torstai 28. huhtikuuta 2011

Pääsiäiskani humpsahti yli järven

ja tipahti heikkoihin jäihin. Mutta kyllä se taisi olla semmoinen Kani Ponteva tai Pontevan serkku. Rämpi raukka itsensä rannalle veden armoilta ja pelastui. Vaikka kaukana jossakin myös kettu vainusi sen, emme vain minä ja kaksi muuta. Luonnollisia ihmeitä luonnonihmeiden keskellä.

Kettukin, punainen piste, juosta jolkotteli pitkin järveä. Itse en uskaltanut yrittää. Kettu ja jänis ovat kevyitä ja nopeita, uivatkin varmaan kuin parvi kaloja. Minä en sen sijaan osaa uida muuta kuin koiraa, ja jääkuutioiden keskellä varmaan polskutellaan menemään apua-apua-auttakaa-tyylillä. Varsinkin jos jää yrittää vyöryä päälle lauttana. Olisi arvelluttavaa olla jäälautan läpitunkema. Onneksi en ole vielä vajonnut.

Viimeiset päivät olen viihtynyt ja viihdyttänyt vieraita, jotka pitivät suomalaisista maisemista. Kiitos vanhemmilleni, saimme majailla "mökillä" Savonrannassa ihan rauhassa. Kuinka reilua; he jäivät kotiinsa ja antoivat meidän nuorten pierujen lomailla heidän omissa sielunmaisemissaan.

Paloimme, kylläkin. En yleensä koskaan pala, mutta tällä kertaa rinta rutisee. Pohjoisen aurinko on niin yllättävän kipeä. Minä väsyin, en saa enää unta kun valo syö pimeää.

En saa unta kun vieressäni on täysi laidallinen ihmistä. En saa unta koska en yksinkertaisesti malta nukkua. Tämä kostautuu kyllä töissä. Liikun käytävillä kuin haamu, kädet ojossa unissatallaaja. Oppilaat nauravat, koska unohdan lauseista puolet. Siis niistä lauseista, jotka päästän suustani ulos. Onneksi pian on taas viikonloppu, ja saa ladata väsyneen ruumiin väsymättömäksi. On pakko jaksaa viimeiset Suomen-viikot täysillä. Tehdä töitä hyvin, en tyydy keskinkertaiseen, valmistella oma yritys ihan valmiiksi.

Mutta vielä viimeisistä ajoista; oli pääsiäisen äänettömiä hetkiä, keskellä yötä tähtitaivas tipahti hartioille. Sai herätä linnun lauluun, kastaa varpaat kylmään veteen. En heittänyt niitä turisteja sinne järveen, jäät olivat vielä veden pinnassa rannassa asti. Ja muutenkin teki mieli olla pelkästään mukava.

Minusta on mukavaa, kun on kevät ja lämmintä. Ehkä myös vappuna voi kuplia, kilpaa auringossa riehua. Tanssia tangoa. Tai kastua, sadetta lupailevat, ehkä minä kastun ja huudan kallioilla ilmoja pihalle. Niin että kukaan ei kuule. Niin että kaikki sen lopulta kuulevat.


Lomakuvia täällä, lomaisa tunnelma yhä.
Luonani lomailee sydämestä suurin osa.
Jolla on loma.
Minun sydämeni, komea varras ihmislihaa.



Kävimme muutes katsomassa elokuvan nimeltä Rajaton.
Pidin siitä. Lukemistakin riittää.
Luen Harjukaupungin salakäytäviä, hitaasti hitaasti kylläkin, kun aika ei juuri nyt riitä. En ole ehtinyt kirjoitella. Mutta tänään viimeistään pitää saada nettisivutekstit ihan vipovalmiiksi.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Sydämeni lyö kuin ollut ja mennyt.

Makasin tänään puolialastomana tutkimuspöydällä. Minuun laitettiin piuhoja. Ajattelin jostakin syystä vaahteria. Sitten bataattia. Olen hulluna paistettuun bataattiin. Kutitti. Pöydän päällä päätin myös pitää urheilutauon. Viikko villien jalkojen lepuuttelua tekee hienoa. Ei minulla olisi edes aikaa juosta, kun R tulee huomenna (jippiiiiii!) ja perjantaina R:n kolme kaveria. Apua. Olen koko tulevan viikonlopun omituisessa annan-sulle-ruokaa-paniikissa.

Pitäisi osata tarjoilla perinneruokia vieraille. Niin..laittakaa vain kuivien kikherneiden paistaja kauhanvarteen. Soppa siitä tulee, vaikka karjalanpaisti pitäisi. Onneksi osaan (nykyään) leipoa. Syötän niille pullaa ja rahkapiirakkaa. Siinäpähän ähkivät. Tai sitten sanon, että hups, unohdin ostaa tärkeitä raaka-aineita ja uups, kaupat ovat kiinni. Että käykääs pojat ja tyttöset noukkimassa kalaa järvestä, tungetaan se uuniin. Tai syödään raakana, eikös se ole melkein kuin silliä, kun ripottelee suolaa pintaan.

Tutkimuspöydällä ajattelin myös sellaista keski-ikäistä miestä. En tunne häntä. Mutta lähes joka kerta, kun kävelen Töölönlahden kautta kuntosalille Kamppiin, näen matkallani sellaisen keski-ikäisen, tukevassa humalassa olevan miehen, joka hakkaa erästä tiettyä roskalaatikkoa. Ja puhuu sille. Minun on pakko laittaa tuo mies paperille. Hänestä saa hyvän kuvan. Pitää säilöä se jotakin tulevaa tekstiä varten.

Olen varmastikin menossa pikkuhiljaa rikki. Minä, rikki. Särkyy sydän. En tarkoita, että R sitä rikkoisi, hänhän sen elossa pitää. Mutta tarkoitan, että sen rytmi on alkanut vaihdella. Oi, sydämeni. Pomppii liikaa, välillä tuntuu, että se on aikeissa astua rinnasta ulos. Sen takia makasin tutkimuspöydällä ja ajattelin vaahteria.

Miten kaunis puulaji, vaahtera, miten kaunis sana.
Vaahteramäen Eemeli. Miksei R:n sukunimi voisi olla Vaahtera.
Olisin mielelläni Helmi-Maaria Pisara-Vaahtera. Eikä kun Vaahtera-Pisara.
Minun piti julkaista Silja ja Mai Helmi-Maaria Pisarana, by the way.
Unohdin sitten siinä hötäkässä aikeeni. Mutta useammalta taholta on tullut sellaista palautetta, että parempi niin. Joten ehkäpä tulevaisuudessakin keskityn julkaisemaan opukseni ihan normaalina, hiljattain.
Että semmoista.

Jostain syystä en voi lopettaa tätä sanatulvaa, sitä vain tulee, tulee, näppäimistön hajoamiseen saakka minä kirjoitan, kirjoitan uutta tekstiä, josta ei välttämättä ikinä tule mitään, mutta saahan sitä koettaa.

Saahan sitä nauttia. Saahan sitä, saa.

Toivotan kaikille oikein jees pääsiäistä. En ehdi hengittää blogistanissa yhtään seuraaviin päiviin. Mutta siis älkää huoliko, annan kyllä vierailleni suloisen kuvan Suomesta. Heitän ne sinne järveen ja sanon, että juoskaa saunaan jos paleltaa. Itsehän seison sitten kuistilla ja katselen kevään lintuja, kuusenlatvoista tähystän oravia. Kuuntelen, kuinka laineet lyövät toisiaan jään alla, liimaan muistoihini suomalaista, kaunista maisemaa. Jota tulee ennen pitkää ikävä.

Niin ja Hanna, sinun käsissäsi sanani varmaan pian elävät. Laitoin sinulle tänään Siljan ja Main. Enjoy!

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Kaduilla tuulee..

Äsken ikkunani alta kulki mielenosoittajien letka. En oikein nähnyt kylttejä.
En siis tiedä, mikä oli osoituksen nimi. Pidin rumpumusiikista.
            Mutta minun on aivan pakko nyt

                                          nauttia

on  aurinkoa ikkunoissa pölyä, jäätelöviiruja poskilla, hauskoja levottomia oppilaita ja työtovereita, siisti koti jääkaapissa maukasta salaattia (josta unohdin itse salaatin), käsis pääsiäislomalla (ja lähetetty uusiin paikkoihin) on aivan pakko nyt

                                          jännittää

tämä elämä on hirmuisen mäkinen, mennään alas noustaan ylös lasketaan alas riemusta kiljuen raahaudutaan ylös hikisinä selkäpuolelta, valutaan vettä, juodaan sadepisaroita, huolestutaan ja varotaan, huolehditaan ja varrotaan, hulinoidaan kaduilla kuunnousun aikaan, minä rakastan sinua, sinua, sinuakin,

                                        palkitaan

odotukset. Odotetaan palkintoja. Varataan hostelli Berliinistä. Käydään juoksemassa, tuotetaan sisältö omille, puolivalmiille nettisivuille, pyydetään herra Teemua kuvaamaan sinne kuvia, pitää itse yrittää pyöriä

                                        mannekiinina, hymyillään

tähän ei jäädä. En osaa olla paikoillani. Tiesittekö, että kirjailijan ja opettajan ammatit ovat eräitä masennukselle alttiimpia. Ja minulla on ne molemmat, onneksi ei sentään synkkyyttä juuri, toivotaan että

                                    pysytään

hyvillä vesillä, lasissani kirkasta vettä, teessäni vihreää sävyä.

                                            Suunnitellaan

yritys tänään loppuun, nukutaan vielä kaksi yötä tähän hetkeen, kevät, kuljen Hakaniemen rantaa.

Toivotan touhukasta tiistaita kaikille, joilla tiistaita on vielä hieman jäljellä syökää sananne, nielkää niitä, niistä muodostuu vain kunnolla puremalla kunnon ravintoa elimistölle!


Vuoden takainen uusi kevät.
                                  

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Bite me.

En aio pakista vaaleista täällä yhtään mitään, olkaa hyvät :)

Joten miten olisi aivojentyhjennysoperaatio. Tehtävä:

a) Kirjoita ylös 10 ensimmäiseksi mieleen tulevaa sanaa. Aloita sanojen kirjoittaminen nyt:

nopea
muisto
juusto
reikä
ullakko
lippu
vadelmahillo
kengät
mies

b) Järjestele sanat lyhyeksi, tekstiksi, joka liittyy omaan päivääsi. Jokaisessa virkkeessä tulee esiintyä yksi sanoista missä kohdassa tahansa. ET saa taivuttaa sanoja. Kirjoita nyt:

Tuli olla nopea, jotta ehti bussiin, ja siltikin myöhästyin töistä kolme minuuttia. Jokin katala muisto ryömi mieleen ensimmäisinä tunteina. Lohdullista oli tieto siitä, että kotona odotti herkullinen, keittoon lisättävä juusto. Työpäivä kului sutjakkaasti, tuntui samalta kuin reikä elämässä, siltä siis, että mitään ei oikeastaan jäänyt mieleen paitsi kohina. Myös ullakko kohisi, kun tulin kotiin. Ihan kuin lippu olisi lepattanut vasten kattoa. Vadelmahillo odotti jääkaapissa mutta en tohtinut koskea siihen. Kengät olisivat voineet mennä pilalle, siellähän tuulikin niin, siellä ulkona. Mies tulee pian, säästän vadelmahillot hänelle.

Myynnissä Huuto.netissä,
voi kuinka tyhjä se jo on!
Lopeta nyt. Minä ainakin lopetan. Odotan, että kolme yötä vierisivät ohitseni. Tämä päivä vieri jo. Oli ihan mukavaa olla töissä. Oppilaat olivat kevyitä kantaa tuntien läpi. Huomisesta en ole niin varma. Tänään olen jo huomisessa. Miksi. Pitäisihän sentään elää tätä hetkeä.

Olen laskenut väärin. Tästä viikosta laskettuna on vielä 7 viikkoa Suomi-eloa jäljellä. Haluaisin jo olla toisen maan partaalla, ihan kuin ette sitä jo tietäisi. Ostimme eilen Ellu Elluisen kanssa liput Berliiniin. Lähdemme keskiviikkona 8.6. aamulennolla, jo kello viisi pois. Pidämme hauskaa, tutkimme Berliinin. Läpikotaisin ehkä jopa. Vihdoinkin. Olen halunnut käydä siellä jo kauan. Matkavinkkejä otan vastaan, ilmaiseksi kiitos, mieluiten. Sitten en kylläkään tule enää takaisin. Minä ja kirjoitustaitoni olemme teille enää virtuaaleja.

Olen kirjoittanutkin viime päivinä, vaikka luulin, etten ehdi. Haluan jakaa pätkän Minä rakastan sinua nuori miestä. Ei se ole mikään erikoisista erikoisin pätkä, mutta minulla vain on valtava tarve antaa Mariellan hengittää täälläkin. Kuten nyt:

"Tämä oli raskas vaihe, raskain kaikista. Miten tämä tapahtuikaan. Mariella tasasi hengitystään. Työtoverit olivat jo lähteneet. Hän yksin suljetussa rakennuksessa.
      Mitä jos ulkona mellakoitaisiin jälleen.
      Jossain ruksutti tulostin, kenties avokonttorin puolella.
      Tämä pimeä puoli tapahtui takana.
      Mariella teki selvän veljensä huomisesta, ja sitten Seam soitti. Aavistikohan loppunsa.
      Mariellan valtasi jano. Hän haki vettä kahvihuoneesta. Kasvot rakastivat häntä. Hän leppyi harmaan silkkikankaan alla. Seam kysyi kuulumisia. Sanoi ankealla äänellä että lähtisi. Itään, kauas itään, lähelle."

Että semmoista pientä ja kivaa. Kankeaa?

Tämäkin on myynnissä.
Väsyttää. Nukuin myös lauantain ja sunnuntain välisen yön keittiönlattialla. Mrrr. Jos olisin kissa, kynsisin seinää. Jos olisin astronautti, maistaisin vakuumipakattua kuivajäätelöä päivittäin. Jos olisin merimies, minun tatuoinneissani ei olisi ääriviivoja. Jos olisin ruokaa lautasellasi, tipahtelisin haarukasta tai lusikasta koko ajan, roiskuisin kauluksillesi ja housuille. Jos olisin minä, menisin nyt päiväunille, ihan lyhyille vain, saanko.

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Varoitus. Tämä teksti on valtava valitusvuodatus.

Kohtasin viime yönä keittiöni lattian. En ole kovin riemuissani tästä kohtaamisesta, vaikka keittiö onkin eräs sydän kodistani, pala keuhkoja, välttämätön kuoppa kylkiluiden välissä.

Kohtasin keittohuoneen lattian sen takia, että naapurini järjesti KAHDET jatkojuhlat. Hän näköjään ajattelee, että tässä kerrostalossa nukutaan aivan liian pitkiä pätkiä yhteen putkeen. Pelkään tuota hullua ihmistä sen verran, että en uskaltanut mennä ovea koputtelemaan. Poliiseja en soittanut, kun kummallakin kerralla kekkerit hiljenivät n. 20 minuutissa. Tarpeeksi kauan ne kuitenkin kestivät pitääkseen minut hereillä.

Ystävieni mielestä (he siis ovat nähneet tämän tapauksen) naapurusmies käyttää huumeita. Olen aika lailla samaa mieltä. Unohdin kertoa, että hän pyyteli viimeisintä huoraksihaukkumismeluamiskertaansa anteeksi kovin kummallisella tavalla: sujauttamalla pornoelokuvan postiluukustani sisään. Voi syvä huokaus.

Viime yö oli siis melko myrskyisä adrenaliinin virtailun suhteen. Mutta lohdullista on se, että eilen vietin aivan todella hauskan illan. Kävimme kolmen ystäväisnaiseni kanssa syömässä Sushibarissa. Ruokaa piti odottaa miltei kaksi tuntia, mutta se kannatti. Oli mielettömän hyvää. Ja seura tietysti myös. Sushi rullaa ja rokkaa!

Kävimme myös Mascotissa Poetry Jamissa. Harmillista. Nimittäin emme kuulleet juuri mitään. Saimme istumapaikat melko takaa. Ja vieruspöydässä istui joukko nipinnapin täysi-ikäisiä ihmisiä, joista lähti turmiollista ääntä. Ja paljon. Lisäksi jouduin hieman kyyristelemään, sillä nykyään on olemassa sellaisia täysi-ikäisiä, joita olen joskus opettanut. En tahdo tavata heitä viikonloppuiltaisin. En, vaikka kuinka olin eilenkin vain vesilinjalla.

Haluatteko kuulla uutisia kirjoittamisrintamalta?
Siellä räiskyy, rätisee. Teen kirjoittamissyntiä.
Olen palannut Minä rakastan sinua nuori mies -käsikseen.
En saisi, kun olen sen pistänyt jo eteenpäin, mutta en voi sille mitään, että en enää näe sitä valmiina. On tullut uusia ulottuvuuksia. Tai ei uusia, mutta syvennystä on tapahunut.

Täytyy häpeillen myöntää, että taannoinen riemuni oli ennenaikaista riemua. Hienoa riemua se oli, pääosin ihan syystäkin, mutta joihinkin lukuihin olen nyt puuttunut. Lisännyt sinne lauseita. Lisännyt asiaa, silkkaa asiaa. Yhä koen aivan järjetöntä onnistumisen tunnetta, kun luen tuota käsistä eteenpäin. Se on erittäin vaikuttava setti. Mutta sellaisenaan hieman raaka. Nautin suunnattomasti sen työstämisestä :)

Tänään on kevät, kuten eilenkin. Kevään lapsi kun olen, pidän keväästä.
Kirjoitan kamalasti tänään, urheilen, syön illalla herkkuja ystävien seurassa.
Mikä rauhaisa päivä edessä.

Huomenna minut tapaa Valtterilta. Myyn siellä kaikenmoista.
Sen jälkeen pitäisi mennä ja äänestää.
Ehdokas on melko selvästi mielessä.
Ja sitten, kuten tänäänkin, on enää muutama raihnainen yö.
Sen jälkeen en nuku hetkeen yksin, mikä ilojen ilo sentään!


Tekstin on jatkuttava kuten muuri jatkuu.
Kuten jaksoin kävellä sitä pitkin vuonna 2008.

Pieni lisäys tänne vielä alkuillan huumassa tai pikemminkin selvennys: nukuin siis loppuyön keittiön lattialla. Eristäydyin kyökkiin, toisin sanoen. Laitoin ikkunan auki, jotta kuulin katumelun (joka aina on jostain syystä pikemminkin nukuttanut kuin pitänyt hereillä), mikä esti kuulemasta naapurimelua. Joka siis myös 20 minuutin musiikkipauhun jälkeen jatkui örvellyksen muodossa.

Ja tsadaa: voitin tänään peräti kuudella Ässä-arvalla seitsemästä!!? Ostan siis aina voittoarvalla uuden. Siltikin nettosin mukavasti :) Herranjestas. Onko nyt lykky iskenyt suoniin. Mitenköhän käy lottoilussa..

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Kirjani pistän kuoreen ja heitän sen syleihin.



"Oi ystävät, tietäkää että aina on kerrottavana tarina kuluvan ajan peittämiseksi, tarina kerrottavaksi kuolevan korvaan, tarina keksittäväksi, jotta meitä kaikkia autetaan palaamaan itseemme - -"

Luen yhä - vaikka piti jo yrittää saada projekti päätökseen - Jellounin kirjoja. Tuhatta ja yhtä taikaa. Olen tässä huomannut, että Jellounilta voi riistää hyviä vinkkejä kirjailijuuteen sekä kirjoittamiseen. Kaikki lainaukset tällä kertaa ovat häneltä, hänen kynästään valuneita, eivät lainkaan itseltäni opittuja.

"Voi niitä runoilijoita, mahdottomien juttujen kertojia, tarinaniskijöitä, keksijöitä, ärsyttäjiä, naurattajia, röyhkimyksiä, häirikköjä, kirjailijoita, varsinaisia näkyvän ja salatun elämän ryöstelijöitä, niitä jotka eivät kunnioita mitään, eivät yhtikäs mitään ja ovat vielä ylpeitä hulluudestaan!"

Olen aika varma, että minut on aliravittu.
Tarvitsen lisää näkökulmia.
Tarvitsen lukijan, joka uskoo.

"Meidän uskomme kertojan uskottavuuteen pyyhkii pois kaikki laiminlyönnit ja puutteet. Mitä väliä sillä on, että jutut ovat uskomattomia ja kömpelöitä, jos me kerran tiedämme kertojan keksineen ne määritelläkseen hyvin henkilönsä eikä suinkaan koetellakseen hyväuskoisuuttamme?"

Tarvitsen lukijan, joka pitää kirjani elossa.

"Mitä hyötyä näytelmästä on pöytälaatikossa, kun se oikeasti elää vain lausuttuna, näyteltynä, kuunneltuna?"

Tarvitsen taidon puhua asioista monilla kielillä. Olen kalpea tänään, surumielinen. Selailen edelliskesän kuvia.

"Minä en keksi mitään. Ihan kuin kaikki kertojat minäkin saatan liioitella jotakin puolta, lisäillä yksityiskohtia, luoda aasinsiltoja, joilla pääsee tarinasta toiseen..sellaista minun työni on. Eikä minun käteni valehtele."

Päätin, että annan Siljan ja Main - ensimmäisen Siljan ja Main, joka on painettu - eteenpäin. Annan sen jollekin kirjabloggaajalle. En velvoita kirjoittamaan kirjastani - saa toki kirjoittaa, jos huvittaa - mutta sen takia kirjabloggaajalle, että kirjabloggaajat tuntuvat lukevan paljon erilaisia kirjoja. Ehkä he saavat jotakin kirjastani irti, ehkä eivät. Kokeillaan, toivotaan parasta :) Mutta mikä minulla on ehtona? Tai ei ehkä ehtona, vaan vilpittömänä toiveena. Tahdon kirjaparkani sitten kymmenen käsiparin jälkeen bumerangina takaisin. Lentäköön kirjani, lentäköön se viehkeän kaaren yli tuuhean lukijakunnan. Hulmauttakoon heidän huivejaan, tehköön selväksi, että näin on, näin se on. Näin se elää. Näin se lentää.

Eli se kirjabloggaaja, joka ensimmäisenä sanoo hep, saa kirjani käsiinsä. Toivon, että tämä kirjabloggaaja sitten lähettää (luettuaan) kirjan eteenpäin seuraavalle kirjabloggaajalle - kenelle ikinä tahtookaan, mutta toivottavasti siis kuitenkin kirjoja lukevalle bloggaajalle. Ja seuraava sitä seuraavalle.

Aikaahan varmasti kuluu, saa kuluakin.
Ei ole kiire, kirjallani varsinkaan.

Tahdon kirjaani myös jälkiä elämästä. Sillä tavalla tiedän, että se on kohdannut seikkailuja. Arvon lukijat voivat alleviivailla kirjasta kohtia, jos heillä on niin tapana tehdä, kirjoittaa sinne kommentteja, jos sellaisia irtoaa, laittaa takakanteen oman nimensä todisteeksi siitä, että ovat sen lukeneet.

Tämä olkoon kiertokirja, oma kappaleeni Siljasta ja Maista. Kyllä, vähän niin kuin kiertokirje. Toivottavasti edes yksi bloggaaja kiinnostuu :) Heppistähep vain, tämä kirjoitusbloggaaja paneutuu nyt kirjoittamisen runsaaseen maailmaan ja maalaa itsensä lopulta uneen. Sitä ennen pitää vielä urheilla, jutella, siivota. Ajatella, että viikon päästä hymyni repeää. Olen väsynyt kuin hedelmäpuu. En tiedä, mistä tämmöinen johtuu. Ehkä siitä, että töissä alkoi rankkaakin rankempi viimeinen jakso. Minun viimeiset 7 viikkoani opettajattarena.

Ai niin. Väsymyksissäni tiuskahdin äidille tänään. Hän soitti kesken päiväunieni. En tarkoittanut tiuskahtaa. Mutta olin vain niin unessa. Herättyäni rikoin lautasen. Ihan vahingossa rikoin. Surku sentään, suolapurkilla runnoin melkein upouuden sinisen indiskalaisen, jonka olin ajatellut viedä Saksaan.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Tietäkää tämä: sitruuna ja ruoho eivät ole korianteria.

Olen kohta 29-vuotias ja opin joka päivä (yksinkertaisia) uusia asioita. Tänään opin sen, että kuivattuja kikherneitä ei kannata laittaa uuniin sellaisenaan paahtumaan. Ne eivät pehmene niin. Ne pitää ensin liottaa tai keittää ja heittää sitten sinne uuniin. Tai pitää ostaa valmiiksi märkiä kikherneitä. Harmittaa, kun kieli pitkällä odotin hyviä, paahdettuja kikherneitä salaattia varten. Noh..en taida edes kehdata kertoa, miten herneiden kävi. Tai miten sankka savu on täyttänyt keittiön ja koko hienon kotini. Mitkä aromit sentään!

Tuossa männä viikolla opin myös sen, että kyllä minä sittenkin pidän sitruunaruohosta. Ammoisista Aasian matkailuajoista lähtien olen kuuluttanut suureen ääneen inhoavani sitruunaruohoa yli kaiken ja maailmanselän. Yhtä paljon kuin inhoan kuminan makua. Mutta kun valmistin suuren kattilallisen Kemikaalicocktail-blogista bongaamaani keitto-ohjetta, opin, että se onkin korianteri, jota minä inhoan. Ostaessani, nähkääs, tuoretta korianteria ajattelin, että kylläpä tämä nyt tuoksahtaa kamalasti sitruunaruoholle. Samoin ajattelin silputessani tuota korianterinköntystä. Ja etenkin maistaessani (muuten erittäin onnistunutta) keittoa.

Elämäni kesä oli 2010. Itävallassa paistoi arska kovasti! 
Harmin harmi vain, että en suostu heittämään ruokaa pois. Joten minun on irvistellen syötävä keitto loppuun. Yök. Vielä ainakin kaksi tai kolme litraa sitä on jäljellä. Eikä kukaan suostu tulemaan kylään ja syömään sitä puolestani. Tuntevat keittotaitoni kai. Vaikka olen kyllä aikonut kehittyä. Sitä paitsi se oli hyvä keitto-ohje. Ensi kerralla tuikkaan sinne vaikka chiliä tai tilliä tai basilikaa korianterin tilalle, ihan mitä tahansa muuta kuin korianteria, jonka nimi on hämäävä. Korianteri on hauska nimi. Ei sovi ollenkaan kamalalle kasville!

Rappiotaiteen Festivaalit olivat ja menivät. Pääsin sinne aika myöhässä. Enkä ollut kovin kauaa, kun serkkuni, joka ei missään nimessä ole kirjallisen kulttuurin perään, houkutteli minut mukaansa muualle. Harmittaa, että käyntini oli niin pikainen, vain parin tunnin mittainen. No, näinpä ainakin kustantajani lavalla. Ja kuulin, että julkaiseminen olisi edessä. En vain halua vielä mitään julki, niin hassulta kuin kuulostaakin. Vasta syksyllä aikaisintaan. Saapahan edes vähän näkyvyyttä, kun voi ilmoittaa teoksen syksyn uutuuksien listalle eri lehtiin. Mutta olipa tapaus nyt mikä tahansa, pitänee koputella kuvittaja-kaiffaria olkaan ja sanoa, että pintanaarmuja Pintanaarmujen kansiin, please.

Heppatyttö hommissa. Vaiko päässä.
Tarjosin muutes itseäni esiintymään Kallio kukkii -tapahtumaan. Ajattelin myös uskaltautua kertaalleen muuallekin lavalle lukemaan otteita Siljasta ja Maista. Kun kerran omissa juhlissa, palttiarallaa 80 ihmiskullan edessä, kaikki sujui hyvin. Tällä hetkellä vain kiirettä tuottavat (leipätyön lisäksi) yrityssuunnitelmat, apurahahakemustelut, lentolippuhankinnat, koti tyhjäksi -operaatio (sain myytyä vain vähän juttuja lauantaina, mutta onneksi kaikki tavaraiset saivat hyvän uuden kodin. Menen ensi sunnuntaina Valtsuun myymään omaisuuttani, vinkkisvinks vain, tervetuloa!), kirjoittaminen ja eritoten ystävyystely. Aikaa on enää 8 viikkoa. Olla. Täällä.

Kesä, oi sinä kesä. Olet jo melko täynnä. Olet jo mielessäkin. Sain eilen tietää, että olen menossa Venetsiaan R:n ja kahden ystäväpariskunnan kanssa. Lisäksi menemme R:n kotikylälle kyläfestareille. On myös saksalaiset homohäät tiedossa. Ja mitä mitä kaikkea. Kivaa kaikkea. Lisäksi minun pitäisi ehtiä käväistä saksan intensiivikurssilla, polkaista yritystoiminta käyntiin, lennähtää Suomeen häihin, kirjoittaa. Kirjoittaa, kirjoittaa. KIRJAoittaa.

Päätin, että rakastan kirjoittamista niin paljon, että en enää vaivu mihinkään alakuloisuuksiin. Kirjoittajaystäväni herra T lukaisi hieman Minä rakastan sinua nuori mies -käsistäni. Antoi palautettakin, mitä nyt pikaluennalta pystyi. Naurattaa itseäkin, kuinka erilaisia kirjoittajia olemme. Herra T kertoi ymmärtäneensä kyllä jokaisen sanan, mutta ei yhtään lausetta. Jos meidän pitäisi kirjoittaa samasta asiasta, hän lähestyisi asiaa ulkoa, minä sisältä. Herra T muistutti minua siitä samasta, mistä R:kin huonoina hetkinäni. Että pitää muistaa, miksi kirjoittaa. Siksi, kun sitä hommaa suorastaan jumaloi. Siksi, siksi kirjoitan. Siksi luen. Siksi elän näitä elämiä!

Nyt otan opettajan päiväunet. Sitten kirjoitan. Vaikka R vaatisikin kylläkin tekemään niitä yrityspläänejä. Minulla on aivan riipaiseva ikävä. Eilen oli niin kurjaa, kun kumpikin oli omassa kodissaan eikä yhtään samassa. Sunnuntait ovat pahimpia eroilupäiviä. Onneksi Skypen kautta saa edes vähän irti.

Päähän sattuu työpäivä. Otimme uuden rangaistusmenetelmän käyttöön tänään koulullamme. Hyvä menetelmä, so far. Mutta eipä tuo menetelmä auta siihen, että kahdeksasluokkalaisten päässä liikkuu outoja mietteitä. Kuten sellaisia, että mihin miehen genitaalilävistykset laitetaan. Onneksi voin ohjata tuollaiset kysymykset esitettäväksi biologian opettajille.

Moikkis, ohjaan nyt itseni puoleksi tunniksi unten maille!

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Mitä on ovissasi, mitä ovien takana?

Tänään myyn itseni.
Avainkaappia en myy.
Myyn kodistani irtonaiset osat.

Voitteko kuvitella, kuinka vaikeaa on luopua sellaisista tavaroista, esineistä, huonekaluista ja vaatteista, kirjoista sekä cd-levyistä, jotka on joskus itselleen hankkinut kieli pitkällä roikkuen, silmät puolittain palaen. Kova paikka ainakin minulle. Kaksi vuotta sitten luulin, että nyt olen asettunut. Ostin asunnon, oli työpaikka, oli olo, että nyt pysyn paikoillani ainakin kymmenen vuotta. Ripustin kotini pullolleen rakkaaksi käyneitä asioita tai ihastuin esineisiin ensisilmäyksellä, ja ostin ne. Haaveilin isosta kirjastosta, aloin rakentaa sitä.

Ja nyt; tumps. Tyhjennystoiminto.
Kuinka riipaisevaa. Jotenkin muutenkin alkaa konkretisoitua tämä lähteminen.
Ikävä tulee. Minulla on niin, niin rakkaita ihmisiä tässä lähellä.

Eilen kävin kävelyllä erään Elluisen kanssa. Minusta tuntuu että lähden väärään aikaan. Tarvitsisikohan Ellu minua täällä? Ainakin tuli sellainen olo, että miten saatan jättää sellaiset ystävät, joita tahdon olla piristämässä. Jotka piristävät minua. Auttavat aina. Ellu - ja toivottavasti myös ystäväni Sintsa - lähtevät saattamaan minua matkaan kesäkuussa. Ajamme Berliiniin, vietämme siellä muutaman hullun vuorokauden.

Sitten ystäväni lentävät pois, minä jatkan R:n kanssa alas pitkin Saksaa. Kuorman kanssa. Kuormaan tosin eivät mahdu kaikki minun elämästäni. Mahtuvat vain valokuvat, lempikirjat ovat jo muuttaneet, mahtuvat mekkoni, kenkäni - joista suuren osan myyn tänään - mahtuvatkohan edes tietokoneeni mukaan. Ne ovat alkaneet hajoilla. Joskus pelkään, että ne nukahtavat eivätkä enää herää. Millä minä sitten kirjoitan? Millä saan ulos sen, mitä olen kirjoittanut? Tai no, sen takia tallennan kaiken aina muistitikulle ja sähköpostiin.

Jääkaappini ovi. Olisi kiva nähdä muidenkin!
Tiedättekö mitä? Edellisessä kirjoituksessa mainitsin vihaavani naapuriani. Ja että syytä ei olisi enää. Mutta nytpä onkin. Hän päätti alkaa soittaa kitaraansa joskus kello kuuden tienoilla aamulla. Yritin siinä sitten saada vielä unta. Puoli kahdeksalta tämä lapsellinen naapuriolento päätti lisätä volyymia. En enää kestänyt, vaan nakuttelin hieman vasaralla poikaa hiljaisemmaksi. Sieltäkös sitten hän huudahteli mukavan huomenen: "Jaahas, Päivinen, ****n huora, sä et nuku ensi yönä!"

Että kaipa minulla on vieläkin syyni. Tosin jotenkin olen kaiken yläpuolella. Tiedän, ettei tarvitse kuin sormia naksauttaa, ja tuo naapuriolento saa häädön. Niinpä sitten naksautin niitä sormiani. Vedin takaisin erään viime joulukuulta peräisin olevan valituksen - jonka ehdin jo naapuriolennon anteeksipyynnön ja sovittelun takia perua - ja ilmoitin isännöitsijälle, että nyt voi alkaa toimia.


Ulko-ovikoriste. Tuli kaupanpäällisenä asuntoa ostaessa.
 Viimeisin episodi oli siis sellainen, että piti kutsua poliisit kahdesti paikalle. Naapurista tultiin keskellä yötä - ensimmäisestä poliisikäynnistä kimpaantuneena - soittelemaan ovikelloa, rämpyttämään postiluukkua, huutamaan uhkauksia. Onneksi sain muita naapureita todistajiksi. Kaikkea sitä pitääkin sietää. En tiedä, miksi annoin silloin anteeksi - häädön he olisivat ilman muuta saaneet - siihen saakka kun olin tosiaan 1,5 vuotta kärsinyt häiritsevästä melusta öiseen aikaan. Ehkä jotenkin joulumieli oli päällä..enää ei ole. Kuinka anteeksiantamaton olenkaan. Helpottaa ajatella, että pääsen kahden kuukauden päästä pois noiden lähettyviltä. Sitä ennen - tulevan vuokralaiseni takia - hankin kylläkin sen häädön. Opetelkoot vähän sääntöjä, muiden huomioimista.

En myy.
Nyt täytyy leipoa piparia. Sitten alkaa tyhjennysmyynti. Kävin jo aamulenkillä - kun kerran naapuri päätti, etten saa nukkua pitkään.
Ja illalla menen vielä Rappiotaiteen Festareille. NVL sen järjestää.
Mikä tapahtumalauantai. Ei aikaa kirjoittaa.

Moikkismoi!

Muutes btw R piiskaa minua. Piti eilen yömyöhään asti hänen kanssaan pohtia liikesuunnitelmaa Skypessä. Yritin vikistä, että väsyttää, mutta ei, piti suunnitella ja selata muiden sivuja ja miettiä, miten erotan itseni joukosta. Puuh, onneksi hän ei ole pomoni!

torstai 7. huhtikuuta 2011

Kirjanmerkkibileet sängyssäni.

Olen yhä jäljellä vaikkakin tuntuu että vain puolet minusta.

Pidän kirjanmerkeistä. Sain niitä lahjaksi kirjajuhlissani.

Lintumerkki kirjan väliin.
Kauniita, kauniita, minun toista väriäni täynnä.

Millaisia kirjanmerkkejä teillä muilla on?
Minä tungen väliin usein postikortteja - olen epävirallinen korttikerääjä - laskujakin, etten unohda niitä maksaa. Kerran pistin väliin sukan. Kyllä. Sukan. Puhtaan kylläkin, mutta luin sängyssä, olin pyykännyt, ei ollut muuta käsillä.

Sänkyni - silloin kun R ei ole lähellä - on hassu. Raotan päiväpeittoa yksin ollessa vain puolen sängyn verran, toisen puolen pakkaan täyteen kirjoja, jotka ovat kesken. Nukun siis kirjaröykkiössä, kirjaimellisesti. Vielä en ole opuksia heitellyt ympäriinsä. Harvinaisen usein herään tyynyt ympäri kämppää siroteltuna. Kerran löysin jääkaapistani sukan. Kerran olin aivan ilkosillani, vaikka olin mennyt nukkumaan ylipukeutuneena suorastaan.

Mitäs muuta. Kummia villejä yöllisiä seikkailuja. Voi R-parkaa.
Saimuisen virkkoma merkitys.
Saa sänkyynsä ikuisiksi ajoiksi röykkiön kirjoja ja Maariaa.

Kuulkaa. Olen päättänyt vihdoin kääriä hihat ja ottaa kuolemansyntihaasteen vastaan Tirlittanilta, kiitos vain. Ja siis vastata tähän tulisi nyt, vasta nyt. Luettelen siis seuraavaksi omat seitsemän syntiäni. Heitän haasteen Pasi Ilmari Jääskeläiselle - joten jos Jääskeläis-herra näet tämän, be my guest ja listaa syntisi. Aion mennä kirjastoon ja saada hänen toisen teoksensa käsiini, maksoi mitä maksoi. Ensimmäinen oli hieno. Salpaava. Ensi viikolla on lukuaikaa, kovin. Sitten heitän Tahar Ben Jellounit sängystä pois (innostuin lainaamaan hänen koko tuotantonsa..) ja suomalaistun vähäksi aikaa.

Vastaan nyt vain kirjamaailman - ja pikkuisen Rölli-maailman - näkökulmasta. Olkaatten hyvät:

1. Ylpeys ja turhamaisuus
Olen ylpeä saavutuksistani, mutta vain aika ajoin.
Olen hyperiloinen ja suorastaan itsetuntoisuuden huippu aina, kun joku huomauttaa minulle kauniista kielestä.

2. Kateus
Kadehdin niitä, avoimesti, jotka saavat kunniaa kirjoistaan. Mutta samalla osaan iloitakin, etenkin tuttujen ja sellaisten kirjailijoiden menestyksestä, joita ihailen tai seuraan muuten vain.

3. Viha
Tällä hetkellä vihaan naapuriani, vaikka ei enää olisi syytä. Hän on vain saanut minut vihaamaan itseään puolentoistavuoden ajan niin, etten voi olla vihaamatta. Hän häiritsi ennen hyvin pahasti kirjoittamistani, yöuniani, elämääni. Vihaan myös saamattomuutta tekstien suhteen.

4. Laiskuus
En salli itseni olla laiska kovinkaan usein, mikä on häpeällistä. Laiskuus ei ole mielestäni synti, jos siihen on hyvä syy, ja kunhan ei anna sen levähtää saamattomuuden puolelle.

5. Ahneus
En tiedä..ahnehdin joskus irtokarkkia kovasti. Jopa kirjoittaessani. Ja sanoja.
Ahnehdin myös kunniaa ja mainetta. Mutta en näköjään liian hanakasti, kun niitä ei ropise :D

6. Ylensyönti
Irtokarkkiylensyöntiä olen tehnyt. Samoin lukemisylensyöntiä. Luen melkein päivittäin silmäni kipeiksi. Joko oman tekstin takia tai muiden tekstien.

Tämän oven takana säilytän himoani.

7. Himo
Himoitsen usein asioita. Tällä hetkellä huomiota R:ltä. Vaikka hän paahtaa parhaillaan nettisivujeni kimpussa - sehän on tavallaan huomiota minulle. Himoitsen myös lisää, lisää. Kaikkea kirjoittamiseen liittyvää.


Moikkis, minä häiritsen nyt Ärrääni, tökin sitä Skypen välityksellä kylkeen. Vielä 15 pitkää yötä ilman pitää jaksaa. Tiedättekö, kuinka kamalaa on pitkä välimatka :(
PS. Päätin, että toiminimeni on sitten Maarian Kielikorjaamo. Kiitoksia mielipiteistänne. Järjestän kirjani palkinnoksi jonkin muun asian yhteydessä. Haluan sille jonkun uuden lukijan :)

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Pähkinöinä, pähkinöitä.

Kun tulee hylsy, tekee mieli hajota.
Onneksi en hajonnut, vaikka eilen tuli eräs hylsy.
Kumman äkkiä se tuli, kolmessa viikossa.

Tulevaa asuinympäristöä.
Kävin katsomassa eilen Vadelmavenepakolaisen KOM-teatterissa, kiitos armaan työpaikkani. Hyviä etuja mulla, teatteria ja hierontaa, oktooberfestiä, kevät- ja syysretkeä ja yksityiskoulujen juhlaa. Kaikennäköistä pientä ja suurta. Vadelmavenepakolainen oli, btw, hyvä setti, vähän liian pitkä tosin. Mutta kyllä naurattikin välillä. Välillä taas meinasin nukahtaa, niin monet asiat pyörivät mielessä.

Kesken näytelmän tuli kamala tunne, ihan yhtäkkinen huoli: mitä jos en saakaan asiakkaita?? Mitä jos hyppään nyt, lujaa ja tyhjän päälle. Mitä jos menisin sittenkin jonnekin baareihin kiertämään, kysymään töitä, varmuuden vuoksi. Pelotti, että nyt minä joudun miehen armoille enkä saa ikinä enää matkustaa tai uusia kenkiäkään. Mutta sitten varmuus taas palasi. Pitää sitä itseensä sen verran luottaa. Sitä paitsi menen pian yritysneuvojalle ja koetan selvittää kaikki verokiemurat. Ja saada potkua. Ja vauhtia.

Koska ajatukseni hyppivät, pomppaan takaisin Vadelmavenepakolaiseen. Kirjan luin joskus sen ilmestymisen aikoihin, mikä on hyvä, olisi ollut tylsä teatterireissu muuten. Näyttelijät hoitivat hommansa aivan loistavasti, siitä suuret suukot heille, söpiksille. Minua muuten ihmetyttää, miksi niitä suosionosoituksia pitää läpytellä ilmoille niin kauan. Jaksan kyllä aina läpsytellä muiden mukana loppuun asti, mutta kun kämmenet punaisina pitää paukutella usein sellaisissakin näytelmissä, jotka eivät ihan niin suuria raikuja tarvitse. Viimeksi jaksoin läpsytellä innokkaasti Kumman kaassa. Kävin sen syksyllä katsomassa. Silloin nauroin myös.

10 viikkoa ja keskustani näyttää tältä.
Minulla on niin, niiin, niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin paljon luettavaa töiden takia, että olen tuhkaa koko nainen. En ehdi ajatella edes mitään ennakkoäänestyksiä. Olen lukenut ainakin 60 ja jotain kirjoitelmaa. Vielä pitäisi tarkastaa yhdeksäsluokkalaisten kirjailijakansiot (= tutkielmantapaiset hutkielmat), mikä vie varmaankin noin 5 tuntia. Huomenna, huomenna. Olen lukenut silmäni puhki tänään. Voin antaa raikuvat suosionosoitukset ryhmälle 14-vuotiaita teinejä, jotka ovat kirjoittaneet varsin hyvät (laajat) mielipidetekstit opettajansa iloksi. Punakynäkään ei raikunut tällä kertaa kovasti. Ehkä siitäkin syystä, että punainen kynä lakkasi toimimasta ja piti turvautua vihreään.

Lähden urheilemaan nyt. Vaihdan ruokavaliotani taas, muutes. Olen ollut kasvissyöjä, nyt jälleen on sen aika. Mahdollisimman luomua, mahdollisimman puhdasta. En sylje kohti lihaa, jos sitä tarjotaan. Ennenkin on pitänyt antaa periksi esimerkiksi maailmalla. Paljon enemmän saa sfääreistä irti, kun syö lihaa jossakin kaukana. Kuten Brasiliassa, uuh. Ja siis ennenkin olen sortunut esimerkiksi hampurilaisiin eräiden öiden pimeinä tunteina. Täytyy pitää vain huoli, että jaksan syksyllä juosta.

Ai niin, ai niin. Mitä mieltä olette nimestä "MAP - Maarian avustava pilkutin"? Tai "Maarian KieliKorjaamo"? Että jos niin kuin toiminimeksi? Saisinko asiakkaita noin? Jos siis kenelläkään on mitään ideaa nimeksi, heittäkää se tänne. Kirjapalkinto olisi tiedossa :)

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Minun painekattilani ei pihise tai mitään

koska minulla ei ole painekattilaa, enkä tiedä, mikä se edes on. Mutta myyn pian omat, normaalit kattilani. Sitä paitsi tässä blogipäivityksessä paljastan lisää. Minä rakastan sinua nuori mies on ihana.

Valun hunajaa, huudan aariaa, satatuhatta pientä pilkettä painuu ihooni kun luen omaa tekstiä. Miten hyvältä tuntuu, kun onnistuu, miten hyvältä elämä näyttää, kun tietää tuottaneensa jotakin järkyttävän onnistunutta, edes omasta mielestä mahtavaa!


Entinen koirani Bruno täytti juuri 9 v.
B:n nykyinen perhe on
a) loistokoti Brunolle ja
b)  koiraherkkujen mestari!
 Vietin viikonlopun Siljan ja Main kaupungissa. Tai tarkastihan en ole kirjaan kaupunkia määritellyt, mutta mielessä oli Kouvola, kun kirjoitin. Jos pitäisi antaa kaupungeille väri, Kouvola olisi harmaa. Jostakin syystä en pidä kyseisestä keskittymästä, vaikka vietin siellä heleät lukiovuodet, sain siellä ollessa oikean estetamman, Lisan, toin sen Saksasta asti. Mutta menin myös luopumaan kyseisestä tammasta, koko harrastuksestakin melkein, kun tapasin miehen, pojan paremminkin, jonka kanssa käväisin naimisissa asti.

Mikä historia takana. En kadu mitään, kadunko. En usko, en kai. Eivätköhän kaikki tapahtumat vain kasvata ihmistä, kehitä parempaan suuntaan kuin huonompaan?

Olen paljon väsyneempi kuin väsynyt väsyneempi. Luin perjantain menomatkalla entisen Kaurasen Sonja O:ta. Perillä Kouvolassa, kivikasvoisessa kaupungissa, tapasin ensitöikseni lukioaikaisen ystävän. Joka odottaa vauvaa, ja me muut lukioaikaiset ystävät olemme hämmästyneitä. Junnua pukee vatsa. Junnu on samanlainen kuin ennenkin. Mikä on tietysti ilahduttavaa. Juttua olisi riittänyt enemmän kuin aikaa.

Vietin yöni ja päiväni pikkuveljen kotona. En ehtinyt miettiä, mikä on hyvä. Siellä vipeltävät vaimo ja kolme lasta. Sohvi-neiti, Niklas ja Sara ovat varsin sulokkaita olentoja. Heitä tulee ikävä samalla lailla kuin muutakin lähipiiriä. Vaikka herätykset tänä viikonloppuna ajoittuivat seitsemän aikaan aamulla, oli ihan mukava herätä, kun kolme iloista naamaa odotti silmien aukeamista siinä vieressä.


Kyllä, Prahassa oli baari nimeltä Palliardi.
 Mutta voi mitä sähinää, mitä sähellystä, riemua ja itkua, tunteita laidasta laitaan onkaan lasten elämässä, pienenpienissä päivissä. Täytyy nostaa hattua (jota kohta ei ole, sillä myyn kotikirppikselläni myös hattuni!) monilapsisille vanhemmille. Miten jaksavatkaan, miten voivat? Täytyy tunnustaa, että ovatpa nuo sukulaislapseni kuinka ihania tahansa, tuli niin ikävä päiväunia, että ei minusta olisi tuollaiseen :)






Päästäkseni paljastuksiin..voisin kertoa. Että ennen lähtöä mihinkään luin kuluneella viikolla läpi Minä rakastan sinua nuori mies -käsistä. Kohensin vielä loppusuoraa (vaikka olenkin lähettänyt sen jo eteenpäin, moneen osoitteeseen). Palasin siihen heti tänään, kun vihdoin tulin takaisin. Oli huisia lukea itsekeksimiäni lauseita. On ihanaa rakastaa omaa työtä. Toivon tätä tunnetta kaikille kirjoittaville ja muuta taidetta luoville ihmisille. Sekä tietysti työssäkäyville. Tämä tunne koukuttaa. Sitä kaipaa lisää, lisää, siihen ei pääse kuin tekemällä lisää, tekemällä koko ajan parempaa. Piiskaamalla itseä, kirjoittamalla hampaat irvessä silmät kipeinä, kirjoittamalla hartiat ja olkapäät jumiin, tulehduksen niveliin, kirjoittamalla muut ihmiset taustavärinäksi. Pitää keskittyä keskittyä keskittyä. Ette arvaa, kuinka tuskaa on tuottaa tätä iloa!

Tällaista on oteliuta tämänhetkisestä ilostani:


" -- Hän toisti tuota ensimmäisen löytämisen päivää. Mikä vitsaus se olikaan!
Mutta joku varasti hänen rakkautensa jo, joku kirpeä, joku vanha. Hän toistuu tässä,
tämä Mariella. Tapahtuma kovalevyllä, keskusmuistin hajoaminen. Mariella kolkuttamassa ovea,
hän kolkutti oman kotinsa ovea ainakin kolme kertaa vuoden jokaisena päivänä, kolkutti vaikka
kukaan ei avannut. Ei, ei enää avannut.--"

"--Mariella katsoi verisen ystävänsä selkää, työtoveri sen sijaan katsoi taivasta pienestä
ikkunaruudusta. Mitä näet siellä, Mariella kysyi raukeasti. Häntä väsytti tämä ainainen siivoaminen,
ihmisten jäljistä irtautuminen. Hänkin olisi halunnut seisoa ikkunan edessä tuollaisessa asennossa,
pohtia viikonlopunviettotapoja.
En näe mitään, työtoveri vastasi.--"

"--Veli huutaa yöhön, halkaisee katujen ruuhkat: miksi tässä kuumassa maassa, miksi tähän aikaan
vuodesta? Hän juoksi paidattomana pitkin poikin, tuo vääräsäärinen potilas, iski nyrkkinsä monen
oven pintaan. Muutama aukesi kuin itsestään. Muutaman takaa tuijotti halvaantunut katse.
Mutta mistään ei löytynyt alasvieviä portaita. Ei Mariellan tuoksua, vettä ei, ei.
Seam putosi nopeammin, hän suuteli tuntemattomien naisten käsiä, suuteli huteriakin
raajoja, hän suuteli tunteakseen olevansa vielä jäljellä. Hän maksoi siitä, että sai suudella."


Iguazu Falls 2010.

"--Seam ojensi kätensä kohti naisen uumaa, Latima seisoi aivan hänen vieressään, heidän
jalkansa olivat kiinni toisissaan, heidän kylkiensä välistä ei olisi saanut läpi edes läpinäkyvää.--"

Minä rakastan sinua, käsikseni. Minä rakastan sinua, R. Minä rakastan tätä elämää, maailmaa, ihmisiä ympärilläni. Olen päihtynyt pelkistä sanoista, voimasta. Olen kieppunut ympäri, kieppunut kieppunut. Kipeästi kieppunut. Tähän päädyn. Pisteeksi tänään.