tiistai 31. toukokuuta 2011

Kielikorjaamoa kasaamassa...

Uuh. Olen vaikea, pahamaineinen.
Minä itken.

Ilosta, aiemmin itkin siitä, kun kaikki kaatui niskaan, jopa kukkakippo ikkunalaudalta tömähti yhtäkkiä kumoon, kasteli pahvilaatikon, pilasi erään taulun. Piti purkaa laatikko, asettaa se kuivumaan. Pyyhkiä lattiaa, sen rakoja, ikkunalautaa, taulun pintaa puhtailla pyyhkeillä, kun ei muutakaan ollut, kunnes keksin vessapaperin, jota tungin joka koloon. Nyt laatikko näyttää kuivalta, asiat sen sisältä semikuivilta, taulu vielä taululta.

Poikaystäväni, rakas R, komealta.
Hän kuunteli kiukkuani, kuunteli kyyneleet.
Hän ilahdutti minua. Kielikorjaamon nettisivut eivät ole vielä valmiit, mutta oi ihailkaa rakkaan R:n jälkiä. Tekstit tietysti ovat minusta lähtöisin. Kielikorjaamo on valmis. Nettisivut sunnuntaina. Sain jo ensimmäisen asiakkaan. Muita en ehdi vielä kalastaa.


Tässä Palvelut-sivu. Etusivu on ylläripylläri ;)


 
Olen pakannut koko kotini jo. Nukun lattialla makuupussissa, ympärillä muurit; laatikoita, purettu sänky, tyhjyyttään kumisevat, kolkot hyllyt. Seinätkin paljaat, ei mitään niillä enää, paitsi jäljet kuin varkaat. Löysin uuden aarrearkun: varastosta vanhat kortit, kirjeet, muistoja. Löysin videokasetteja. Häävideoni, Brunon vanhan passin. Siis entisen koirani. Miten ylitsevuotavan suloista. Ajattelin ilahduttaa Brunon nykyisiä omistajia passilla. Lähettää sen ja mahdollisesti Brunon pentuvideon heille. En vain tiedä, mitä video sisältää. Pitäisi tarkastaa se ensin, mutta missä, siinäpä vino pulma.

Nyt lähden nukkumaan. Rakastan sinua, R, kiitos kun jaksat, kiitos kun teet! Ja ennen kaikkea: kiitos kun saat hymyn minuun aina ja kaiken aikaa kaikkialla.


Voi kyynel, mikä pentu, Bruce!

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Vaihda minut, beibe.

No hupsis. Päihitin jännityksen. Otin mikin käteen ja luin neljä kirjoittamaani runoa Kiiski Open Micissä. Ja päädyin lopulta jaetulle kakkossijalle. Jippii. Itsensä voittamistahan tuo oli, lähinnä. On hyvin peloittavaa astua yleisön eteen ja kertoa, mikä nyt on. Sitä paitsi minusta tuntuu, että runoni olivat ihan kilpailukykyisiä. Ihan hyviä. Pitänee taas alkaa raapustella niitä enemmänkin. Teininä tienasin taskurahani runoilla. Niitä julkaistiin joka viikko Karjalaisessa. Yhdestä julkaistusta runosta sai 50 markkaa. Parhaimmillaan tililleni röpsähti kuukausittain 200 markkaa. On hienoa, että löytyy - vai löytyykö enää? - lehtiä, joihin nuoret voivat kirjoittaa, ja joista he saavat vielä korvauksen. Reilua peliä.


                                            

Asun muuttolaatikkorykelmässä parhaillani. Vielä viikko tätä. En jaksa pakata, en tiennyt että omistan näin paljon. Haluaisin omistaa vähemmän. Luulin, että vähempi muutenkin riittäisi. Mutta miksi, oi miksi ovat hyllyni täydet. Miksi en raaski heittää paria kahvikuppia pois, miksi haluan välttämättä säilyttää jauhoja ja makaronia lasipurkeissa. Miksi pitää olla tarjoilukulho, jos sitä ei juuri koskaan käytä.

Löysin eilen ihanan aarrearkun. Vanhat tekstini. Novelleja, kymmeniä murrosiässä kirjoitettuja novelleja, satoja runoja. Kouluaikaisia aineita, lukioikäisen kirja-analyyseja ja äidinkielen preliminäärikokeen. Olen niin, niin iloinen siitä, että olen fiksusti säästänyt kaiken. En aio heittää mitään pois. Vanhat tekstit eivät ole turhaa.

Sitä paitsi luin erään 15-vuotiaana kirjoittamani näytelmän ja nauroin kuin savupiippu. Ihana, ihana näytelmä. Ja ihmeen taidokasta tekstiä tuon ikäiseltä. Olin saanut siihen palautetta tohmajärveläiseltä sanataiturilta, Veijo Tuunaselta, joka on kirjoittanut mm. Uunon Ilona -näytelmän. Minäkin näyttelin tuossa näytelmässä aikoinani. Täytyy sanoa, että silloin olen kyllä ollut lahjakas kirjoittaja. Enää en tiedä lahjakkuudesta, mutta taidot ovat ainakin kehittyneet noin niin kuin tekstin laatimisen suhteen. Ja tulevat, toivottavasti, kehittymään oikein huippuunsa. Mutta se, kuten luonnollista, vienee vuosikausia. 

Kävin eilen kuokkimassa Kriittisen korkeakoulun kevätjuhlassa. Sanomassa hyvästit Harry Forsblomille. Moikkaamassa tuttuja. Tapasin myös monia uusia kasvoja, kuten arvata saattaa, mutta eräs hämmästyttävä, murheellinen seikka täytyy todeta: ovatpa jotkut kirjoittajat ihmeellisen koppavaa väkeä. Toivon, että koppavat kirjoittavat ymmärtäisivät sen, että kirjoittaminen ei tee heistä mitenkään erityistä ihmistä. Minä, esimerkiksi, olen aivan sama minä kuin olisin ilman kirjailijan statusta. Mielestäni ei pidä ylenkatsoa ketään. Pitää kulkea nöyrästi tätä tietä, hymyillä takaisin, kun saa joltakulta hymyn. Vastata, kun kysytään. Tervehtiä, kun tervehditään. Ymmärtää muita, ymmärtää kamalan paljon muita. Sillä sitä tämä kirjoittaminen on: maailman, itsensä ja ennen kaikkea muiden ymmärtämistä.

Olen kamalan puhelias ihminen, kun sille päälle satun. Tiedän, ymmärrän, että jotkut eivät pidä siitä. Että puhua pölisen, että nauran paljon, että vitsailen. Mutta silti minusta on erittäin kummallista, että jotkut ihmiset katsovat nenänvartta pitkin. Suhtautuvat kylmästi, suorastaan pöyristyttävän röyhkeästi. Kuin olisin jotenkin outo, epäilyttävä. Kuin olisin tehnyt heidän elämästään vaikean. Kuin olisin pilannut heidän päivänsä. Että ei saisi puhua, että pitäisi olla hiljaa ja hillitysti. Puhua hiljaisella äänellä korkealaatuisista asioista. Puhua kirjallisuudesta, kun nyt kerran kirjallisuuspiireissä ollaan. Huokaus. Vakava pitää olla vakavissa tilanteissa, mutta tarvitseeko aina olla vakavailmeinen ei-niin-vakavissa tilanteissa. Tarvitseeko nyrpistellä nenäänsä, jos joku yrittää keventää tunnelmaa. Tarvitseeko sulkeutua "sisäpiiriin" eikä päästää muita sisään.

Meidän vuosikurssimme ja meitä seuraava oli Kriittisessä aivan mahtimainio. Mukavia ihmisiä, avoimia, ennakkoluulottomia persoonia. Kukaan ei ylenkatsonut ketään. Otettiin tuntemattomatkin joukkoon, puhuttiin. Naurettiin, naurettiin paljon. Sellaista pitäisikin olla; kevyttä mutta vakavaa kaikkien ryhmittymien ydin. Että olisi helppo käydä sisään, asettua. Olisi helppo lähestyä, vaikka ei tahtoisikaan sisään. Olisi sallittua kurkistaa, millaista elämä tällaisessa ryhmässä on. No, mutta, oli mukava nähdä niitä tuttuja ja muutamia uusia, avoimia kirjoittajia, jotka tapasin :) Olette hienoja, ihania ihmisiä. Joilla on tulevaisuutta. Joilla on, mistä ottaa ja pitää kiinni!

Mutta nyt sämpylätaikina pursuu pöydälle.
Muuttolaatikot huutavat.
Päätäni särkee ikävä.


Ja voi ei.
Joudun menemään rautakauppaan vielä.
Laatikot huutavat myös siksi, että ne loppuvat kesken.
Luoja, mikä kuorma!

perjantai 27. toukokuuta 2011

Uskaltaminen on vaatimista.

Teen tänään jotakin erikoista, mikäli vatsakivuilta kykenen. Eilen tämä alkoi, tämä suurimuotoinen kipu. Kävin juoksemassa puolentoistatunnin vauhtilenkin, enkä sen jälkeen kyennyt asettumaan suoraan asentoon. Piti oikein ylen antaa. R pelotteli, että olisin saanut kurkkutartunnan. Saksassa jo neljä on kuollut espanjalaisista kurkuista syömäänsä virukseen. En usko, että näin on. Olen tosin syönyt espanjalaista kurkkua Saksassa viimeksi sunnuntaina, mutta eiköhän tämä ole jotakin muuta.

Sitä paitsi en anna päivän mennä pilalle sen takia, että ruuansulatuksessa on jokin vuotokohta. Menen tuonne: http://hkipoetryconnection.blogspot.com/ ja aion nousta lavalle. Puhua mikkiin, kertoa runoja kaksi tai kolme, joista kaksi on tullut päästäni ulos viimeksi eilen. Olisi mukavaa, jos edes joku tuttu tulisi myös. Olisi mukavaa, jos joku blogini tuntematon lukija yllättäisi siellä ja sanoisi, että minä arvasin tämän. Yritän saada pari ystävää henkiseksi tueksi. En tiedä tulevatko.

Tämä viikonloppu on kirjallisuutta täynnä. Huomenna on Maailman kirjat -tapahtuma. Sinnekin menen. Lisäksi Maailma on kylässä. Että ohjelmaa riittää. Minun oli tarkoitus lähteä mökille, mutta meillä on opekokous tänään kello 14 lähtien. Kestänee niin kauan, etten enää pääse kauas itäisen Suomen syvyyksiin ajoissa. Enkä suoraan sanottuna jaksa juuri nyt. Ajaa kuutta tuntia sinne, kuutta takaisin. Vaikka siellä onkin hiljaista, luonto kääritymässä kaulan ympärille vaipaksi. Uni tulee heti, kun sulkee silmät ja toivoo.

Olen, muutes, ahminut ilta- ja aamupalaksi Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. Mikä kaunis kirja. Eräs asia kuitenkin mietityttää kirjoittajan näkökulmasta: onko kaikkea pakko selittää menneisyydellä. Onko lukijalle aivan pakko kertoa yksityiskohtaisesti henkilöiden historiaa perusteellisesti. Mielestäni ei. En ainakaan jaksanut aivan kaikkia kohtia lukea, harpoin joidenkin muistojen ohi olkoonkin, että kirjan tarina perustuu muistamiselle. Sille, että henkilöt näkisivät puut metsästä, eli metsän puilta. 

Saadessani ensimmäistä kertaa ikinä ammattilaisen palautetta tekstilleni Pintanaarmuja minua pyydettiin saksimaan kaikki lapsuutta käsittelevät kohdat pois. Silloin en vielä ymmärtänyt miksi. Nyt ymmärrän. Mieluummin luen nykyhetkeä mieluummin kuin mennyttä, siis olipa kyseessä mikä tahansa kirja.

Toki henkilöillä on muistoja ja ne pitää tuoda esiin. Mutta ei pitkästi, ei. Siis minun mielestäni, makujahan on monenlaisia. Ja jos on omia hyviä muistoja, jotka sopisivat henkilöille, ne voi aina muuttaa nykyisiksi. Kertoa ne osaksi tarinaa niin, että ne eivät ole kenenkään muistoja. Eihän oikeassakaan elämässä kannata märehtiä liikaa menneitä. Muistot ovat mukavia, surullisia, koskettavia, mutta ei niiden kautta eletä, vaikka niiden kautta elämä onkin rakentunut sellaiseksi kuin on.

Minä odotan nyt pahvilaatikoita, kotiinkuljetuksella.
Ja katson, ovatko eiliset runoni aivan nurjiakurjia.
Ja kerään rohkeutta iltaan.

Kirjallista viikonloppua kaikille!

Ai niin, ai niin. On pitänyt jo kauan liittää tänne lainaus Picassolta, joka palasi käsiini, kun korjasin oppilaiden töitä. Eräs oppilas oli laittanut tämän lainauksen tekstiinsä kovin taitavasti (ajatella, 13-vuotias ja noin fiksu!):

"Jos tietää tarkalleen, mitä haluaa tehdä, miksi sitä ylipäätään sitten enää tulisi tehdä? Koska sen jo tietää, asia on täysin vailla mielenkiintoa. Silloin on parempi tehdä jotain muuta."

Nii-in. Mitäpä sitä kirjoittaa sellaista, minkä jo tietää. Kirjoittaminen on tutkimista. On hienoa olla tutkimusmatkailija :)

Helmi-Maaria Pisara

PS. Bloggerissa on ollut ongelmia, kuten moni muukin bloggaaja on todennut. Hirmuisen monella on ollut viime päivinä sellaisia tekstejä, että on tehnyt mieli kommentoida, mutta en ole pystynyt. Nyt ongelmat näyttäisivät kuitenkin kadonneen. Voi tätä tekniikan ryytävää maailmaa!

torstai 26. toukokuuta 2011

"Kerro minulle tarina, muuten minä kuolen"

Eilinen päivä alkoi sillä, että huomasin avaavani ulko-oven pelkissä pikkuhousuissa. Paita kyllä oli päällä. Että niin. Neiti Pisara oli aikeissa lähteä töihin hieman paljasjalkaisena ja - pintaisena. Nauratti. Suljin oven visusti kiinni, puin farkut jalkaan ja kipitin sitten kahta kauheammalla kiireellä bussipysäkille. Missä näin suloisen villakoiranpennun. Kassissa, nöpönenän. Sillä oli pulleat silmät, jotka olisin voinut syödä. Näyttivät aivan salmiakilta. Töissä sitten menetin hermoni.

Oppilaat, nuo rääkyvät kurkilaumat, osaavat kiroilla, jos arvosana ei miellytä. Osaavat kiljua tärykalvot tärisemään. Osaavat rajoittaa minun kuuloni. Nostin kädet korville ja huusin aaaaaaa. Hiljaisuus laskeutui tilaan vähitellen. Viimeiset kevään päivät koululaitoksessa ovat rikkinäisiä. Oppilaat eivät keskity. Opettajat koettavat paahtaa arvosanojen parissa, lukea viimeisetkin esseet, kirjoitelmat, kokeet läpi. Arvioida, arvioida. Olen arviointiautomaatti. Tänäaamuna viimein sain 94 numeroa koneelle. Vielä pitäisi käytöstä tuumailla. Arviointi on helppoa, vaikeaa, helppoa, vaikeaa.

Olen tehnyt nuortenkirjakritiikkejä Onnimanniin muutama vuosi sitten oikein urakalla. Se oli mukavaa arviointityötä. Niin on tämäkin, mutta vaikeampaa. Olen miettinyt, että pitäisikö alkaa taas kirjoittaa arvosteluja. Nuortenkirjoista. Jotta säilyttäisin kosketuspinnan siihen maailmaan, nyt kun heitän hyvästit nuorisolle itselleen. Opinnoissani yliopistolla koetin "erikoistua" nuorisokirjallisuuteen. Kun itse kirjoittaa aikusten proosaa, on hyvä ratkoa nuortenkirjojen rakenteet auki.

Tiedättekö, mitä minä tiedän.
Minä tiedän, että kunnioitan kirjojen historiaa.
Nautin kirjallisuuden historiasta.
Käytän kirjoitustyössäni hyvin paljon jo kirjoitettua apunani.
Tämäkin teksti tässä sisältää muita.

Mikä onkaan kauniimpaa, kuin luoda omia kauniita lauseita ja sovittaa joukkoon Tolstoita, Bulgakovia, Durasia, Jellounia, Sillanpäätä, Leinoa, Plathia, Manneria, Kihlmania. Kaikkia niitä toivoja, jotka ovat jalustaneet minulle polun tälle tielle. Tälle kovalle tielle, jota lähden kiipeämään. Aion päästä ylös asti, koskettaa sitä puuta, jota esimerkiksi Waltari on koskenut. Istua sen oksalla, puraista hedelmää, niellä. Tiedän, että sinne pääsee vain vuosikymmenten vaivalla. Pitää itkeä ja nauraa, ilakoida, suuttua. Pitää repiä sivuja rikki, kaivaa maata kynnenaluset mustina. Pitää polvistua taulujen eteen, pitää iskeä silmää ohikulkevalle. Pitää katsoa, kuinka muut istuvat julkisissa kulkuvälineissä, pitää auttaa, kun tuntemattomat pudottavat tielle jotain, eivätkä huomaa, että heidän taskuistaan on kadonnut ehkäpä tulevaisuuden kannalta tärkeä esine. Kuten nenäliina, kuten puhelimen sim-kortti.

Minä istun tyhjässä luokassa, viimeistä kertaa yksin täällä.
Minulla on haikea olo. Pidin äsken viimeisen tunnin yhdeksäsluokkalaiselle ryhmälle, pidin heille puheen oikein, sain itkemään yhden, nauramaan toisen. Mikä saavutusten saavutus, nuoret ovat vaikein yleisö, nimittäin. Paras palkinto tästä työstä on se, että edes joku oppilaista sanoo lähtiessään: "Kiitos kivoista tunneista." Toiseksi paras se, että muutamat huikkaavat lähtiessään: "Hyvää elämää siellä Saksassa!" Sanovat noin, vaikka juuri olen kutsunut heitä ryhmäksi vesinokkaeläimiä. Ihan hymyllä.

Tiesittekö, että arvonanto, arvostus, ovat lähestulkoon ainoa asia, jota me kaikki tarvitsemme. Muun muassa. Tahar Ben Jelloun, johon olen läpikotaisin ihastunut (kiitos Harry Forsblomin, opettajani), kirjoittaa Sokaisevassa pimeydessä: "Itsestään voi kuvitella suuria vain muiden katseen kautta. Ja arvonannon saavuttaa vain vaeltamalla monien autiomaiden ja öiden läpi."

Sitä minä teen, sitä teette te. Matkaamme kyyryssä läpi hiekkamyrskyjen, läpi jomottavan kuumuuden, viiman. Uppoamme, kaadumme, nousemme pystyyn ja jatkamme. Emme näe itseämme, miksi itsensä pitäisi edes nähdä, kumarrumme, kun lopulta koittaa ratkaisun hetket. Emmekä edes tiedä olevamme jo siinä, keskellä ratkaisua, keskellä.

Hyvää torstaita.
Minä kuulen teistä vielä.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Paljastus, jota en anna sinun kuulla.

OOH. Pieni iltalisäys tämän päivän tekstiin (joka seuraa siis alempana). ME SAIMME SEN. Uskomattoman asunnon. Palan pariisilaista Ruotsia Etelä-Saksassa. Lähellä jokea, lähellä kaikkea mitä tarvitsemme. Piti oikein lähteä paneelikeskustelusta kesken pois, kun sain viestin, että nyt on vakavia uutisia. Onneksi vakavat uutiset olivat iloisia mukavaan asuntoon yhteenmuuttamisuutisia :)

Tänään olen kiireihminen. Rankan, suoraan sanottuna raastavan työpäivän jälkeen (joka oikeastaan ei ole ohi vielä, sillä edessäni odottaa n. 40 tarkastusta vaativaa tekstiä, jotka on arvioitava ennen torstaita), tahdon hieman rentoutua.

Bob-koirallekin kelpaa Silja ja Mai. Ainakin unessa.
Kirjoittajalle paras tapa rentoutua on tietysti kirjoittaminen. Tai palaaminen omaan tekstiin. Tai uuden ideoiminen. Ainakin näin on minun kohdallani. Usein menen ensin juoksemaan ja sitten vasta vajoan kirjoituspöydän äärelle. Nyt teen toisinpäin. Tai itse asiassa en aivan, ei minulla ole edes kirjoituspöytää, enää.

Sitä paitsi tänään, ihan pikaisessa välissä aion  käydä kuulemassa Mikä on taidetta -paneelikeskustelua. Ja sen jälkeen kukun luultavasti aamun tunneille asti tarkastusten parissa. Ja sitten menen taas töihin. Ja sitten, ja sitten. Ja kyllä minä silti saan palata teksteihini, saanhan, antaa sanavirran valua kasvoille kuin haalean veden, joka herättää, ja sitten, ja sitten ollaan taas alussa. Joka päivä uudessa alussa.

Satakieli, joka on kirjoittaja, esitti blogissaan haasteen minulle ja muillekin kirjoittajille. Tässäpä haaste ja alla myöskin vastaukseni haasteeseen. Koska Minä rakastan sinua nuori mies on saanut myönteisen julkaisupäätöksen, valitsin tekstiksi sen. Tai oikeastaan vain erään palan sitä. Joka ei paljasta liikaa, missään tapauksessa.


1. Tämä haaste sai alkunsa Satakielen sanoin - blogista. Kerro kuka sinut haastoi.
2. Kirjaa ohjeet ja liitä tunnustuskuva blogiisi.
3. Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista. HUOM. haasteeseen vastaaminen ei edellytä varsinaisen tekstin julkaisemista.
4. Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.)
5. Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.
6. Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.


OMA VASTAUKSENI:

Kyseessä on siis kappale syksyllä julkaistavaa romaaniani. Hyvin lyhyt kappale kylläkin. Siinä kuvataan toisen päähenkilön tyhjää hetkeä. Maailma hänessä, hänen ympärillään, hänen käsillään on pysähtynyt kuin kuva. Pidän pätkästä, koska 1) se oli minulle heti kirjoitushetkellä kuva ja mielestäni onnistuin kirjoittamaan sen pysähtyneeksi, pysähtyneeksi tuokioksi. Tekstistä tekee onnistuneen pysähtyneisyyden lisäksi 2) ikioman juttuni - jolla tarkoitan noita KLIK-kohtia - yhdistäminen suoraan kerrontaan, 3) vertauskuvallisuus, 4) kerronnan niukkuus, joka samalla on laajaa ja 5) se, että sain aseteltua Seamin näyttävästi tähän kuvaan.

Ja tässäpä tämä kohtaus sitten vielä:

Mikä ruman tien kulkija.
KLIK
Sä saat mut itkemään.
KLIK
Missä, missä minä olen?
KLIK
Putoa, dorka.
                                    

                                    Seam, Seam. Katolla Seam, kuulolla ylhäällä.
                                    Pohtimassa, punnitsemassa.
                                    Valintoja, valintoja.
                                    Onko valintoja olemassa, jos ei ole sinuakaan, kysyivät eräät kasvot, jotka eivät nähneet eteensä. Seam tarkasti sillä välin välimatkan. Se ei ollut pitkä. Maa ja taivas yllättävän
kiinni toisissaan. Missään ei saumoja, kuinka taitavasti ommeltu yhteen nämä ratkaisevat elementit!
                                    Seamin kädessä sakset. Voisi avata jotakin. Tehdä uuden haavan maailmaan, avata aukon taivaan ja maan välille. Hypätä siihen, itsetehtyyn haavaan mukaan. Maailmanhaavat, mitä ne edes olivat?
                                    Saksittuja, saksittuja kohtia.
                                    Seamin kädessä terävät, terävät sakset, jalkojen alla pudotus.

Hyppää nyt jo.
KLIK

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Kastanja, kastanja, aivastan sinut ulos!

Minun poikaystäväni on puoliksi punainen. Minä olen kokonaan ruskea paitsi en aina. Rusketusviiksetkin loistavat kasvoillani kuin sata väkevää sanaa. Kaikki tämä vain siitä syystä, että olen maannut auringon alla puolikkaan päivän verran ja lisäksi monta tuntia sekä kumartanut kohti joenpohjaa paljaat jalat kylmäen.


Viime kesänä selvisi, että olen allerginen tälle.

Tulin tänään takaisin Suomeen kesästä. En olisi halunnut tulla, mikä ei liene yllätys kenellekään, mutta äkkiäkös nämä viimeiset 2,5 viikkoa täällä luiskahtavat karkuun. Ja sitä paitsi täälläkin on, näemmä, kesä. Ja toiseksi paitsioksi: suomalainen kesä on parasta, mitä on. Kaunista, vihreää, puhdasta. Paitsi arvatkaa onko Itämeri puhdas. Ei, ei niin. Katsoin tänään lentokoneen ikkunasta merta Suomen edustalla ja ihan surullinen olo tuli. Miten likaista vettä meidän maamme halaa.

Olen kovin väsynyt, enkä jaksa muuta kuin istua. En jaksanut mennä iltapäivällä ulos, vaikka jostakin syystä aina hyvällä ilmalla minulle tulee ehdoton pakko lähteä ovien läpi kirkkaaseen säähän ja osoittaa ilmalle, että pidän siitä. Että älähän nyt laimene, kaunis kaunis ilmanala.

Huono omatunto kalvaa, jos pysyn sisällä kauniin päivän. Kreikassa asuessani pääsin eroon tästä salakavalasta mene-tänään-koko-päiväksi-ulos -tunteesta. Siellä kun kauniita kesäpäiviä ja päiviä muutenkin oli kyllästymiseen saakka riittävästi. Mutta toisaalta sadepäivätkin ovat kauniita.

Joten miksipä tässä hämmästellä. Olen tänään sisäilmatyttö enkä muuksi muutu, olipa ilma sitten kuinka ruma taikka nätti tahansa. Ai niin paitsi kyllähän minä kävin juoksemassa tässä illansuussa. Mutta juoksu meni jotenkin usvassa, en ollenkaan ajatellut olevani ulkona. Olin Saksassa R:n sylissä. Siksi minä olen niin paljon onnellisempi siellä.

Sitä paitsi löysin uutta herkkua. En erityisemmin pidä Milkan suklaasta, mutta nyt tuo suklaalafka on tuonut markkinoille uudet Daim-maissisnacksit. Mmmm. Mums, mums. Kuinka mukavaa nauttia kauniista kesäpäivästä ja -illasta sisällä Daim-snacksia kielellä. Tarkoitushan oli tietenkin viedä tätä herkkua työpaikalle ensimmäiseksi ja viimeiseksi tuliaiseksi, mutta mutta. Niin. Eipä nyt voi mitään, se on vatsassani melkein kokonaan. Minä vien työpaikalle jotakin ihan muuta.

Sitä paitsi meidän asuntoasiaamme tuli kummallinen mutka, kuten usein suoriin reitteihin.
Nimeltä toinen asunto.
Joka on lähempänä keskustaa ja jokea.
Joka on pohjaratkaisultaan parempi.
Joka on niin enemmän meille tehty, että apua.
Olemme hulluja.

Hyvässä lykyssä saamme maanantaina tietää, teimmekö tarpeeksi suuren vaikutuksen tähän kakkos-ykkösvaihtoehtoon. Siis tähän lähempään parempaan valoisampaan asuntoon. Joka sijaitsee ihanalla, kapealla, rauhallisella pikkuisella hiljaisella kujalla, joka muistuttaa jostakin syystä Pariisia. Tai ei, Ruotsiapas. Mutta silti me nyt vain odotamme peukut ristissä.

R pesee siellä pyykkejään (hahaa, ovelasti jätin KAIKKI vaatteeni sinne ja R pesee myös minun pyykkejäni) ja minä yritän ymmärtää, että päähäni on luikahtanut uuden romaanin idea. Ja sitä sitä paitsi parhaassa tapauksessa saamme unelman, toisenlaisessa tapauksessa sen ensimmäisen puulattiaisen talon, pahimmassa menetämme molemmat asuntovaihtoehdot ja joudumme aloittamaan etsinnän alusta. Mutta aina asiat järjestyvät. Niin kuin järjestyvät myös epäasiat.

Sain muutes by the way tällä reissulla vihiä siitä, että Munchenissä on mölkky-seura! Joka kokoontuu kerran kuussa! Arvatkaapas aiommeko me R:n kanssa heittäytyä mölkkyläisiksi. Oo, niin ja lisäksi, jotta aika ei kävisi pitkäksi, minä opiskelen koko eloisan kuun saksaa. Ja samalla teen Kielikorjaamolle töitä. Ja toivottavasti inspiroidun tekemään uudesta ideasta sanojen tulvan. Ja odotan vieraita.

Italialaista ja espanjalaista kaveria ja pizzaa.
Ja nyt, jotta sunnuntai olisi muutakin kuin maanantain pelkäämistä, ponnahdan kirjojen maailmaan. Tekee mieli lukea jotakin sopusointuista. Ei ole monia vaihtoehtoja, mutta yritän lukea saksalaista ponikirjaa. Joka on kirjoitettu lapsille. Sopusointujen sointuja, eikös vain :) Sain tämän kirjan lahjaksi pääsiäisvierailta.

Ai niin, pääsiäisvieraista puheen ollen, minähän niin aina uhoan heittäväni ulkomaalaiset vieraat järveen keskellä talvea. Niin. Että ei ehkä kannata. Koska nyt löysin itseni kylmästä joesta. Sinne tyrkkäsivät, mokomat. Enkä minä osaa uida kuin koiraa ja virta oli vuolas, mutta onneksi pääsin pois. Muuten olisin jo ehkä kenties Sveitsissä.

Arvoisat lukijat. Kaksi ja puoli viikkoa Suomi-neitoilua jäljellä. Varasimme tosin juuri liput Suomeen, elokuulle, tulemme tänne ystäväni Anskun häihin. Vinkkistä vinks, Lufthansalta saa tällä hetkellä hintaan 99e menopaluun. Suora lento. Ja jos ostaa sen skyscannerin kautta, löytyy lippuja 89 euron hintaan. Suosittelen lämpimästi, Munchen on ihana kaupunki. Ja minä lähden mielelläni oppaaksi ja laulan teille aarian ja kirjoitan vaikka kokonaisen sarjan. Moikkis ja tervetuloa!

Ai niin ja niin. Miten kivoja kuvia otinkaan matkalla. Mutta kuvat ovat R:n kamerassa. Siellä on paljon kivoja kuvia viime kesältäkin asti jopa. Ja ai niin mitä muuta. Ilahduttavaa, että olen saanut uusia lukijoita. Tervetuloa tästäkin syystä.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Asumuslöyteilyä..

Mikä kohtuullinen paluu! Astuessani Münchenin lentokentälle sain vastaani miehen ja ruusun. Tämä ei ollut mitenkään liian yllättävää, sillä hän on ennenkin ollut vastassa ruusun kanssa. Mikä oli kovin supisuloista, oli sellainen seikka, että R sanoi minua odottavan yllätyksen lentokenttäjunan sisäänkäynnin läheisyydessä. Tämä ylläripylläri oli 6 ihmistä, lisää kukkia sekä kuohuvan kylmä tuopillinen olutta hennoille käsilleni, jotka saattoivat mallasjuoman huulilleni ja sieltä alas ruuansulatuslaitokseen.

