sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Ylitin sen sillan jo neljännen kerran.



Mikä tarkasti piirretty viikonloppu minulla onkaan muistoihin laittaa. 
Olen kotona, vaikka en olekaan. Minun kotini ei ole enää täällä missä minä.
Minun kotini on jo saksalaisessa sydämessä, etelässä, Prahasta 380 kilometrin päässä kohti länttä ja lounasta, olisin niin mielelläni jäänyt sinne tänäaamuna.

Mutta tällä kertaa kaikki sujui hyvin. Tarkoitan: ongelmitta. Tällä kertaa olin varannut lentoni oikein, samoin yöbussilippuni - tosin sitä vastoin meinasinkin myöhästyä yöbussista. Joka muuten oli varsin mukava. 35 eurolla pääsee oikein kätevästi Tsekeistä Saksaan. Bavaria-lipulla tosin pääsisi vielä halvemmalla: 5 ihmistä matkustaa yhteen suuntaan 30 eurolla. Matka vie kuusi tuntia. Tsekkien puolella pitää ostaa vielä lisälippu, muutamalla eurolla.

En ole nukkunut viimeisen vuorokauden aikana kuin muutaman harvinaisen tunnin, en niitäkään kunnolla. Päässä jyskyy Praha, sieraimissa Munchen (missä henmetissä se saksalainen ue-näppäin oikein sijaitsee?). Siellä oli kevät. Perjantaina kaksikymmentä astetta lämpöä poskille ja aurinkoa. Söin kevään ensimmäisen jäätelön ulkona tukka vapaana tuulessa rehottaen, takki auki, takki käsivarsille ripustettuna.


Mutta sitten minut laitettiin vuokra-autoon. Ajettiin verrattain kylmään Prahaan, pahojen ruuhkien takia matka kesti lähemmäs kuutta tuntia. Oli sen arvoistakin. En tosin pidä autobahnien ruuhkista. Prahassa hotellimme sijaitsi ihan vanhankaupungin sydämessä, ja minä muistin, miten siellä liikutaan. Emme tarvinneet karttaa. En tiedä mistä olen tämän suunnistustaitoni saanut. Että tarvitsee vain kerran olla jossakin ja sen jälkeen tiedän, missä mikin paikka sijaitsee. Paitsi metsässä en osaa. Metsään eksyn ja siellä pelkään elämää.

Vanha kello, toimii yhä.

Vanhanaikainen, toimiva puhelin.

Vanha toimiva väsynyt ystävä.

Olen iloinen tästä matkasta. Nukuin kaksi hienoa yötä, toisen niistä kodissani, toisen lähempänä itää. Kolmannen - edellisen - valvoin ja vavahtelin pimeillä teillä. Kaksi kertaa tarkastivat passini. Kerran säikähdin, että olin nukahtanut Munchenin ohi. Bussi jatkoi Zurichiin asti. En olisi voinut herätä sieltä.

Minun ruumiini lepää, kun se saa levätä vasten valkoista. Mieli iloisena koko ajan, suussa tumman oluen rippeitä, vierellä kädet, eivät omani, eivät kenenkään maata. 

Tulevat appivanhempani saivat nauraa. Kerrankin osasin kertoa vitsejä väärällä kielellä. Lupasin, että ensi vuonna samaan aikaan ei tule yhtään virhettä. Sitä paitsi rakastuin mieheen enemmän kuin ennen. En ymmärrä, miten tämän tunteen voi löytää. Toivon, että sen löytäisivät useat. Toivon sitä vilpittömästi hyvin useille.


Matkatavarani jäivät Muncheniin. Siellä, lentokentällä, oli kaaos. Eivät toimineet matkalaukkuhihnat, ei edennyt matkalaukunpudotusjono. Lopulta se kyllä liikkui tehokkaasti. Mutta matkalaukut piti viedä johonkin omituiseen matkalaukkuvuoreen. Tiesin jo siinä vaiheessa, että omaani en näkisi ihan heti. Harmi, siellä on uusi hame ja kolme pulloa valkoviintä, kirsikoita, hassua pastaa. Tuliaisia muutenkin, tällä kertaa piti niitä ostaa, kun aloitan sisarustenhyvästelemiskierroksen. Lisäksi siellä on meikit. Huomenna menen töihin ilman.

Melkeinpä kukaan tämänpäiväiseltä Helsingin lennolta ei saanut matkatavaroitaan. Kävi ärsyttämään prototyyppisuomalaisten jatkuva jänkätys. On olemassa aivan liian paljon suomalaisia, jotka ovat joko tuohtuneita jostakin tai sitten muuten vain tahtovat tuoda itseään ja omia lomakokemuksiaan esille. Nämä prototyyppisuomalaiset puhuvat hirvittävän suureen ääneen - niin että kaikki varmasti kuulevat - mukamas vain omille seuralaisilleen, kuinka homman pitäisi toimia ja kuinka homma ei toimi. Niitä näkee joka lennolla.

Piiloudun aina Bildin taakse, leikin, etten ymmärrä. Haluan olla maailmalla suomalainen, mutta prototyyppijäkätijäkätisuomalaisten läsnä ollessa olen ihan mitä muuta tahansa. En jaksa valittavia ihmisiä. Minkä sille voi, jos asiat eivät suju niin kuin pitäisi? Herttinen sentään. Ja tarvitseeko ihan aina valittaa kamalan vihanpunaisella naamalla ja äänellä esimerkiksi lentokenttävirkailijoille? Eivät he ole niitä laukkuja kadottaneet, he eivät ole niihin edes koskeneet. Eivätkä he voi muuttua matkalaukuiksikaan.

Joka tapauksessa sain paljon.
Söin myös, vaikka en juuri pidä tsekkiläisestä ruuasta.
Jaksan seuraavat 25 päivää ajatusten voimalla.
Sain sanojakin, kielikuvia.
Videopätkiä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti