sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Minä rakastan sinua nuori mies

Toistan otsikoita, näemmä.
Mutta tällä kertaa tämän blogi-tekstin otsikko on, tsadaa, uusimman käsikseni nimi.
Päätin, että "hänen" nimensä on Minä rakastan sinua nuori mies.

Tässä tulee nyt sitten ensimmäinen kappale, kuten eilen uhosin. Eilen en sitä laittanutkaan, tein vielä töitä loppuosan kanssa - mikä työ jatkuu tänäänkin. Vaikka väsyttää. Sisko tuli eilen puoli kahdentoista hujakoilla illalla, suoraan töistänsä, ja me tanssimme puoli neljään asti Mollyssa. Oli ihan hirmuisen kivaa. Ihana sisko mulla. Olimme muutes ensimmäistä kertaa ikinä ihan vain kahdestaan liikenteessä. Aina ennen on jomman kumman kavereita ollut mukana. Mutta nyt ei, sai heittäytyä hulluksi. Ja kävellä kolme kilometriä siksakkia kotiin. Lauloimme vastaan tulijoille koko kolmen kilometrin ajan, että koooooolme kilometriä siksaaaakkia.

Mutta päästäänpä nyt asiaan. Päästän Minä rakastan sinua nuori mies -romaanikäsikirjoitukseni ensimmäisen kappaleen tänne julkisesti esille. Minua pelottaa. Tämä on kauhean iso kynnys. Laitan tänään tämän eteenpäin myös kustantajalle. Katsotaan, josko menisi läpi, kuten Silja ja Maikin, aivan yhtäkkiä ilman mitään muutoksia..Tämä ei muutes näytä täällä yhtään samalta kuin paperilla. Asettelu on siellä aivan eri. Paljon on tyhjää sivuilla, ilmaa.

Enjoy or don't enjoy:

Minä rakastan sinua nuori mies, jonka selkää läikyttävät pienet linnut, perhosetkin, kärpästen suma, rakastan niin että kipeää tekee. Ja sinä pidät kättäsi väärän henkilön uumalla, sinä pidät sinun vahvaa, turvallista kättäsi kaukana, ja minä rakastan sinua, rakastan niin että pitää lähteä, sinun silmissäsi kuuma ala, minä rakastan sinua nuori mies, rakastan kuin pieni kivi.
      Mariellan kasvot tyynet, hänen sisällään riehuvat saattueet, minä rakastan rakastan, sinua sinua. Hän taltioi tämän hetken videokameralla. Taltioi, koska oli unohtanut jo melkein kaiken siihen asti kuluneesta elämästään. Paitsi nuoren miehen unelman.
       Puut, saattueet, hautajaisista herkän hymyn.
       Hänen surunsa, hänen viileän itkunsa.
       Päivät, joina kevyt kastuminen ei haitannut.
Hän kiemurteli videokameran edessä niin kauan, että näytti mielestään tarpeelliselta. Sitten hän kirjautui palveluun. Ne ilmestyivät jälleen. Mariellaa palelsi.
        Tämä mies tässä edessä katsoi läpi. Tämän miehen kasvot: piirros köyhyydestä. Miehen ohjeet polttivat, olivat vähintäänkin totta. Mariella katsoi häntä kyynelkanavat tukossa ja irvisti, kun mies jatkoi kummallista saneluaan, jota oli jo kuukaudenpäivät ehtinyt sanella, aina siitä lähtien kun Mariella oli näihin kasvoihin tarttunut.

Kun painat nappulaa, hän katoaa. Ei enää ole.
Paina sitä nappulaa.
Paina uudelleen.
Huomaatko.
KLIK

Ei ollut Mariellan tapaista totella. Mutta siinä hän paineli nappulaa ja näki kuinka tuo mies, mustasilmäinen, kumarareunainen, aivan liian kulmikas reunusti häntä, pakeni. KLIK. Mariella oli oppinut vihaamaan tuota ääntä, tuota pikaista elettä. KLIK, KLIK, hän painoi muiden kasvojen ohi, etsi miestä taas.
        Tämän miehen kasvojen edessä mikään muu ei kelvannut, oli toteltava.
Oli painettava nappulaa, Mariella piti sormeaan siinä koko ajan, antoi koko ruumiinsa painon valahtaa. Käsi tärisi sen jälkeen. Käsi tärisi, kun se tuhosi jonkun, jonkun kasvoista noinkin kauniin, jonkun ihan mukavan, tavallisen ehkä.
        Mariella mietti, miksi niin monet miehet raiskaavat naisia. Miksi rakastavat. Miksi pitävät käsistä kiinni, sulkevat suun ja pakottavat. Eikä tämä nainen ruudun pinnalla ollut pysyä hereillä. Hän katsoi tyhjää mustaa aukkoa. Kasvoja, kadonneita.
       Hän oli poistanut edestään komentokeskuksen, minä rakastan sinua nuori mies, hän uikutti, vaikka säälittäväksi heittäytyminen auttoi kaikista vähiten. Kuului vain KLIK. Klik, klik. Niin hän poisti, napinpainalluksella, joka tuntui sanansaattamiselta, toisen päälle käymiseltä.
        Ehkä tuo joku jonka hän poisti oli juuri häntä varten olemassa. Ehkä tuo joku oli hänen nuori miehensä, palaaja, uudestaan rakentunut. Mariella upotti miehen suohon, nylki kuin kanalinnun. Hän tunsi samalla ikuista tyhjää.
       Hän oli juuri totellut käskyä jota ei vielä muutama kuukausi sitten olisi totellut edes maksusta. Olihan hänellä sentään ollut käsitys oikeudesta, moraali, se hänellä oli ollut, oikeudentaju. Lipevä oikeudentaju, mutta oikeudentaju kuitenkin.
       Vaan eipä ollut enää. Ei sen jälkeen, kun hän oli löytänyt tämän sivuston, veljensä suositteleman kasvopalvelun, joka syötti hänen eteensä miljoonia naamoja pelkällä napin painalluksella. Ja yksiin, vaatimattomiin ilmeisiin, hän tarttui.
        Yksi ainoa naama muistutti siitä nuoresta miehestä, jonka selkää Mariella oli joskus löyhyttänyt kuumalla ilmalla, sinisellä silkkikankaalla. Miehestä, joka oli valunut myöhemmin hänen käsistään pois, jättänyt tilalle mustan aukon, jonka reunalla Mariella yhä vain keikkui, halusi tihkua mukaan mutta ei kuitenkaan uskaltanut.
          Hän piirsi kuulakärkikynällä kalenteriinsa ympyrää, laajensi sen kahdeksikoksi, kutisti sitten taas. Hän ropelsi kynätelinettä, löysi sieltä harpin, laajensi ympyrästä symbolisen, tasareunaisen kuvion, jossa ei ollut yhtään virhettä. Aivan kuin nuo kasvot äsken. Muoviset ja paljaat, aivan liian paljaat.
          Kulmikas nauru kadonnut ruudulta, huone tuntui sen jälkeen kylmältä. Tyhjyys karmi niin paljon, että Mariella kirjautui yhä uudempien kasvojen edestä ulos, jatkoi numerosarjojen näpyttelyä koneelle, hänhän oli töissä. Töissä piti tehdä töitä, kuinka yksinkertaista tämä elämä olikaan, automaattista kertakaikkiaan.
          Haluatko nähdä automaattiaseen naamallasi, oli häneltä kysytty nuoren miehen kuolinaamuna. Minä rakastan sinua, rakastan vielä, Mariella siemaisi jäähtyneen teen kupista, irvisti, vihreä jäähtynyt tee oli pahaa, hän ihmetteli miten tuo sama litku maistui niin hyvälle lämpimänä, jatkoi sitten töitään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kuin häneltä ei olisi kukaan koskaan poistunutkaan. Kuin kalenterissa ei olisi ollut tätä päivää, tätä lokakuun loppua.
          Kuoleman vuosipäivää.
Tanssiaiset hautajaisissa. Mariella oli vetänyt huumeannoksen sinä päivänä, pudonnut tuoleilta, kaatunut lattioille. Hänen kätensä olivat kohonneet sivuille, hän oli lentänyt. Hän oli laulanut. Enkeli, enkeli taivaan.
          Hän siirsi kätensä työn ääreen. Antoi ajatusten olla karkailematta, vaikka tahtoikin lähteä täältä. Hänen oli saatava kasaan kokonainen elämä vähintään vuodeksi. Vuoden ajan voisi katsoa muita maita, nähdä aavikoita, erilaisia vyöhykkeitä. Sillä tavalla voisi unohtaa viimeinkin.
          Hän siirsi jokaisesta kuukausipalkasta puolet sivuun, säästötilille. Että pärjäisi sitten, kun lähtisi. Hänen täytyi lähteä. Vähintään ikuisiksi ajoiksi.
          Mariella oli suunnitellut pakoaan kenties jo nuoren miehen kuolemasta saakka. Sitä paitsi hän oli liian mustatukkainen näille leveysasteille, liian hämärä leski. Hän oli valkoisen hevosen selästä tipahtanut laajentunut kyynel.
         Hän raksautti radion kiinni. Työtoveri mulkaisi pahaenteisesti, nousi tuoliltaan, kävi napsauttamassa radion takaisin päälle. Minä kuulen, minä löydän, laulettiin. Minä näen, minä näen mitä teet minulle.
         Työhuone puristi Mariellan pieneksi kaakaoihoiseksi täpläksi keskelle kiireistä toimistorakennusta, jossa puunkovat uskolliset työntekijät tekivät rahaa oikeastaan ei mistään, yhtä tyhjästä kuin Mariellan mieli oli tällaisen tuhoamisen jälkeen.
          Hänen teki mieli paiskata radio seinään. Muut hengittivät suhteellisen herkästi. Muut eivät ajatelleet, että työ oli jollakin tavalla arvelluttavaa. Muut eivät edes käyneet työterveysasemalla psykologin juttusilla, eivät harmitelleet tekojaan katedraaleissa, Mariella oli ainoa joka katui, antoi katumuksen jopa näkyä.
          Tämä nainen tässä tahtoi yhtä laajaksi kuin harpin viitoittama ympyrä almanakassa, hän oli piirtänyt sen juuri ennen viimeistä käskyä, hän tahtoi lähteä nyt jo täysin varmasti. Jättää tämän maan, putoilevat valmiiksi jäätyneet hedelmät, tämän turvallisen josta yhtäkkiä oli tullut jotakin muuta, kolme vuotta sitten raunioita.
          Kyllä. Hän eli rauniokaupungissa, rauniomaassa. Raunioiden keskellä, rauniona.
Mariella kirjoitti apurahahakemuksiin numerosarjoja numerosarjojen perään. Se oli työn kylläisin ja viattomin vaihe. Kuinka turhaa tämäkin, hakea lisää rahoitusta työlle, jonka ainoa tarkoitus oli panna täytäntöön ehdottomat tuomiot. Tuhota jo tuhotut. Viedä elämä, mahdollisuus elämään.
         Aiemmin, ennen kuin työnkuvasta oli tullut tällainen, Mariella ei kenties koskaan ajatellut lähtemistä. Mutta sitten toimistoa oli laajennettu, työnkuva piirretty vakavaksi viivasuoraksi rupeamaksi. Heidän toimistonsa oli jollakin tavalla tärkeä koko maailmassa. Ilman heidän toimistoaan maailma olisi ollut samanlainen tuholaispesä kuin ennen verilöylyjä tai viimeisintä tragediaa: syöksykierrettä maailmansotien jälkeen.
         Tähän oli tultu. Oli perustettu DLA. Delete Life Archive. Delete, delete. Life, oh life. Kuinka komeasti he niin tekivätkään! Saivat oikein provisiopalkkaa, työn vaativuuslisää, bonuksia jokaisesta lähteneestä. Kuuntelivat samalla lauluja radiosta.
         Johtajatar kipsutti huoneeseen. Mariella vetäisi itsensä piikkisuoraksi. Ryhti oli tärkeää, kun Johtajatar toi lisää työtä. Pino kahisi tämän velkaantuneelta näyttävän naisen käsivarsilla. Nyt kun heidän toimistonsa oli Suuri, heidän tehtävänsä olivat Jumalan tehtäviä.
          He tuhosivat ihmisiä, pelastivat joitakuita. Eivät sentään päättäneet keitä ja miksi, mutta hyvin useina päivinä viikossa Mariellan ja samassa huoneessa istuvan työtoverin tehtäväksi lankesi häpäistyjen ihmisten purkaminen. Tänään ei onneksi, Mariella ei tahtonut kasvot nähtyään purkaa yhtään ihmistä.
Purkaminen oli sinänsä helppoa. Piti ottaa ihmispolojen koodit käsiin, pilkkoa ne paloiksi, lapioida piiloon. Painaa KLIK. Eikä näitä ihmisiä sitten enää ollut.
              Kuinka uupunut Mariella olikaan tuhoamispäivinä, hän ei jaksanut kirjautua edes kasvopalveluun, kun piti surmata yksilöitä joukoista. Heitä, jotka häädettiin yhteiskunnasta. He olivat niitä, jotka vaelsivat kaduilla, etsivät uutta alkua. Heitä kohtaan tuli käyttäytyä tylysti. Itse asiasta heitä kohtaan ei tullut käyttäytyä millään lailla, nämä kadotetut olivat läpinäkyviä. Heitä - tai pikemminkin niitä - ei saanut nähdä, ei kuulla varsinkaan.
             Mariella pyyhkäisi otsaansa. Hän tahtoi kynttiläillalliselle, harrastaa häpeilemätöntä seksiä jonkin kalliin hotellin valkeilla, siististi taitelluilla lakanoilla. Hän pyyhkäisi myös Johtajattaren tuoreeltaan tuomaa listaa.
         Mariella vihasi papereissa kumartuvia numeroita vaikka muisti jo monia sarjoja ulkoa, ei tarvinnut työssään enää laskintakaan. Kun hänet oli palkattu tähän toimistoon eläköityvän raunion tilalle, häntä varoitettiin maailmankatsomuksen muuttumisesta.
          Mikään ei ollut kuitenkaan vielä muuttunut pysyvästi. Ei, vaikka Mariellan oli täytynyt purkaa jo satoja henkilöitä. Ei, vaikka hän siisti toivottomiksi tuomittujen ihmisten – jotka eivät yhteiskunnallisessa katsannossa enää ihmisiä olleet – muistot pois järjestelmien kaikista muisteista. Jokaisesta valtiosta, valtioiden rajoilta.
         Mariella ja hänen nyreäilmeinen, kiharapäinen työtoverinsa olivat viimeisiksi vastuussa hylätyistä persoonista, niistä ulkopuolisiksi tuomituista. Mariella oli toinen niistä, jotka poistivat. Heitä oli vain kaksi, koko maailman poistumat heidän harteillaan. He tekivät työtä varsin järjestelmällisesti. Tämä työ ei sopinut heikkohermoisille, ei myöskään siivottomille.
         Eikä sellaisille, jotka eivät totelleet käskyjä.
Jos Mariella painoi viimeisintä nappia, poistettu henkilö päätyi asumaan pahvinpalan päälle - tai alle - eduskuntatalon taakse. Sellainen epähenkilö oli täysin sopimaton tällaiseen tavalliseen, kunnolliseen elämään. Mitäs oli tehnyt virheen, mitä oli mennyt rikkomaan lakia. Yhtään virhettä ei sallittu, ei tässä maailmassa, ei tänäpäivänä.
         Joskus Mariella tunsi kylmää kauhua. Hänhän pilkkoi ihmisiä kuin sarjamurhaajat tai muut nurjamieliset. Hän hengästyi aina, kun lista oli loputon. Hänen sinervät, vihervät silmänsä kiiluivat omituisen happamasti tuhoamisen hetkellä. Hän ei pystynyt puhumaan, kun se tapahtui.
        Tappamisen vastapainoksi Mariella tunsi tavatonta iloa, jos sai ladella jollekin kaunisnimiselle ihmiselle uuden elämän: osoitteen, puhelinnumeron, sosiaaliturvatunnuksen, pin-koodin pankkikorttiin. Hän valitsi mahdollisimman kauniita numerosarjoja aina kun sai syytä moiseen.
         Johtajattaren tuomassa listassa oli tällä kertaa peräti kaksi uuden elämän käskyä. Mariella hymähti. Työtoveri loi häneen merkitsevän katseen. He purskahtivat aaltoilevaan nauruun, jolle ei meinannut tulla loppua. Tätä tapahtui usein. Tämä oli seurausta siitä, että piti kylmettää tunteet ja sahata katki. Elävät päät poikki. KLIK, KLIK.
         Kun nauru laantui, Mariella pyyhkäisi reisiään. Jostakin syystä toimisto aiheutti äkillisiä kuumia aaltoja, jotka tuottivat outoa, silmitöntä mielihyvää. Tämän silmittömän nautinnon lisäksi Mariella nautti myös palauttamisesta.
          Joskus DLA:n pääkonttorilta tuli huomautus väärän henkilön retusoimisesta, jolloin Mariellan tehtävä oli tuoda tämä henkilö uudelleen kaikille listoille. Määrittää heille uudet sarjat, uudet luvut, synnyinaika, kengänkoko, ylipäänsä kuvata ihminen ulkoisena, uudesti syntyneenä kokonaisuutena.
         Palauttaminen tapahtui vasta muutama päivä sen jälkeen, kun poistetulle kansalaiselle oli tiedotettu poistamisesta. Joten joskus siihen ei ollut syytä. Joskus nämä poistetut henkilöt olivat poistuneet myös maailmasta, ottaneet hengen itseltään tai – mikäli älykkyys ja keinot riittivät tai omatunto salli – riistäneet paremman kansalaisen henkilöyden. Tai karanneet jonnekin lämpimään, niihin maihin, joissa ei juuri kyselty.
         Mariella venytteli. Ylitöitä riitti. Hän oli ainoa joka niitä ehti tehdä, jäädä toimistolle virumaan pitkin iltoja ja viikonloppuja. Hän oli kuin veljensä siinä suhteessa. Aina paahtamassa, aina siivoamassa toisten jälkiä, tekemässä sitä vieläpä ihan mielellään.
          Kun ei muutakaan ollut. Ei elämää, siinä merkityksessä kuin elämä käsitettiin.
Johtajatar kipitti taas hänen luokseen. Toi uuden pinon: tuhoa nämä. Mariella potkaisi varpaansa johonkin terävään, parahti vahingossa. Johtajatar ei sietänyt tuollaista vetkuilua. Hän nyökkäsi, yritti peitellä kivun lävistämän irvistyksen kasvoiltaan.
         Tänään ei pitänyt olla tuhopäivä. Tänään piti saada haaveilla. Ei naurattanut enää yhtään. Mariella vilkaisi johtajattaren tuomaa listaa. Kuinka loputon se olikaan. Tuntui välttämättömältä pitää tauko, vaikka tässä toimistorakennuksessa ei saanut lorvailla, lounastaukokin oli käytännössä silkkaa ajanhukkaa.
          Mariella nousi, oikoi selkäänsä, paleli enenevissä määrin. Hän katsahti ympärilleen.
Toimisto syttyi taas eloon kun hän terästi katseensa. Muut olivat täällä sittenkin. Hetken - tai oikeastaan koko aamupäivän - hän oli ollut aivan yksin maailmassa. Ajatus tuntui pelottavalta, tietenkin, olla nyt yksin näin raadollisessa kaupunkiympäristössä.
         Ulkonakin tihuutti räntää. Kuinka harmaata, harmaata olikaan. Mariella kumartui näytön eteen ja kirjautui sisään kasvopalveluun. Hän ei yksiselitteisesti jaksanut nyt tuhota.
           Sydän pompahti jotenkin riemukkaasti, kun hän näki täydellisen vastakohtansa.
Tuo toinen alkoi ilmestyä ruudulle heti, tulitti kuin rauhaton yö:

Kun kääntää pään, muita ei ole.
Kun kääntää selän, muu tuhoutuu.
Kun kääntyy takaisin, on kaikki paikoillaan taas, yhtään muuttumatta.
Kun unohtaa, eivät muutkaan muista.
Usko minua, et ole, kun et ole.
Et ole kun en näe sinua.
Nyt olet.
Näen sinusta puolet.
KLIK.

Kasvot katosivat. Mariella oli ja ei ollut. Tällaisten sääntöjen kimarassa hän eli, järjestäytymättömässä vastuussa. Muistamisen ja tuntemisen rajamaastossa.
       Hän ei sitä paitsi tuntenut mitään. Ei hän kyennyt.
Kuolema oli vienyt häneltä kyvyn herkistyä yksityiselämän asioissa. Päivä - kuin myös edeltävä yö - oli suorastaan lohduttoman kylmä. Mariella kiersi toimistohallissa, kuvitteli, että selän takana maailma lohkesi, putosi muruina johonkin mustaan kaaokseen, palautui takaisin kun vähän käänsi päätä.
        Hän ei katsellut taakseen, vielä vähemmän sivuilleen.
Täysin toivoton hän ei kylläkään ollut. Hän oletti että takana kaikki oli hyvin, edessä vielä paremmin. Sivuillakin, sivuilla jotenkuten.
        Mariella, Mariella.
        Lohduttoman yksinäinen nainen vaeltamassa kohti pyhää maata.
 

6 kommenttia:

  1. Luin juuri ihanan Siljan ja Main loppuun, joten uutta lukemista kaivattiinkin jo. :) Tykkäsin tuosta kirjasta tosi paljon, joten odotukset ovat korkealla. Yllä oleva tekstisi on taas erittäin miellyttävää luettavaa. Ehkä jollakin lailla yksinkertaisempaa tekstiä (tai joka tapauksessa jotenkin erilaista, mikä on hyvä juttu), mutta edelleen tosi kaunista. Tykkään tavastasi kirjoittaa yksityiskohtaisesti ja niin, että lukijan päähän välittyy hienoja mielikuvia. Tykkään! :)

    VastaaPoista
  2. Oi, kiitos Elina. Tulipa hyvä mieli sun kommenteista :) Toivottavasti tämä tapaus vastaa sitten noita korkeita odotuksia!

    VastaaPoista
  3. Kuvailevaa tekstiä. Joitakin lauseita piti lukea kahteen kertaan ja jäädä miettimään tarkoitusta: esim. tuo "valkoisen hevosen selästä tipahtanut laajentunut kyynel."

    Ehkä Mariella löytää onnen ja tasapainon elämässään. Ainakin toivon niin, sillä haluan toki olla päähenkilön puolella.

    Onnea matkaan!

    VastaaPoista
  4. Kiitoksia! Niin..en voi tietenkään paljastaa, mitä Mariellalle tapahtuu, mutta pyrin aina siihen, että "loukossa" olevat henkilöt saavat elämäänsä edes pilkahduksen toivoa ja valoa.

    Minusta on hienoa pistää lukija ajattelemaan. Toivottavasti nuo esimerkin kaltaiset "kuvat" tuovat jonkin konkreettisen kuvan aina mieleen.

    VastaaPoista
  5. mielenkiintoinen ilmaisu tapa.. alun toistot , toivat mieleeni tästä saisi hyvän biisin, vaikka euroviisuihin.. jee.. sitten tarinan jännite kasvaa ja kerronta on intensiivisen syvään porautuvaa.. tarina elää nuorten elämää, tunteita ja ajatuksia erittäin hyvin.. jatka vain samaan tahtiin.. hyvä tulee..

    VastaaPoista
  6. Olen joskus miettinyt, miltä tuntuisi olla biisien sanoittaja :) Runouttahan sekin on, ja minä pidän musiikista, mutta en tiedä sopisiko rytmini musiikkiin, kun tajua ei - musiikillisesti - ole lainkaan. Joka tapauksessa tämä teksti, Minä rakastan sinua nuori mies, on jo valmis. En tiedä, millaisen vastaanoton se lopulta saa..Jännittävää!

    VastaaPoista