Minulle laulettin Münchenin lentokentän biergartenissa paljoa onnea ihan jopa melkein täysin suomeksi. Kuinka mukavaa. Ensinnäkin se, että nämä kaikki kuusi iloista ystävää olivat tulleet keskustasta 45 minuutin junamatkan kentälle asti! Ja se, että R oli nähnyt vaivaa piiskoakseen kaikki nämä kuusi iloista ystävää sinne saakka. Istuimmekin sitten kentän kupeessa puolille öin asti, kunnes väsymys antoi ylen ja tuuppasi meidät kotiin.

Olen onnellinen.
Olemme löytäneet eilen kodin, jonka saamme, jos vain haluamme. Kodista olisi 10 minuutin kävelymatka keskustaan, 5 minuuttia joen varteen (missä voi tarpeen vaatiessa latoa nakkia kannettavaan grilliin ja nauttia kesäpäivistä) sekä 5 minuuttia lenkkipoluille. Lisäksi koti olisi ihanan eloisalla alueella. Ja lisäksi, mikä on parasta tietenkin, suoraan kotioveltamme pääsee Gardajärvelle 3 tunnissa ja Alpeille 45 minuutissa. Lisäksi, ettei kuulostaisi aivan liian epäilyttävältä, kodissamme olisi kolme korkeaa huonetta, iso kylppäri (ja amme!!) sekä keittiö. Puulattiat. Sata vuotta ikää.

Eikä meidän tarvitsisi maksaa n. 2000 euroa välittäjälle. Säästäisimme myös siinä, että keittiö tulisi ilmaiseksi (täällä pitää usein maksaa keittiöstä tai kyhätä se kokoon itse). Ainoa, mistä ei voi pitää, on keittiön väri (=entinen lempivärini viininpunainen) sekä olohuone, jossa on kolme ovea eikä yhtään ovetonta seinää. Minä olen vakuuttunut, että muutamme tuohon asuntoon. Säästäisimme rahaa ja vaivaa. Täällä on kamala asuntotilanne. Tämä tapaus olisi onnenpotku, sillä teimme niin hyvän vaikutuksen asunnonomistajaan, että hän sanoi vuokraavansa kämpän meille. Kävimme katsomassa eilen myös toista luukkua, joka oli erittäin hieno, mutta liian kaukana eloisilta alueilta. Emme tahdo perhelähiöön.

Jotta R saisi lisää vertailtavaa, käymme tänään vielä 4 asuntoesittelyssä, joista kaksi on meille ainoastaan ja 2 julkisia. Voi olla, että nuo julkiset näytöt perumme ja siirrymme ulkoilmaan, sillä arska se taas mollottaa ja kitara soi. Eilen oli kolmisenkymmentä astetta kuumuutta, voi mikä ilojen ilo. Tuntui suorastaan alastomalta kulkea kesävaatteissa keskellä kaunista toukokuuta!

Minun pitäisi tehdä aamupäivä töitä. Tarkastaa 24 kirjailijatutkielmaa. Odotan suuria, sillä tämän ryhmän tuotokset ovat olleet vaikuttavia aiemminkin. Mutta jotta saisin tuntea kiusausta kesään, teen työni ulkona. Lompsin Westparkiin ja istun sinne keskelle vihreää nurmea ja hankin rusketusviikset. Mikä mojova ongelma! Kaksi kesää sitten sain ensimmäiset rusketusviikset. Sen jälkeen ne ovat aina ilmaantuneet. Siis jokin pigmenttihäiriö kai..mutta kamala häiriö. Onneksi osaan nauraa asialle. Mutta välillä kyllä itkettää, kun peilistä katsoo muuten kesäinen ruskea ihminen, mutta sitten hänen naamaansa koristavat muuta ihoa tummemmat kaksi "kalapuikkoa" huulten yläpuolella. Joskus ne viikset tulevat myös kulmakarvojen ylle. Laskeutuvat perkuleet kesäihon tilalle.

Minä kirjoitan aivan liikaa. Päivinä, joina en ehdi ajatella tekstejäni, kirjoitan näemmä blogiin kavalan paljon kuin rikosaalto. No niin, nyt odottaa aurinko. Odottavat myös ne tutkielmat ja 4 asuntonäyttöä. Tuoreet mansikatkin ja sushia pitää saada, täällä se on eduhkoa ja hyvää. Ja niin, ai niin, odottaa myös morkkis siitä, että tuli kalliiksi tämä reissu. Lentomoka taas. Ei onneksi lippumoka, mutta matkatavaramoka. Melkein jouduin pulittamaan yli 200 euroa ylikiloista mutta sitten en joutunutkaan, kun jätin toisen laukun rannalle. Mutta jouduin silti 80 euroa köyhemmäksi. Ei mene ihan niin kuin paratiisissa tämä minun muuttoni. Kauniita päiviä, oi lukijakuntani suuri :)

maanantai 16. toukokuuta 2011

Sain sulta enemmän kuin tämän päivän!

En ole koskaan ikinä ennen ollut niin pahantuulinen töissä kuin tänään. Mutta enää en ole. Nimittäin Hanna sai minut hymyilemään. Kuinka ihanalta tuntuu, kun joku tuntematon (ellei muutaman kuukauden virtuaalikaveruutta lasketa) palauttaa uskon omaan itseen ja kykyyn tuottaa tekstejä. Siis eihän usko ole viime aikoina ollutkaan kadoksissa, mutta tämänlainen palaute saa kyllä jalat vispaamaan.

Melkein tekisi mieli mennä tänään tanssimaan vesilähdepatsaille (uskomatonta, mutta unohdin yhtäkkiä, että miksi noita patsaita kutsutaan joiden ympärillä on vettä..?!) ja riehua siellä niin kuin monet ovat eilen riehuneet Suomen maailmanmestaruuden kunniaksi. Tänään nauratti ajatella, että mistähän juontuu suomalaisten nakuintoilu. Heti kun voitetaan, heitetään pöksyt jorpakkoon ja ketkutellaan julkisilla paikoilla luonnollisessa nahka-asussa. Hauska, mutta kummallinen tapa. Minä tein tuota pienenä. En kuulemma suostunut pukemaan vaatteita, ja jos ne piti esimerkiksi saunan jälkeen pukea, itkin kuin hanhi.

Hassua muutes. Sain juuri tänään postista, kun pahantuulisuuden peilikuvana lompsin kotiin töistä, hylsykirjeen Otavalta. Mutta arvatkaapa miksi tuo hylsy ei edes kirpaissut? Siksi, että se koski Siljaa ja Maita. Toisaalta se kyllä hieman laittoi miettimään. Että miksi minulle tulee isoista taloista aina hylsy? Ja vieläpä hyvin tylsä hylsy. Perinteiset löpinät: "Kiitoksia blaablaablaa, mutta käsikirjoituksesi ei sovi kustannusohjelmaamme." Eikä sitten mitään muuta enää. Eräs talo, joka aikoinaan kiinnostui enemmän, unohti minut lopulta. Olisi varmaan pitänyt soitella perään. En sitten vain tullut ajatelleeksi, että niinkin voi tehdä.

Nykyään ei onneksi tarvitse miettiä moista. Oma kustantamoni on osoittanut kiinnostuksensa kahteen käsiksistäni. Minä rakastan sinua nuori mies tulee tänä vuonna ulos painokoneesta kuin ensisynnytys, mutta paljon näpsäkämmin. Tai siis en minä tiedä, miten ensisynnytys tulee ulos. Sitä paitsi pitäisi varmaan puhua esikoisesta, eikä mistään ensisynnytyksestä, sillä synnytyshän on se tapahtuma ja Ylväs Syntynyt se, joka tulee ulos.

Minun työkaverini armas Outi kävi tänään näyttämässä ensisynnytelmäänsä töissä. Pieni mikä pieni. Ja silti paljon suurempi kuin suuri tai suurenmoinen. Miten paljon merkitsevätkään asiat, kuten uudet ihmiset tai tekstit tai maalaukset tai musiikki, jonka puristamme itsestämme ulos. Sanotaan, että ihminen on onnellinen vain silloin, kun jotain menee häneen sisään tai jotain tulee ulos. Olen usein allekirjoittanut tämän hokeman.

Kustantamoasioita tässä voisi jauhaa, tänään, kun ei ole novelliakaan julkistettavaksi. Ja pitää ajatella kaikkea muuta paitsi huomista, jota en halua. Sen takia olin kuin rautahammas töissä. Kamalaa mennä leirille jonnekin kylmään saareen, juuri kun on kaamea arvostelurumba ja muutakin puuhastelua tehtävänä. Joten pidetään ajatukset muualla. Tai jos on pakko ajatella, niin ollaan hyvillään siitä, että mukaan lähtee onneksi mukavia työkavereita. Ja hyvä mieli tämän päivän arvostelusta :)

Mutta siis...olen miettinyt usein (ja paljon) tuota, että pitäisikö minun vaihtaa kustantajaa isompaan, jotta saisin enemmän lukijoita. Tai arvostusta. Tai jotain? Mutta en usko, että se menee niin. Ensinnäkin paljon tekee se, että pidän kustantajastani. Homma toimii. Toiseksi jos edes yhdessä lehdessä minut huomataan, olen saanut jo enemmän kuin monet sellaiset isojen talojen kirjailijat, joita ei aina huomata. Minut on huomattu nyt kolme kertaa julkisesti jos ja kun tämän päivän ilo otetaan laskuihin mukaan. Mukavaa, mukavaa.

Lisäksi kuulemma minun pitäisi olla tyrkympi, jos tahdon esille enemmän. Pitää tarjota itseä esiintyjäksi kirjastoihin, pitää kysellä erilaisten tapahtumien järjestäjiltä, ottaisivatko minut lavalle. Pitää ja pitää. Näin työssä käydessä tuntuu, ettei jaksa. Mutta ehkä nyt kun lopetan työt ja ryhdyn miltei työttömäksi humanistiksi minulla on aikaa markkinoida. En vain tiedä, miten se onnistuu Saksasta käsin. Ja sitä paitsi uskon, että en ole melkein-työtön-humanisti kuin muutaman kuukauden. Lujasti uskon, että saan asiakkaita.

Eli aika lailla hyvin varmasti pysyn Ntamon riveissä. Sieltä palautteen saa sitä paitsi nopeammin kuin muualta. Siis omaan käsikseen. Tai en tiedä muista, mutta itse olen saanut. Ja nyt minä olen hyvin varma siitä, että otan päiväunet. Viime yönä Hesari oli niin kovin meluinen. Ei se tosin haitannut. Annoin kansan meluta, olihan niin hyvä syy moiseen. Minulla on ikävä ylihuomista. Mutta mitä pienistä. Moikkis ja oi Hanna, kiitos vielä päiväni kääntämisestä oikein ja päin!

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Kylläpä ramaisee.
Kävin Virossa, Tartossa, työporukan kanssa.
Lauloin toki bravuurini, mutta viimeistä kertaa ikinä.
Goodbye Barbie Girl. Et kuulu enää listalleni edes yleisön pyynnöstä.
Ja voi, kyllähän siinä meinasi tippojakin roiskua linssiin, kun työporukka päätti laulaa minulle hyvästelylaulun. Kotimaa kun taakse jää..Aika otettu olo oli, kun minulle, yhdelle pienelle monista muista, laulettiin laulu oikein porukalla ja kajauttamalla.

Paras kevätretki tämä oli, ever. Selvisin reissusta ilman pääkipua tai muita pahoinvointiin viittaavia oireita, sillä en yksinkertaisesti nauttinut alkoholipitoisia juomia muutamaa enempää. Olin huone-/työtoverini kanssa jo kahdeltatoista unten avarilla mailla. Nauratti etenkin aamulla, kun heräsimme jo ennen kellon soitahtelua viittä vaille kahdeksan. Herranjestas, me nuoret mummelit.

Melkeinpä kaikki muut olivat rymynneet yökerhossa aamuyön tunneille. Mutta me kaksi, kaiken lisäksi, olimme erityisen iloisia siitä, että pääsimme heti aamiaisen jälkeen suklaahierontaan ja pedikyyriin. Oioi, mitä olikaan. Suklaahieronta on niin kovin rentouttavaa. Minut suljettiin muovipussiin 20 minuutiksi. Tuoksuin suklaalle sen jälkeen kauttaaltaan. Olisin halunnut R:n heti paikalla paikalle syömään minut. Koska mitä luultavimmin olin suklaata myös sisältä. Mutta R syö minut vasta keskiviikkona enkä silloin ole enää suklaata. Silloin olen saaressa riutunut raukka.

