maanantai 11. huhtikuuta 2011

Tietäkää tämä: sitruuna ja ruoho eivät ole korianteria.

Olen kohta 29-vuotias ja opin joka päivä (yksinkertaisia) uusia asioita. Tänään opin sen, että kuivattuja kikherneitä ei kannata laittaa uuniin sellaisenaan paahtumaan. Ne eivät pehmene niin. Ne pitää ensin liottaa tai keittää ja heittää sitten sinne uuniin. Tai pitää ostaa valmiiksi märkiä kikherneitä. Harmittaa, kun kieli pitkällä odotin hyviä, paahdettuja kikherneitä salaattia varten. Noh..en taida edes kehdata kertoa, miten herneiden kävi. Tai miten sankka savu on täyttänyt keittiön ja koko hienon kotini. Mitkä aromit sentään!

Tuossa männä viikolla opin myös sen, että kyllä minä sittenkin pidän sitruunaruohosta. Ammoisista Aasian matkailuajoista lähtien olen kuuluttanut suureen ääneen inhoavani sitruunaruohoa yli kaiken ja maailmanselän. Yhtä paljon kuin inhoan kuminan makua. Mutta kun valmistin suuren kattilallisen Kemikaalicocktail-blogista bongaamaani keitto-ohjetta, opin, että se onkin korianteri, jota minä inhoan. Ostaessani, nähkääs, tuoretta korianteria ajattelin, että kylläpä tämä nyt tuoksahtaa kamalasti sitruunaruoholle. Samoin ajattelin silputessani tuota korianterinköntystä. Ja etenkin maistaessani (muuten erittäin onnistunutta) keittoa.

Elämäni kesä oli 2010. Itävallassa paistoi arska kovasti! 
Harmin harmi vain, että en suostu heittämään ruokaa pois. Joten minun on irvistellen syötävä keitto loppuun. Yök. Vielä ainakin kaksi tai kolme litraa sitä on jäljellä. Eikä kukaan suostu tulemaan kylään ja syömään sitä puolestani. Tuntevat keittotaitoni kai. Vaikka olen kyllä aikonut kehittyä. Sitä paitsi se oli hyvä keitto-ohje. Ensi kerralla tuikkaan sinne vaikka chiliä tai tilliä tai basilikaa korianterin tilalle, ihan mitä tahansa muuta kuin korianteria, jonka nimi on hämäävä. Korianteri on hauska nimi. Ei sovi ollenkaan kamalalle kasville!

Rappiotaiteen Festivaalit olivat ja menivät. Pääsin sinne aika myöhässä. Enkä ollut kovin kauaa, kun serkkuni, joka ei missään nimessä ole kirjallisen kulttuurin perään, houkutteli minut mukaansa muualle. Harmittaa, että käyntini oli niin pikainen, vain parin tunnin mittainen. No, näinpä ainakin kustantajani lavalla. Ja kuulin, että julkaiseminen olisi edessä. En vain halua vielä mitään julki, niin hassulta kuin kuulostaakin. Vasta syksyllä aikaisintaan. Saapahan edes vähän näkyvyyttä, kun voi ilmoittaa teoksen syksyn uutuuksien listalle eri lehtiin. Mutta olipa tapaus nyt mikä tahansa, pitänee koputella kuvittaja-kaiffaria olkaan ja sanoa, että pintanaarmuja Pintanaarmujen kansiin, please.

Heppatyttö hommissa. Vaiko päässä.
Tarjosin muutes itseäni esiintymään Kallio kukkii -tapahtumaan. Ajattelin myös uskaltautua kertaalleen muuallekin lavalle lukemaan otteita Siljasta ja Maista. Kun kerran omissa juhlissa, palttiarallaa 80 ihmiskullan edessä, kaikki sujui hyvin. Tällä hetkellä vain kiirettä tuottavat (leipätyön lisäksi) yrityssuunnitelmat, apurahahakemustelut, lentolippuhankinnat, koti tyhjäksi -operaatio (sain myytyä vain vähän juttuja lauantaina, mutta onneksi kaikki tavaraiset saivat hyvän uuden kodin. Menen ensi sunnuntaina Valtsuun myymään omaisuuttani, vinkkisvinks vain, tervetuloa!), kirjoittaminen ja eritoten ystävyystely. Aikaa on enää 8 viikkoa. Olla. Täällä.

Kesä, oi sinä kesä. Olet jo melko täynnä. Olet jo mielessäkin. Sain eilen tietää, että olen menossa Venetsiaan R:n ja kahden ystäväpariskunnan kanssa. Lisäksi menemme R:n kotikylälle kyläfestareille. On myös saksalaiset homohäät tiedossa. Ja mitä mitä kaikkea. Kivaa kaikkea. Lisäksi minun pitäisi ehtiä käväistä saksan intensiivikurssilla, polkaista yritystoiminta käyntiin, lennähtää Suomeen häihin, kirjoittaa. Kirjoittaa, kirjoittaa. KIRJAoittaa.

Päätin, että rakastan kirjoittamista niin paljon, että en enää vaivu mihinkään alakuloisuuksiin. Kirjoittajaystäväni herra T lukaisi hieman Minä rakastan sinua nuori mies -käsistäni. Antoi palautettakin, mitä nyt pikaluennalta pystyi. Naurattaa itseäkin, kuinka erilaisia kirjoittajia olemme. Herra T kertoi ymmärtäneensä kyllä jokaisen sanan, mutta ei yhtään lausetta. Jos meidän pitäisi kirjoittaa samasta asiasta, hän lähestyisi asiaa ulkoa, minä sisältä. Herra T muistutti minua siitä samasta, mistä R:kin huonoina hetkinäni. Että pitää muistaa, miksi kirjoittaa. Siksi, kun sitä hommaa suorastaan jumaloi. Siksi, siksi kirjoitan. Siksi luen. Siksi elän näitä elämiä!

Nyt otan opettajan päiväunet. Sitten kirjoitan. Vaikka R vaatisikin kylläkin tekemään niitä yrityspläänejä. Minulla on aivan riipaiseva ikävä. Eilen oli niin kurjaa, kun kumpikin oli omassa kodissaan eikä yhtään samassa. Sunnuntait ovat pahimpia eroilupäiviä. Onneksi Skypen kautta saa edes vähän irti.

Päähän sattuu työpäivä. Otimme uuden rangaistusmenetelmän käyttöön tänään koulullamme. Hyvä menetelmä, so far. Mutta eipä tuo menetelmä auta siihen, että kahdeksasluokkalaisten päässä liikkuu outoja mietteitä. Kuten sellaisia, että mihin miehen genitaalilävistykset laitetaan. Onneksi voin ohjata tuollaiset kysymykset esitettäväksi biologian opettajille.

Moikkis, ohjaan nyt itseni puoleksi tunniksi unten maille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti