tiistai 15. maaliskuuta 2011

Pintanaarmuja myös käsivarressa

Ai kamala sentään. Kädessäni on haava, naarmu pikemminkin. Lupasin aiemmin, että laitan myös Pintanaarmuja tänne. Niin teen. Tämä kantoi aiemmin nimeä Zing, Zing. Ei kanna enää. Mutta tämä on ihan yhtä rakas kuin ennenkin. Pääsin tämän tekstin avulla Kriittiseen aikoinaan opiskelemaan, aloitin tämän kirjoittamisen jo vuonna 2006. Kriittisessä korkeakoulussa tämä muokkaantui palautteen avulla ihan kamalasti. Samoin kuin minä :) En tiedä, miksi Silja ja Mai tuli ennen tätä. Tämä kun on aito, oikea esikoiseni. Kauan ja hartaasti vaalittu, ihana esikoiseni.

Haluan muuten huomauttaa, että minun tapani kirjoittaa on erilainen. En hae teksteilläni pääasiassa sitä, että ne olisivat siinä mielessä sujuvaa luettavaa kuin monet läpimurtoromaanit ovat. Monet kehuivat, että tuon Minä rakastan sinua nuori mies -käsiksen kieli on paljon helpompaa kuin Siljan ja Main. Niin se onkin. Tarkoituksella. Tässä Pintanaarmuissa kieli on taas paljon lyyrisempää, oikeaa kirjoittaja-Maarian kieltä. 

Olen muutes ja by the way huomenna tähän aikaan onnellinen. R tulee Suomeen. Harmi vain torstaina on työpäivä, ei voi kukkua koko yötä. Mutta ainakin saa nukkua sellaisen ihmisen vieressä, josta tykkää kamalasti. R-parka vaan aina kärsii unettomista öistä minun takiani. Potkin, huidon, juoksen unissani. Puhun, tanssin, nostelen käsiäni ilmaan. Öistäni voisi saada aikaan varmaankin kauhuleffan. Uskoisin, että on suhteellisen pelottavaa herätä siihen, että minä yhtäkkiä nousen istumaan ja katselen ympärilleni. Silmät ummessa. Ja sitten sanaakaan sanomatta rojahdan takaisin viereen. Kun en kerran kauhukirjaa osaa kirjoittaa, niin taidankin tosiaan tehdä leffan. Otetaan isoveli auttamaan, isoveli tekee leffaduunia työkseen.


Pieni pätkä Pintanaarmuja, olkaa hyvä ( - - merkityt kohdat tarkoittavat, että olen leikannut osia pois. Eka kappale on aivan liian pitkä tänne, enkä haluakaan sitä kokonaan nettiin):

I

Raastava ikävyys naulasi minut tähän puuhun.
(Sylvia Plath)
 
 
Sinä olet ruma, helvetin helvetin ruma.
Niin Veikko huhki kohti Annaa juuri silloin kun hän avasi silmänsä uuteen päivään ja toivoi aurinkoa sateen sijaan. Oli aamu, varhainen aika ja silmät ihan sirrillään. Että se kehtaa, Anna ehti miettiä ennen kuin kutistui siihen paikkaan tai niihin rusikoiviin sanoihin, supistui lakanoiden väliin niin että mitään oli hankala erottaa sieltä, makuukammarin melusta tai äänistä joita ei ollut.
     Ja silmät jotka hapuilivat ilman johtolankaa osuivat kohti puiden oksissa taipuvaa elokuuta. Näky tippui pitkin ikkunaa, päin verhoja se paiskautui, ja Anna ymmärsi tai kuuli taas juuri niin kuin piti kuulla. Että ruma oli ja huono huono vaimo.
     Oli karvasta tai pieni hetki, jota ei koskaan ollut haluttu. Siihen aamuun asti Anna oli asunut Veikon alla, kauan oli, ja sitten se hihkui saatana mikä naama, vasten kasvoja Veikko paiskoi ja kieli sen suussa liikkui ilkeästi niin kuin käärmeillä liikkuu eikä se ollut ikinä lyönyt niin lujaa, kukaan raapinut niin viiltävästi, Veikko rallatti, huvittuneella soinnulla kiusankappale omaksi ilokseen. Ruma. Ruma. Ruma.
       Ja sitten se sitoi kiinni, vittu en kestä tänään tätä, sen merkki se oli, aina se sitoo umpeen kun Anna on liian rankkaa tai rihkamameri. Se siirtyi keittiöön, huhki sanoja puhki sieltä asti, eikä Annalla ollut vastaansanomista, ei sitten yhtään tai ollenkaan.
       Oli kuin tyhjää täynnä oikeusasiakirjat ja velvollisuuksien jono. Olen kahlitturaakapahakehitysmaa, ja se raastoi, totuus samalla lailla kovaa kuin se syöksyy homeen pistävänä tuoksuna nenään kun avaa kotioven pitkästä aikaa: ruma, ruma, ruma.

- -      

       Hän katosi jähmettyneestä muodosta, pyörähti kyljelleen peiton alla. Polvet kolahtelivat toisiaan vasten, ne lonksuivat, tahtia toivat. Nainen katseli lakanoihin painettuja vaaleanpunaisia kukkaiskuvia ajatellakseen jotain muuta kuin omaa mitätöntä naamaa tai sitä miten ikinä oli tarttunut Veikkoon.
Vittu panisin panisin panisin se oli hokenut ensimmäisellä kerralla, ja Anna kosketti lakanaa allaan eikä heidän yhdenillanjuttunsa päättynyt koskaan, ikinä eivät luovuta, eikä Veikko kuullut kuinka Anna toipui, ja arvet säilyvät, haalistuneina varmaan, niistä ei pääse eroon niin kuin ei siitäkään että Anna ja Veikko ovat yksissä tuumin olleet kokonainen kansa.
      Sängyn vuosia vanhoissa uurteissa hän kietoutui, millä tavalla uskoikaan siihen, yhteiseen elämään, miten uskoa kun haluan keskeytyä, Anna pakottautui olemaan valpas tai verkkokalvolla raikuva huurre, näkemisen este: että luovuttaisi, lähtisi siitä mihin itse on halunnut, se olisi heikkoutta ollut, sallimatonta! Ei hän voinut, kyennytkään.
      Sormet valuivat pitkin puuvillaa sen pintaa, ja kasvot Annassa soljuivat ilmeettöminä. Mies oli halunnut panna, ihan ensikosketuksesta lähtien niin. Ja sitä on olla: tulla halutuksi.
       Kodin valtasi hiljainen kuume, ja Veikko kiehui. Siihen Anna tahtoi, takaisin menneeseen hekumaan, siihen että oli tuntematon ja samalla liian tuttu, sellainen että sai sanoa mitä huvitti ja silti tietää: tämä ei ole loppu, ja hän lauloi siinä, olen sinuun taltioitunut vamma.
      Olen kävelyllä, kaukana teistä! Olen unta kun et halua nukahtaa, kaikkiin suuntiin Anna koetti laajentua, mutta kokonaiseksi toviksi mies oli kadonnut, ja se oli pahan merkki. Hiljaisuus pukemassa ihmisen järjettömyyteen asti tuholaiseksi, olla kaunis, painettu kuva kankaassa ja maata vasten ihmisten ihoa, miten Anna tahtoikaan sitä, oman itsensä alle peitoksi!
      Oli sileää vasten selkää eikä sormissa mitään ylimääräistä. Ihan pehmeää oli toisin kuin Veikon parransänki silloin kun nussittiin, silloin kun se raapi pintaa. Olla samanlainen, sileä kangas ja pehmeässä pinossa, miten pystyisikään!
      Mutta pinta, Annan tärvelty päällys: ei puuvillaa ikinä.
      Ja minun käteni: Veikko jyrännyt ne yhteen.
Annan kädet ja Annan jalat ja kaikki mikä on toisen omaa, solmittu on. Muuratut umpeen. Vatsaa viilteli väänsi vähän, ja Anna kierähteli paikallaan, maiskautteli kieltä vasten takahammasta sitä särki. Pesää hän kaivoi kankaiden väliin niin kuin hiiret majoittuvat seiniin ja siellä rapisevat, haamut.
      Ranteita hiersivät raudat, käsissä on vieläkin syvät kuopat siinä missä Veikon rajapuomit ovat maanneet. Ja kasvoilla särkyi vaitiolo, joka puolelle teki mieli maalata pieniä sydämiä, kutistuneita, ne lämmittivät paatuneita näköaloja.
     Mutta sinä aamuna ei ollut muuta kuin rusahduksia. Sinä aamuna Anna alkoi särkyä.
- -

Ja sitten mies löi.
Anna ei vilkuile.
Nainen: turta, ei satu. Sinä et osaa satuttaa. Eikä itkeä saa se on heikkoutta. Ei sellaista Veikon edessä, ylimääräistä heikkoutta ei ei ei, Anna otti iskuja vastaan tyynenä, ja kuin viulu kotelossaan, lepäsi.
       Kun Veikko hellitti lopulta tai vasta oli aika sulkea silmät ja nukkua todentuntu pois, aika vajota aamu-uneen ja siihen että en nouse, en jaksa. Maata vain sängyssä, henkihieveriin ajettu raastettu nainen, kulunut synkeä todellisuus ja se että sitä ei ollut.
       Ei muuta kuin karttamista, pakoilua, väistelyä. Ja sitä että kerran Anna oli saanut kuumailmapallokyydin. Ihan vieras ihminen oli halunnut näyttää maailmaa. Kori heilui, kaasu paloi, maailman näki ylhäältä käsin ja Anna keinui kuin vapaa olisi ollut.
      Mutta siinä hän oli irrallaan, sängyllä päivät pitkät, yleensä nukkui tai katseli muistoistaan pahat kohdat pois niin että niitä ei enää ollut, lisäksi hän hyräsi, lauloi vierailla kielillä ja retkille Anna luiskahti lakanoilla lentäen, ja kun on aivan taivaassa, näkee: olen vankiloissa ainoa joka hymyilee.
    Sellainen teki edes vähän onnelliseksi, ja kuumailmapallo poltti sormet eikä Anna ole sen jälkeen hymyillyt,    aidosti ainakaan. Kun näki sen kaiken, yläilmoista alamaat tai taivaasta kylmän ilman sai tietää: pieniä me olemme, kaikki sittenkin.
      Eikä se hymyilytä kun luonto lyö, ei hymyilytä lainkaan. Että sellaista meillä, ei todellista ollenkaan ja Anna karttoi kipeitä sanoja, rumuutta pakeni tai rivoutta.
         Olen vienyt mieheltäni merkityksen, hän oivalsi ennen kuin alkoivat päivän uuvuttavat tunnit, yksinäisyys: rapistuminen. Veikolla ei ole mitään mistä pitää, hän kaivoi itselleen kuoppaa manailija.
Kun hän oli tarpeeksi syvällä peittokolossa Veikko tuli ja avasi lukon, uhkui: vittu jos karkaat. Niin se uhkui aamusta toiseen, yhdestä päivästä seuraavaan päivään. Ja sitten se rynni töihin, ulos kodista joka puristi kuin pillimehupurkki litistyy nyrkkiin.
      Ja ruma-Anna hersyi lakanoissa niin kauan että liimautuneelta tuntui, nihkeältä. Hän ei palellut siinä sängyssä. Siinä sängyssä ei mitään tuntoja, edes viimaa ei ei, siinä sieti kaiken. Se oli pelkkää ehtoollista, ja jumalansanaa, sitä on turha tuputtaa, Annalla oli omat jumalat, oma mies oli joka jumaloi liikaa tai aivan liian hartaasti.

- -

Häivähdys hymyä, ajatus auvoinen. Sivallus kuumailmapallokyytiä, sitä että vieras ihminen oli laskenut kätensä Annan silmille ja sanonut: älä katso, tunne vain.
      Mutta ei kuitenkaan, ei ikinä kuitenkaan niin, mitä minä pelleilen mitä nyt taas, ei tunteita, jos tuntee tulee kylmäksi. Aina tulee kun tuntee vähän ja Anna näki: näillä käsillä ei juuri maalata, rohkeutta varsinkaan ei ja ei, hän leikkasi kaipuunsa kahtia, ja sitten hän pysähtyi.
     Ruma hymy, ruma ruma ruma. Ja se joka remuaa syteen joutaa, hän laahautui loppumatkan, linnunsiivet heitti helvettiin. Astui pelko, elämän pelko, aina se ilmestyi kun näki peilikuvan: Veikon viillot leimoina iholla, mustelmat pitkin kaulaa.
Ja kaikki mitä nainen näki oli sitä että elämää ei voi nähdä
eikä siltä voi piiloutua
eikä Anna merkitse mitään niin kuin ei Veikkokaan
eivätkä heidän surmatut surmatut jälkensä, mitään ne eivät mahda.
       Eikä Anna löytänyt itseään. Hän vietti loppupäivän peilin äärellä ei nähnyt mitään, ei mitään kaunista eikä mitään rumaa varsinkaan. Kuin tyhjä olisi ollut tai arvelluttava. Kuin katsoisi kaunista patsasta ja näkee että pää on irti kaulasta asti eikä siltikään säikähdä, ei koska niin on nähnyt jo kauan, eikä Anna halua olla kalpea, Veikko ei pidä kalpeista naisista.
     Sinä päivänä nainen voipui: älä lue minua, ikinä älä. Samalla tavalla vannoi kuin silloin kun Veikko ensimmäisen kerran hakkasi silmäkulman verille, viljeli huutomerkkiin päättyviä sanoja vitunakkaperkelehuoranpenikkasaatananlumppu. Ja vyöllä se vahingoitti, mätki pakaroille ja Annan tuli pyllistää, ja minä luulin että se on leikkiä, metkaa hullua peliä, mutta ei: sinun valtasi on raakaa. Sinun valtasi: heikentyneen pulssin epätoivoa.
       - -

Ja sitten elämä näytti vakavalta niin kuin jokainen päivä ennen sitä tai jälkeen kaiken.
Ulko-ovi kolahti, kello oli kaksikymmentäkolme yli viisi. Kello on aina kaksikymmentäkolme yli viisi, Annan jäsenet odottavat sitä kellonlyömää, vielä haudassa hän kääntyilee siihen aikaan.
Anna ja peili: rikki niin kuin loppuu jauhot ja pitää koputtaa naapurin oveen, kysyä arkajalka, saisinko. Ovi kävi. Veikko tuli kotiin. Loppui omaksi koettu mahti.

Tässä ote vielä toisen päähenkilön, Veikon, näkökulmasta: 
 
vaimoni on syönyt minut
mutta Veikko mitä sinä
sinä vittu, olet syönyt
mies katsoo naista ei ole tuntea nainen katsoo miestä ei ole tuntea mies katsoo ei tunne
älä yhtään intä vastaan
Anna tuijotti suu avoimeksi vääntynyt eikaisepillahdaitkuunperkele
vaimoni on syönyt minut
Veikko on aina ollut taitava laatoittaja ylpeä käsiensä jäljistä toisten ihmisten kylpyhuoneissa
vaimoni, olet syönyt minut
rynnii päälle, rynnii sisään ulos sisään, kädenjälki se mustelmakin on, oi mitkä kaakelit työmies on asentanut, Veikko kosketti tiiviisti rakasti hurjasti laatoitustyö edellyttää tekijältään erityistä huolellisuutta vakaita käsiä suunnitelmallisuutta kotona ei voinut olla suunnitelmallinen Anna nosti kädet suojaksi mies ei käynyt päälle.
Tarvitsen ruokaa.
Veikko ei ole koskaan perkele joutunut käymään sosiaalitoimistossa, hän käveli ympyrää eteisessä piiritti Annan on menettänyt kaiken
perkele
eräänä päivänä vaimo söi Veikon, kädenjälki se mustelmakin on, rasva ei kerry miehen jumalaiseen vartaloon mustelma se kädenjälkikin on, hän tarvitsi apua perkele vaimo on syönyt miehestä sisukset, perkele hän tuli töistä kotiin vihelsi, mustelma, kädenjälki
kaikki on kadonnut perkele
mitä nyt, tapahtuiko jotakin
mitä vittua siinä tuijotat
Veikko pakotti Annan nurkkaan laatoistyö edellyttää tekijältään erityistä huolellisuutta vakaita käsiä suunnitelmallisuutta, hän ei perkele lakannut korostamasta hyviä puoliaan, pakotti Annan nurkkaan kädenjälki on mustelmakin
et ymmärrä sinä et nyt ymmärrä
laatoittajamme ei voinut perkele suunnitella kotona Anna pakotti miehen imemään itsestään mustaa virtaa nainen kiljahteli miehen alla Veikko työntyi sisään ulos sisään
etkö kovempaa osaa
Veikko sitoi kiinni karjui korvaan
voiko kovempaa enää
laukesi
hajotin erään asiakkaan lasitiilet kylpyhuoneesta siitä tulee viidentonnin lasku
ja minäkö olen sinut syönyt
vittu ämmä lasitiilet ovat kalliita, vaimoni on syönyt minut
Anna katsoi suu auki vettyneenä, oma vaimo siinä kertoi saaneensa matkustaa kerran kauniilla tavalla näytti kuvia itäeurooppalaisista katukahviloista kaupungista joka oli kaadettu, Veikko riuhtoi käsistä poltti ne kaikki, ulkona satoi kaatamalla mies kasteli itsensä, Anna laulamassa
kuka tahallaan tahtoo satuttaa
Veikko otti olkapäästä kiinni vähentäisi vihaansa se turruttaa
vittu
Annan tärykalvo oikeanpuoleisessa korvassa vaurioitui, töissä mies sai katsella nuorten siivoojien pakaroita perkele miehellä otti eteen kotiin hän lensi iloiten, aina tuli pettyä. Lannistus hiipui kädenjäljeksi mustelmaksi sisään ulos sisään
vaimoni on syönyt minut.
- -


PS. Tällaisia juttuja olen askarrellut koko himputin päivän. Ja tietysti tämä on nurinpäin. Enkä osaa kääntää.
 

12 kommenttia:

  1. Hei Maaria...

    sinähän kirjoitat lumoavasti, jotain sellaista uutta, jota tekee mieli palata lukemaan uudelleen, ajatuksella...

    En ole lukenut Siljaa ja Maitasi, mutta sait kiinnostumaan nyt. Eksyin tänne sivuteitä.

    Muuten, saako kysyä, lähetitkö sinä aikanasi Teokselle kirjoittamaasi? Ntamaoa en niin tunne, mutta tuli heti mieleen tyylistäsi, että Teoksella on mielestäni uutta kieltä luovaa kirjallisuutta.

    Esim. Aida Bergrothin Ah autuus, jota tosin en jaksanut loppuun lukea.

    Sinun kielestäsi kyllä aloin kiinnostua.

    Terveisin, satunnainen matkustelija

    VastaaPoista
  2. Kylläpäs etenkin tuosta tekstin alusta tuli jotenkin mieleen Joyce Carol Oates, olen hänen yhtä kirjaa juuri lukemassa ja tuntui niinkuin olisin siitä alkanut lukemaan uutta kappaletta :-) Tämä tempaisi kyllä mukaansa kuten aina sellaiset tekstit, joissa kirjoittaja selvästi hallitsee kielen ja osaa käyttää sitä persoonallisesti.

    VastaaPoista
  3. Satunnainen matkustelija: Ah, autuus on tuttu minullekin. Luin sen pari vuotta sitten, mutta en juurikaan muista siitä mitään. Mutta totta; Teos on sellainen kustantamo, jolta tulee paljon hyvää kirjallisuutta. Siellä ovat olleet kiinnostuneita myös minun teksteistäni, mutta jostain syystä lopullisia vastauksia en koskaan ole saanut. Ehkä olen päätynyt siellä jonnekin pinojen alle unohduksiin..
    Mutta mikäli satut lukaisemaan Siljan ja Main, toivon, että et ihan alkumetreillä ainakaan lyö kansia kiinni ja lopeta lukemista :)

    Kyllä tämä tästä: Oho, eipä ole ennen yhdistetty noin suuriin nimiin :) Mutta koska kieli on hallussa, mulla onkin sitten juonen kanssa aina, ihan aina, ongelmia. Siis sen rakentamisessa.

    VastaaPoista
  4. hei Helmi-Maaria, olipa vaikuttavaa ja surullista tekstiä. Lukisin ehdottomasti koko kirjan - hienoa, intensiivistä ja vaikuttavaa. Onko tätä julkaistu?

    VastaaPoista
  5. Hei!

    Luin kommenttisi Kirjoitusripulia blogissa mitä tuli Mikko Rimmisen ohjeisiin kirjoittaa aina uusi versio uudestaan. Voisitko valoittaa hiukan Mikon ajatusta tämän metodin taustalla? Hän varmaan perusteli syytä käyttämäänsä metodiin.
    Kirjoittamisen prosessit kiinnostaa...Siksi kyselen. Ja kyselenpä vielä sitäkin, että millaisia neuvoja ohjeistuksia olet saanut Ranyalta? Hänhän itse ei ole kirjoittanut mitään ihanan Auringon aseman jälkeen. Jännä silti, että hän opettaa muille kirjoittamista.

    VastaaPoista
  6. Hanna hei, ei ole vielä julkaistu. Toivotaan, että tyyliin vuoden päästä voi sanoa jo muuta :)

    Rimmisen metodi on siis ihan vain sitä, että kun kirjoittaa liuska liuskalta tekstin uudestaan, näkee, mitä voi jättää pois ja mitä korjata. Eli siis ei kirjoitakaan ihan samaa kuin mitä tulostetuissa liuskoissa on.

    En ole aivan varma, miten hän saa metodinsa toimimaan, mutta itselläni se toimii tosiaan niin, että merkitsen liuskoihin korjaukset ja naputan vain korjatut kohdat uudestaan. Tai poistan tekstiä ronskin ottein. Rimmiseltä sain sen kultaisen neuvon, että kannattaa uskaltautua poistamaan surutta ja paljon omaa tekstiä, koska suuri osa siitä on ainakin alkuvaiheessa "sheissea".

    Ranyalta saatu palaute omiin teksteihini oli kullan arvoista. Eli neuvot ja ohjeet liittyivät esim. juuri tähän tekstiini täällä. Luennot käsittelivät niin monia asioita, kuten omien muistojen soveltamista teksteihin, etten muista, mitä kaikkea sainkaan sieltä haaviini.

    Auringon asema on yksi minun lempparikirjani, oikea bravuuri. Sen jälkeen ei ole ihmekään, ettei tekstiä tule ihan heti, kun varmasti on kovat paineet toisen tekstin suhteen. Kirjoittamista voi silti ihan hyvin opettaa, vaikkei itseltä tulisi mitään..ainakin Ranyan luennot olivat minulle mieluisia :)

    VastaaPoista
  7. Kiitos vastauksestasi. Minä myös pidin Ranyan kirjasta tosi paljon!

    Alkoi tosin kiinnostaa tuokin, että miten hän sitten kertoi muistojen soveltamisesta tekstiin. Joku pieni konkreettinen esimerkki? Opettaja kun olet:)

    Oletko muuten itse ohjeistanut oppilaitasi saamillasi neuvoilla ja huomannut tekstien tason paranevan?

    T. opettaja myöskin

    VastaaPoista
  8. Niin vielä äskeiseen lisäys (ja olen se sama satunnainen matkustelija yllä), että minusta sinun tekstissäsi oli jotain samaa rytmiä kuin Ranyan tekstissä! Siksipä olisi kiintoisaa myös kuulla, että mitä hän opetti. Tai mikä sulle jäi päällimmäisenä mieleen Ranyan opeista.

    VastaaPoista
  9. Apua, kuinka vaikeaa onkaan nyt vastata etenkin kun jännnitän tulevaa iltaa ja "julkkareitani" :D

    Olen otettu, jos tekstistäni löytyy samantapaista rytmiä kuin Ranyalta. Hän ei sen suhteen kuitenkaan neuvonut mitenkään; rytmi on minulla kai luonnonlahja. Kieleen ei ole kukaan puuttunut koskaan - paitsi silloin kun aloin kirjoittaa tuota Siljaa ja Maita, sain kommenttia, että muutapa nyt vähän, ettei ole liikaa Pintanaarmuja-kielinen. Tämä vinkki taisi tulla juuri Ranyalta, joka pohti luennoillaan sitä, että kirjailijalta odotetaan aina jonkinlaista uudistumista uusien teosten myötä..

    Mutta siis käytännön vinkkejä..hmm. "Valmistuin" Kriittisestä jo 2 vuotta sitten, joten pitää vähän kaivella muistilokeroita. Siellä oli niin monta eri opettajaa ja monta "opetusta". Suosittelen lämpimästi tuota opinahjoa, mikäli asustelet pk-seudulla.

    Mutta muistojen soveltamisesta sen verran tulee mieleen, että omista muistoista voi aivan hyvin ammentaa omiin teksteihin. Niitä on ihan hauskakin/mielenkiintoista käsitellä toisesta näkökulmasta kuin omasta: kirjoitettaessahan ollaan - ainakin pitäisi olla - aina kertojan kengissä (sen takia esim. minä en pysty näkemään ketään/olemaan kovin sosiaalinen pahimpien kirjoituspyrähdyksien aikana, kun elän kertojan elämää, olen niin syvällä hänessä, että rooli saattaa jäädä päälle, ja kestää hetki saada napsautettua se pois päältä.)

    Eli siis omia muistoja voi soveltaa tekstiin ja muiden elämään, kun katsoo niitä kaukaa ja aivan muualta kuin itsestä lähtien. Samoin on unien, kokemusten, lukumuistojen, kuvien, taiteen ja kaiken koetun kanssa.

    Oppilailleni olen antanut tehtäväksi mm. vakoilla ihmisiä ja kirjoittaa heidän tavoistaan tekstiä tai kirjoittaa omista muistoista jonkun toisen näkökulmasta. Hauskoja kirjoitusharjoituksia ja on ehkä auttanut avaamaan joidenkin oppilaiden mielikuvitusta. Tuontapaisia kirjoitusjuttuja treenaan joskus itsekin.

    Kannattaa muuten lukaista kirja "Tyhjän paperin nautinto". Tai hankkia omaksi. Se on hyvä opas. Myös Stephen Kingin kirjoittamisopas on ok. Ja mikähän se olikaan se yksi..sitä ei enää löydä oikein mistään, on niin laadukas, että kirjastoistakin se on tyyliin varastettu. Itsekään en sitä "aarretta" ole päässyt kokonaan lukemaan, minkä takia en muista nimeä. Muistaisiko joku muu?

    VastaaPoista
  10. Niin, ja sitten kun noita muistoja/kokemuksia tuikkailee tekstiin, kannattaa sekoittaa ne fiktioon niin, ettei ole selvää, mikä on muistoa..

    VastaaPoista
  11. Kiitos vain vastauksistasi ennen tärkeää iltaasi. Olivatko ne Siljan ja Main julkkarit näin jälkeenpäin...? En ole seurannut blogiasi ennen kuin muutama päivä sitten, joten en ole perillä...

    Toivottavasti oli mukava ilta!

    T. Satunnainen m.

    VastaaPoista
  12. Heips!
    Juu, jälkikäteen pidin kirjajuhlat..en ehtinyt mitenkään kirjan julkaisun aikoihin, kun se kaikki tapahtui niin äkkiä ja lyhyellä varoajalla. Samalla juhlittiin lähtemistäni, joten tuli läiskittyä kahta kärpästä samalla iskulla. Hirmuisen mukavaakin oli, mistä tänne tilitän vielä varmasti!

    VastaaPoista