keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Keksin, miten eletään vain kerran.

Olen ollut nuutunut tässä maanantaista saakka. Urheiluhullu, lihakset kipeinä maannut suoritusten väliajoilla. Tehnyt töitä kaksin käsin, suunnitellut hulppeat tunnit tulevaisuuden toivoille, vetänyt ne nauru naamassa, nuttura niskassa. Kantanut kamalan painavaa vahvistinta Wäiskistä ensin kotiin, sitten töihin. Ja töissä sitten nauroivat, että miksi kannoit, olisit soittanut kyydin. Ei ihme, että muusikoilla on roudaajat.

Mutta jos näin nuuduttaa itsensä, ei jaksa sitten enää muuta. Etenkään, jos kuluttaa energiaa vielä ajatustyöhön. Tarvitsen ajatteluproteesin, ohimoni ovat tuhannesta ja kahdesta ajatuksesta puhki.

Huominen, sitä seuraavat päivät: missä on harmonia?
Minä matkaaja lähden. Aamulla töihin, ensisijaisesti. Venytän työpäivää, teen tunteja sisään, jotta voin olla perjantaina herkin mielin saksalaisessa ilmapiirissä. vien yhden seitsemäsluokkalaisryhmän Helsingin Sanomien Pisteeseen. Leikitään siellä toimittajaa. Tai siis he leikkivät, minä luen lehtiä ja katson että käyttäytyvät.

Sitten minulla on noin puoli tuntia aikaa juosta Kurviin, kaapata matkalaukku (joka on jo ladattu..painaa varmasti yli sallittujen kilojen, kuten aina) mukaan, hypätä lentokenttäbussiin, koettaa päästä lennolle mukaan (olen kadottanut lentolipun..ja varausnumeron..ja kuitin, onneksi en sentään passia, kuulemma pelkän passin kanssakin voi päästä sisään), lentää Muncheniin (missä ihmeessä on saksalainen y-näppäin??), nukkua yön yli, tavata perjantaina aamupäivällä ystäväni espanjatar, hypätä iltapäivällä autoon (johon ahtautuvat lisäkseni appivanhemmat, R ja R:n veli), körötellä Prahaan noin 4 tuntia, hillua siellä yksi yö ja päivä, toivottavasti törmätä isosiskoon (joka sattumalta sattuu samaan kaupunkiin), hypätä lauantaina ypöyksin yöbussiin, saapua sunnuntaina puoli kuudelta takaisin Muncheniin, käydä R:n kotona nukkumassa pari tuntia, hilautua taas lentokentälle, koneeseen, Helsinki-Vantaalle, kurviin.


Minun armas patsaani Kreikassa asumisen ajoilta. Otan mukaan.
Mukaani otan: en juuri mitään.
Ja lisäksi käsinkirjoitusvälineet.
Praha oli viime kerralla niin harmaankalseankaunis kokemus, että saan sieltä kokoelman kielikuvia.
Kenties kerään niitä saksaksi, tulee taas kielikylpyä kerrakseen. He eivät puhu englantia, nämä R:n vanhemmat. Veli sentään puhuu. Mutta hyvin se puhe, saksaksi, on tähänkin asti soljunut. Ja ainahan ovat kädet, joilla voi huitoa, sekä silmät, joilla voi katsoa. Korvat saatan välillä sulkea.




Olen ajatellut tässä paljon.
Joskus ahdistaa, kun ajatustulva on niin valtava.
Sen takia on hienoa, että osaan kirjoittaa. Että saan kirjoittaa. Että pystyn.
Nyt olen tosin ahdistunut. En ole kirjoittanut ajatuksia auki. Paitsi päiväkirjaan. Tänne myös.
Pelkäänpä, että käännösprojekti Siljasta ja Maista menee väärille kiville tu-tumps.
Nimittäin ei Silja ja Mai -rukkaa arvosteta täällä Suomessakaan tarpeeksi. Valtamediassa ainakaan.

