hän veteli reunasta reunaan tyylikkäässä aurausasennossa koko ajan kaatuillen, mutta pääasia, että yritti. Ja yritti vieläpä eräässä kohdassa, jonka sanoin olevan loiva ja helppo, antaa vauhdin viedä. Harmi vain en tiennyt, että tämä helppo ja loiva kohta jyrkistyy ja kapenee juuri, kun vauhtia on alla sopivasti.



Rölli siinä suihki menemään innoissaan siitä, että pysyy pystyssä, mutta sitten laskettelureitti tosiaan kapeni sellaiseksi, että toisella puolella oli kiviseinä, toisella 20 metrin pudotus metsään. Ja miehellä vauhti niin kova, ettei jarrutus olisi juuri auttanut. Edessä näkyi kamala mutka (olisin itse varmaan sulkenut silmät ja kirkunut vain), mutta onneksi Rölli tajusi kaatua ennen mutkaa. Siis tällä kertaa tahallaan. Ei tipahtanut rotkoon, eikä paiskautunut seinään. Mutta sen jälkeen paiskasi kyllä itsensä suksista irti ja käveli loppumatkan. Ja oli hyvin loukkaantunut siitä, että minä kehtasin viedä hänet sellaiseen rinteeseen. Että olinko kenties ajatellut tappaa hänet. En tajunnut kuin vasta seuraavana päivänä muidenkin ihmetellessä käytöstäni (ihan hyvää hyvyyttäni hänet vein sinne mäenhuipulle..kun ajattelin, että voisimme ihastella hienoja maisemia ja laskeskella alas hiljalleen), että ei ollut kovin fiksua viedä aivan vasta-alkajaa huipulle asti ja antaa liueta vain.

Mutta näinpähän ne, Alpit talvellakin, ja ihastuin. Rakastan kauniita maisemia.

Nautin ajastani täysin rinnoin, niin kovin, etten ehtinyt kirjoittaa kuin yhtenä päivänä. Eli tavallaan olin kirjoittamattomuuslomalla. Tuottanee suuria vaikeuksia päästä takaisin tekstin ääreen. Nytkin keksin koko ajan syitä, jotta ei tarvitsisi. Aina tauon jälkeen kirjoittaminen tuntuu niin työltä, vaikka tiedänkin, että kun vain tarttuisin tekstiin, se olisi taas ihanaa ja kevyttä ja ilmavaa liitoa pitkin sanojen pintaa.

Minusta on ihanaa, että Munchenissä on jo niin paljon kavereita. On intialaista ihmistä, australialainen poeka (jonka haluaisin parittaa jollekin sinkkuystävälleni, vinkkivinks vain!), ystäväni Eva (joka muutti juuri takaisin osittain myös siksi, että tiesi minunkin muuttavan sinne), Evan ihana mies, Röllin veli ja niin edelleen. Nytkin teimme miltei joka päivä yhdessä jotakin tai kävimme vähintään syömässä.

On myös valtavaa, että tällä kertaa puhuin itsekin saksaa suuremmitta ongelmitta ja varsin paljon. Ymmärrän jo huikeasti. Luulen, että opin kielen suhteellisen nopeasti. Haluaisin jo herätä siellä. Taas siellä. Siellä siten, että tietäisin nousevani aamulla töihin. Siellä. Aion perustaa sinne kynttiläkaupan. Tai karkkikaupan. Haaveilen myös make up -artistin urasta. Olen hakenut kouluavustajien paikkoja kansainvälisestä koulusta. Olen hakenut apurahaa kirjailijan työhön - tosin jotenkin olen niin niin niin pettynyt, että Silja ja Mai on jäänyt unohduksiin..siitä ei ole tullut uusia arvosteluja, eikä varmaan tulekaan enää :(

Henkisesti olen jo niin valmis lähtemään, ettei ole kovasti motivaatiota olla täällä enää. Mutta sitä suuremmalla syyllä minun onkin aika alkaa heittää hyvästejä ja viettää mahdollisimman paljon aikaa ystävien ja perheen kanssa. Jo tänään. Moikkamoi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti