torstai 3. maaliskuuta 2011

Pää hajoaa kun linssiä viilaa.


Luin juuri Susanna Alakosken Sikalat. Se on ahdistavan tarkka kuvaus vanhempien alkoholismista ja väkivallasta. En tiedä, onko se sittenkään sopivaa luettavaa esimerkiksi yläasteelaisille - pähkäilimme nimittäin äikänopejen kanssa yhdessä, mikä "aikuisten" kirja tilattaisiin yseille luettavaksi, ja päädyimme Sikaloihin. Toisaalta vaikeasti kohdattavia asioitahan on hyvä käsitellä nimenomaan kirjallisuuden ja elokuvien avulla. Pakkohan nuortenkin on saada tietää, että jokaisella ei ole ollut kultalusikkaa suussa syntymästään saakka. Ja saman kokeneet nuoret varmaan saisivat jotain toivon tapaista elämäänsä.

Vaikka Sikalat on lapsen näkökulmasta kerrottu tarina, se on myös taiteelliselta arvoltaan ihan kiitettävä. Usein nimittäin lapsinäkökulma ei kiinnosta tai onnistu - minua siis, en muista tiedä. Ärsytti tosin se, että Sikaloissa oli miltei täysin samanlaisia kohtia pari kappaletta kuin käsiksessäni Pintanaarmuja. Joten pelkoni ei ole turha: joskus pelkään, että  kirjoittamani teksti on jo kirjoitettu. Siis sanasta sanaan samalla tavalla. Kerran kävikin jo niin. Kirjoitin lastenkertomuksen Muksiksesta. Lähetin sen kilpailuun. Sitten löysin saman tarinan - se oli jo kirjoitettu, se oli jo julkaistukin. Ei tietysti ihan samalla tavalla, mutta oli kuitenkin. Kyllä hävetti, tunsin itseni plagioijaksi, vaikka en ollut tuosta toisesta Muksiksesta ikinä kuullutkaan.

Kirjallisuus on toki joka tapauksessa jo ilmestyneen kirjallisuuden peilaamista, siitä ei pääse yli, siitä ei pääse ali. Läpi vain tulee sojahtaa. Siinä mielessä yksikään kirjailija ei siis ole ainutlaatuinen, ei edes yksikään jalustalle ja parrasvaloihin nostettu supermenestyjä. (Kyllä, äänessäni kuuluu nyt pienoinen katkeruus, sillä taas tänään törmäsin peräti 3 lehtijuttuun parista menestyneestä naiskirjailijasta, joista kirjoitetaan tämän tästä, eikä minua kiinnosta törmätä heihin koko ajan, koska mielestäni he eivät ole sen kummempia kirjailijoina).

Mutta mikä iloinen ilo, eilen oli mukava herätä (työ)päivään ja lukea aamunalkajaisiksi uusi arvostelu Siljasta ja Maista. Kriitikko Virpi Alanen, jonka olen käsittänyt olevan enemmänkin runouden kriitikko, käsitteli teostani niin kattavasti, että tuli oikein hyvä mieli. Ja hassua kyllä, voin allekirjoittaa hänen mainitsemansa epäkohdat tyystin: Silja ja Mai voisi olla lyhyempi, siellä voisi olla vähemmän "kuin"-vertauksia.
No, tehty mikä tehty.
Sitä paitsi jokainen kirjoittaja on keskeneräinen.
Eli siis ei muuta kuin kehittymään!

Toisaalta minua sapettaa. Miksi, oi miksi? Miksi minun taidettani ei ymmärrä kuin pieni, harjaantunut lukijakunta? Miksi minun taiteeni on olevinaan liian vaikeaa suurelle yleisölle? Sehän on sanataidetta, kaunista virtaa. Mutta niinpä, minäpä sen itse sanoin, se on kaunista. Ja kauneushan on aina katselijan silmissä. Toisaalta - en muista filosofin nimeä, mutta häntä lainatakseni - melkein kaikki ihmiset ajattelevat, että esimerkiksi auringonlasku on kaunis. Miksi siis kauniiksi ajateltu taiteeni ei saavuta sitä samaa kuin auringonlasku, vaikka minä taiteilijana ajattelen suuren yleisön tavoin auringonlaskun olevan kaunis asia..?

Joudun pohtimaan näitä asioita yksin - hieman jouduin keräilemään rohkeutta voidakseni julkaista nämä ajatukset muillekin, tämähän on kuin vuodattaisi päiväkirjaan syvimmät tuntonsa. Mutta tuskin olen ainoa kirjoittaja, joka suree, potee mustasukkaisuutta muita taiteilijoita kohtaan, möyrii (luomis)tuskissaan. Pohtii ylipäänsä, pohtii ihan vähän kaikkea. Elämääkin, minua surettaa pari yksityisasiaa, mutta enpä jaksa jauhaa.

Surettaa sekin, että kaikki lähelläni olevat ihmiset eivät jaksa lukea kirjaani. Kyllä, se vie aikaa, kyllä, se vaatii keskittymistä. Mutta tarvitseeko kaiken taiteen aina olla niin helvetin helppoa? Nykyään katsellaan tv-sarjoja, jotka tyhjentävät ajatukset tai itse asiassa ohjaavat ajatukset hyvin, hyvin helposti eteenpäin. Luetaan kirjoja, joissa on Hollywood-leffojen kaltainen, helposti etenevä, tietyt kriteerit täyttävä, lukijan mielen kaikin osin tyydyttävä juoni. Katsotaan tauluja, joita ei tarvitse sen tarkemmin tulkita. Ei nautita taiteesta, joka vaatii osakseen ajatuksia, koska tässä maailmassa kenelläkään ei ole olevinaan aikaa.

Mutta miksi? Miksi lukija ei luota itseensä, anna sanavirran tai vaikean rakenteen viedä? Tehdäänhän sanaristikoitakin kauan, annetaan aivoille hieman purtavaa. Miksi siis ei voisi hypätä vaikean taiteen matkaan? Miksi pitää aina viihtyä siinä viihtyvyyden muodossa, jonka juuri tämä nopea maailma on luonut? Miksi ennenvanhaan vaikeatkin kirjat olivat suursuosittuja? Olivatko ihmiset silloin fiksumpia? Julkaistaisiinko enää esimerkiksi Marguerite Durasia, jos hän uudenuutukaisena kirjoittajana lähettäisi tekstinsä kustantamoille (no kyllä sentään häntä)?
Kuinkahan moni  minkä tahansa taiteentekijä pohtii tätä samaa. Että miksi hänen luomansa musiikki tai hänen sivelemänsä taulu ei saa juuri tuon ja tuon ja tuon aisteja sykkimään. Kun sitten taas esimerkiksi hiteiksi nostettuja tuotteita ihaillaan - vaikka usein hittituotteiden taiteellinen arvo on kyseenalainen. Että miksi pientä nimeä onnitellaan levyn tai taulun tai vaikka runokirjan julkaisusta, mutta ei sitten kuitenkaan tutustuta tuotokseen?

Tavallaan se saa onnittelut tuntumaan turhalta. Kiitetään hyvästä suorituksesta, mutta ei sitten kuitenkaan vaivauduta katsomaan, millainen se suoritus on. Toisaalta kyllähän nuo onnittelut kuitenkin lämmittävät mieltä. Mutta eniten lämmittää se, että kerrotaan ihan rehellisesti mielipide. Esimerkiksi yksi kaverini lainasi minulta oman kirjani, luki siitä 80 sivua ja palautti sen. Hän sentään yritti.

Hän sanoi, että kieli oli kaunista, mutta juonen puolesta evvk. Rehellistä palautetta. Kyllähän se hieman riipaisee, jos ei kaikilta osin kelpaa, mutta minä arvostan kaikilla elämän alueilla yrittämistä. Arvostan esimerkiksi sitä, että R-parka edes yritti tulla Alppia alas. Arvostan sitä, että oppilaani sentään yrittävät keskittyä tunneilla. Arvostan sitä, että nähdään vähän vaivaa. Esimerkiksi eräs ystäväni lähettää minulle joka ystävänpäivänä, jouluna, pääsiäisenä jne. postikortin. Näkee sen verran vaivaa, että osaa aina valikoida hauskan kortin, kirjoittaa siihen KÄSIN, hankkia postimerkin ja viedä sen postiin. Ja aina se ilahduttaa, aina.

No, en minä itsekään aina jaksa - jos palataan pohdiskeluuni. Mutta kai silti joskus voi askaroida ns. pähkinöiden parissa. Tuntea hieman tuskaa saavuttaakseen jotakin kaunista. Tuskaisia hetkiä toivottelen siis jokaiselle päälle ja olkapäälle. Itse tuskailin juuri äsken pannukakun parissa. Kerrankin se onnistui! Siskoni vinkkasi joskus, että kun googlettaa "maailman paras pannukakku", tupsahtaa eteen ylihyvä resepti. Ja niinpä tekikin, voi apua, olen jo syönyt - yksin - melkein puolet!

3 kommenttia:

  1. Nykyaikana halutaan nautiskella vapaa-ajalla kaikenlaista "helppoa höttöä", oli kyse sitten musiikista, kirjallisuudesta, teatterista tai elokuvista. Syy siihen miksi se on niin suosittua, ei välttämättä ole se, että nykyään ihmiset olisivat löysempiä tai ettei heitä kiinnostaisi vaikeammin lähestyttävä taide.

    Jos ajattelemme entisaikojen työelämää, suurin osa työstä oli fyysistä: puiden kaatamista, halkojen hakkaamista, mattojen pesua, ompelemista, maanviljelyä alkeellisin menetelmin jne. Käytännössä ihmiset saivat tehdä työtä, joka ei vaatinut paljon ajatustyötä, siinä sai antaa ajatusten liitää aivan muissa asioissa. Nykyajan työelämä vaatii enimmäkseen henkisiä ponnistuksia, keskittymistä, palavereja, puheluita, sähköpostien kirjoittamista ja ryhmätyöskentelyä. On siis käynyt niin, että nykyajan ihmiselle halonhakkuu töiden jälkeen onkin lähempänä lepoa kuin henkiset rasitukset. Siinä pääsee vihdoin laittamaan liikkeelle ne jumiutuneet hartiat ja unohtamaan henkiset ponnistukset.

    Ehdotan, että palautamme työelämään vanhat kunnon tehtävät: metsätyöt hevosen kanssa, kyntämisen kahden ihmisen voimin, perunoiden käsinkeruun, lehmien ruokinnan, heinätyöt, lypsytyöt käsin, Singerin polkemisen ja nyrkkipyykin. Työpäivän jälkeen ensimmäinen ajatus olisi, että kunpa ei tarvitsisi tehdä mitään fyysistä, vaan voisi ottaa käteen moniäänisen ja aivonystyröitä liikkeelle laittavan, vaativan teoksen. Sellaista voisi suositella myös naapurin Jaskalle ja Hildalle.

    VastaaPoista
  2. ^ Tuohan on aivan totta! Mikä sen mukavampaa kuin uunien lämmittäminen, pyykin peseminen,neulominen kokopäivä-aivotyön jälkeen. Tuota teoriaa tukee myös se, että ainakin omalla kohdalla neljä vuotta kotiäitinä ollessa nuo asiat eivät olleet ollenkaan niin nautinnollisia. Silloin kun kaipasi enemmän aivojumppaa.
    Olisko se sitten sitä vastapainoa, mitä aina tarvitaan tasapainoon.

    Hienon kritiikin sait!

    Omalta kohdalta täytyy tunnustaa, että kirja on vieläkin kesken. Mutta ei se ole sen kirjan vika. Niin on kaksi muutakin hyvää kirjaa. Syy on siinä, että kun päivät luen opiskeluksia ja kirjoitan sepustuksia, niin illalla lukeminen on nyt vähän jäänyt. Illat ja viikonloput ovat nyt sitä vastapainoa, kaikenmaailman touhuamista ja kissanristiäisiä. Mutta kyllä minä yritän! Nukahdan vaan aina aika pian kirjan ja silmälasien kanssa. Eikä auta, vaikka menisin jo yhdeksältä sänkyyn. Nukahdan sittenkin.

    Tähän mennessä olen kokenut kielen oivalliseksi, tarinan myötä paikoin maanikseksi. Itse tarina on kyllä aiheuttanut joitakin inhovärähdyksiä, mutta en jätä kesken vaan jatkan taas sopivalla hetkellä.

    Ja kesällä sitten kun olen kokopäiväisesti kotona, otan riippumattoon tyynyn ja monta kirjaa. Enkä nukahda. Ainakaan ihan heti.

    -s-

    p.s. Kuvauksesi perusteella Sikalat soveltuu aivan hyvin yläasteikästen lukemiseksi.

    VastaaPoista
  3. Kiitoksia kommenteista :)
    Aivan tottahan tuo on, että ennen työ oli fyysisesti raskaampaa. On sitä itsekin "aivollisesti" aika puhki työpäivien jälkeen, joten joskus sellainen "aivot narikkaan" -lukeminen tai telkkarointi on suoraan sanottuna ihanaa. Mutta tietoisesti jätin telkkarin pois elämästäni pari vuotta sitten, ja olen huomannut, että sen ajan, minkä ennen saatoin röhnöttää sohvalla tuijotellen erilaisia sarjoja, vietän nykyään kirjojen yms. parissa. Olen aika varma, että kesällä kun muutan telkkarillisen ihmisen luo, lukemiseni jää vähemmälle..

    En muutes tarkoittanut tekstilläni kritisoida mitään/ketään tai kenenkään taidetajua. Kunhan vain pohdiskelin ääneen. Kaikilla meillä on omat kiireemme ja paineemme esimerkiksi juuri töissä, monella sen lisäksi vielä perhe hoidettavana töiden jälkeen. Tai opinnot. Tai molemmat. Ei itseäkään huvittaisi raskaiden päivien jälkeen uppoutua esimerkiksi runouden tai vaikeasti seurattavien tarinoiden maailmaan.

    VastaaPoista