Ei tule arvosteluja eräisiin suurehkoihin lehtiin, kysyin perusteluja. Eivät osanneet sanoa muuta kuin että esikoisia ilmestyy tänä vuonna 80, eivätkä suinkaan kaikki saa jalansijaa lehden sivuilta. Hyvä niin, mutta eipä tullut tarkempaa perustelua sille, miksei Silja ja Mai sitten erotu sieltä. Sillä sehän erottuu, kyllä. Jos sen jaksaa avata, lukea edes vähän, huomaa heti, että erottuu. Valtavirrasta. Monille vain on varmaan liian työlästä avata se, kun kustantamo on pieni. Harmi, sillä pienet kustantamot yleensä poimivat jalokivet.

Mutta politiikka on politiikkaa. Tässä blogissani en millään lailla tuo esille ajatuksiani politiikasta, minkään lajin sellaisesta, joten no comments. Jään vain odottamaan, että edes kirjallisuuden laatulehdet huomaisivat minut. Tai siis ei minua, en tahdo tulla huomatuksi henkilönä - siitä muuten nimi Helmi-Maaria Pisarakin, joka on ollut salainen nimeni jo viitisen vuotta - mutta kirjani.

Samalla mietin, että olenko edes oikea kirjailija. Jos kirjaa ei huomata, onko silloin sen kirjoittaja kirjailija vaiko ihan vain kirjoittaja? Eikö kirjailija ole jonkinmoinen status, johon pääsee vain siten, että huomataan? Että teos, oman käden jälki, nähdään? Että pääsee kirjailijaliittoon jäseneksi? Että lehdissä toitotetaan: kirjailija se ja se?

Sain kivan lasin kummilta kirjalahjaksi.
Kuka tahtoo kanssani kilistää?
Meinasin jo masentua näistä ajatuksista, mutta onneksi minulla on R. Hän sanoi: Maaria Maaria, muista, miksi kirjoitat. Että jos kirjoitan vain päästäkseni julkisuuteen ja top seller -listoille tässähetipaikallajanyt-mentaliteetilla, sitten senkus lyön vain lapaset tiskiin. Mutta jos kirjoitan siksi, että se on tapani ilmaista itseäni ja että se on yksi suurimmista nautinnoista elämässäni, minun pitää jatkaa. Luottaa itseen. Muistaa se, että kirjoitan, koska haluan kirjoittaa.

Lisäksi R sanoi, että jos (ja kun) kirjoittaminen on minun tapani ilmaista itseäni, pääsen vielä aivan varmasti kirjallisen maailman huipulle. Mutta siihen voi mennä aikaa. Eikä minkään tarvitse tapahtua hetitässänyt, vaikka olenkin luonteeltani juuri ja pelkästään hetimulletässäkaikkipaikallajanyt. R tunki minulle toisin sanottuna jäitä hatun ja päänahkan väliin. Hyvä, sitä tarvitsenkin. Usein, melkein aina, minä kuumaverinen ruipelo.

Joten lakkasin murehtimasta. Jos Siljan ja Main painoarvoa ei tajuta valtamediassa, niin sitten ei. Enkä edes tosiaan halua mihinkään naistenlehtien sivuille keikkumaan - olen alusta asti kirjoittanut siksi, että nautin. Mutta alusta asti olen kyllä myös haaveillut kirjailijan ammatista. Nykypäivänä se on vain kovin haluttu ammatti. Ja ihailtukin, kenties.

Mielestäni kuitenkin myös niiden kirjailijoiden, jotka esim. pääsevät kansainvälisille markkinoille tuosta noin vain, pitäisi muistaa, että kirjoittaminen lähtee ennen kaikkea itsestä. Hyvin monet kirjailijat kirjoittavat lukija mielessään. Ehkä heillä on laaja yleisö mielessään, kenties koko lukeva kansa. Minun sen sijaan pitää muistaa, etten koskaan mieti lukijaa, kun kirjoitan. En edes halua miettiä. Se sekoittaa, moinen ajatus, vie pohjan siltä syyltä, miksi kirjoitan. Mietin vain, millaisen kirjan itse haluaisin lukea, ja sitten kirjoitan.

Eli en varmastikaan koskaan tule miellyttämään suurta lukukansaa. Mutta siitä olen yltiöonnellinen, jos minun kirjani, minun taiteeni, mainitaan sellaisissa kirjallisissa piireissä, jotka ovat "maan alla" eivätkä hetitässäkaikkinytkertakaikkiaan. Esimerkkinä voisin pitää sitä, että Kiiltomato.net julkaisi arvostelun kirjastani. Tämä on erittäin suuri kunnia. Kiiltomatoa kun seuraa varmaankin pääosin se lukijakunta, jonka käsiin minä tahdon päätyä. Että kiitos vain R. Sinun pitääkin potkia minua hellästi pakaroille :)

Muutes by the way. Minulla on nyt sellaiset oksat takkatulessa, että huikeat kipinät pois.
Aion lähettää jokaiseen käännös- ja kielitoimistoon, joka mieleen tulee, ansioluetteloni. Perustan toiminimen ja alan tehdä freelancena tekstien oikolukua (kiitos käännös-, kielitieteen- ja suomen kielen opintojen, olen siihen täysin pätevä!). Perustan myös tekstien palautepalvelun. Oikeasti, näin teen. Ammattitaitoni riittää siihen. Täysin. Lisäksi nautin moisesta. Pienenä esimerkkinä voin kertoa, että nautin hulluna kirjoitelmien korjaamisesta ja palautteen antamisesta, olkoonkin, että tällä hetkellä asiakkaat ovat 13-16-vuotiaita. Mutta tättärää, minusta mikään lastenvahti tai baarimikko syksyllä tule. Minusta tulee kielen ammattilainen!
Samalla voisin hakea venäjän kääntämisen opintoihin ja suorittaa sen satsin loppuun. Etänä. Piste.

Kielitoimistoni - tai siis toiminimeni - nimi voisi olla Maarian pilkku.
Ja ne jotka tuntevat minut tai luulevat tuntevansa, voivat nyt nauraa :)

Meitsi valmistautuu nyt wurstimaanmatkailuun. Mo!

Ai niin, ai niin, voitin äsken ässäarvalla - jonka ostan joka viikko lauantaisin, mutta nyt piti ostaa etukäteen - kymmenen euroa! Kymmenen, ajatella. Yleensä voitan vain 4 tai 7. Joten on mitä laittaa SPR:n avustustilille. Tai siis R:n työnantaja vielä kaiken lisäksi tuplaa summan. Laitamme sinne satkun yhteensä. Eli tavallaan kaksisataa. Siis kun nyt on taas maailman tilanne sellainen, että ei voi muuta kuin auttaa.

4 kommenttia:

  1. Maarian pilkku,

    Eikös kirjailija ole sellainen, jonka teoksen jokin kustantaja on julkaissut? Muistelen joskus lukeneeni Kirjailijaliiton sivuilta, että heidän jäseniksi voivat päästä ne, joilla on vähintään kaksi julkaistua teosta. Ei se sulla niin kaukana ole.

    Voisihan firman nimi olla myös Maarian turpapalaute ja käännöspalvelut :D

    Allu

    VastaaPoista
  2. Mukava, että olet palannut tarkastelemaan kirjoittamisen iloa!

    Jos haluat suurlehtiin kirjasi, voisit yrittää saada jonkun kirjoittamaan valmiin jutun ja lähettämään sen kulttuuritoimitukseen. Valmis arvio voisi mennä paremmin lävitse. Oletko jo kokeillut?

    VastaaPoista
  3. Allu, niin, turpapalvelusta en tiedä :D Ehkä se menisi itseltä tukkoon.

    Paula, tunnen kyllä muutamia tyyppejä joita voisi kysyä kirjoittamaan arvostelun, mutta en tahdo kokeilla tuollaista. Jotenkin se tuntuu väärältä..en tiedä miksi. Mutta tosiaan pääasia on, että kirjoittaminenhan on suurta iloa :)

    VastaaPoista
  4. Kuulostaa siltä, että olet löytänyt oman latusi. Tuo Maarian pilkku kuulostaa hauskalta:) Kyllähän siitä nimestä kaikenmoista saa...:D ja varmasti jää positiivisesti erilaisena mieleen.

    Hyvää reissua!

    VastaaPoista