Nimittäin lähden, eli joudun lähtemään, tiistaina yön yli kestävälle retkelle valvontaluokkani kanssa. Hankoon mennään, soudetaan johonkin saareen, ja siellä sitten pitäisi viihtyä 19 pojan ja 3 tytön kanssa. Ja liudan aikuisia ihmisiä. Ei rehellisesti sanottuna voisi vähempää kiinnostaa, kun on niin paljon muutakin tekemistä. Mutta ehkäpä siellä sitten alkaa viihtyä, kun paikalle pääsee. Otan mukaan kasan tarkistusta kaipaavia kirjoitelmia ja irtokarkkia. Heitän ne mereen, jos ovat huonoja. Ja odotan, että yö kuluisi nopeasti, jotta vihdoin täyttäisin 29 vuotta ja pääsisin lentämään Muncheniin. Koska keskiviikkona tapahtuvat juuri nuo asiat: ikääntyminen ja jälleennäkeminen.

Ja oi, torstaina käyn tulevassa kotikaupungissani kielitasokokeessa ja ilmoittaudun intensiivikurssille. R osti antaa sen minulle ikääntymislahjaksi. Lisäksi käymme katsomassa asuntoja, ja sitten vielä minut viedään kalliille illalliselle hienoon ravintolaan. Kuinka makoisaa. Laitankohan päälle tuon uuden mekon, jonka vahingossa ostin Virosta. Jota ei pitänyt ostaa. Kun ei saisi tuhlata. Mutta katsokaa, eikös ole pilkkujen pilkku! Mekkoihmisenä olen tässä ihastellut mekkojani. Joita voi vihdoin taas pitää päällä, kun säät niin vaativat.

Aijai, unohdin jo kertoa, että kävin juuri aamulla (tai siis päivällä keskellä) brunssilla Dylanossa Ineksen kanssa. Kuinka paljon voikaan ihminen syödä ilman että ratkeaa! Oi. Voi. Olen ähkyssä. Mistä johtuukin mieleen, että tahdoin eilen Tarton kiertoajelulla nähdä ponin. Mutta en nähnyt. Tuli vain sellainen yllättävä ponimielihalu. Se, poni siis, olisi sopinut loistavasti "keittokaupunginosaan". Siellä oli kauniita puutaloja ja pihoja. Mikä taivaallinen ympäristö pikkukaupungin ponille.

Minun pitäisi pakata. Jo nyt, koska en ehdi huomenna tai tiistainakaan, kun olen siellä ihmesaaressa. Ja sitä paitsi minun pitäisi kirjoittaa novelli. Lupasin niin. Novelli on vaikeampaakin vaikeampi tekstilaji..siis kirjoittajan näkökulmasta. Minä olen innoissani muutes by the way Minä rakastan sinua nuoresta miehestä. Osaan jo tiivistää sen juonen:

Mariellalta on kuollut aviomies 3 vuotta sitten, mutta hän ei ole vieläkään päässyt surusta yli. Hän on jäänyt "koukkuun" Internetissä toimivaan kasvopalveluun ja erityisesti eräisiin kasvoihin, joiden käskyjä hän tottelee, koska ei pysty olemaan tottelemattakaan.

Hän työskentelee Delete Life Archivessa, missä tuhotaan ihmisiä niin, että heiltä poistetaan sotu, tilinumero, osoite jne. Poistetut ihmiset ovat hylkiöitä, joille ei saa edes puhua. Heidän ainoa keinonsa välttää tyly kohtalo on joko riistää henkilöllisyys joltakulta toiselta tai paeta sellaiseen maahan, missä ei olla niin tarkkoja virallisten asioiden suhteen.

Eräänä päivänä Mariellan täytyy tuhota oma veljensä. Hän ja Seam päättävät paeta kauas pois. Kaukana pohjoisesta Mariella päätyy kasvojen johdattamana vangiksi. Kaksitoista miestä käyvät hänessä, kukin viisi minuuttia kerrallaan. Mariella viedään aavikollekin. Hänelle sanotaan, että jos hän selviää puoli vuotta kaikesta, hän pääsee vapaaksi. Ehkä surustaankin yli?

Ja koska en halua paljastaa mitään muuta, vaan haluan että kirjani luetaan, jätän kaiken muun auki. Mitä tapahtuu Seamille, mitä lopulta Mariellalle? Mitä surulle? Mitä yhteiskunnan hylkäämälle ihmiselle? Mikä tässä maailmassa määrää? Kuka meistä todella kohtaa seinän, kuka sen pystyy kaatamaan? Onko mitään sellaista olemassa, mitä emme näe? Onko takana mitään ennen kuin pään kääntää ja sinne katsoo? Voiko sellaista rakastaa, jota ei tunne?

Kuka tietää, mistä löytäisin uuteen mekkooni sopivat kengät? Kuka kertoo, mistä saan asiakkaita Kielikorjaamoon niin, että voin aloittaa työt asap? Kuka voisi käydä tänään juoksemassa puolestani?

Minä muutes löysin vuokralaisen asuntooni. Työtoverini tytär tähän tulee, kun minä pakenen. En malta enää odottaa. Olen taas laskenut aivan väärin. Kolme ja puoli viikkoa vielä. Nyt laskin oikein. Olisi kamalaa, jos minut siirrettäisiin matematiikkaosastolle. Kaikki maailman laskut menisivät nurinpäin.

Toivotan sulavaa sunnuntaita. Julkaisen novellin täällä, jos saan sen valmiiksi tänään tai heti. Huomenna, kenties saaressa.

Oi, vielä iltainen lisäys tähän postaukseen. Hauska animaatiopätkä, joka perustuu novelliin. Minähän en sitä novellia ole tänään sitten saanut aikaiseksi. Mutta vielä on iltaa jäljellä.

torstai 12. toukokuuta 2011

Hyväksyin hänet ystäväkirjaani jota en edes omista.

Minä tein sen nyt.
Syntisen teon, mielenkiintoisen harjoituksen.
Kuvitelman julkaisuun päätyvästä Mariellasta.
Idean sain, kun Satakieli pohti henkilöhahmoja blogissaan.
Ja nyt sen tein. Ystäväkirjan. Käytin hyväkseni opetusmatskujani, en omista nimittäin yhtään ystäväkirjaa.
Avaan itselleni ehkä eniten, ehkä myös lukijoille, Minä rakastan sinua nuori mies -tuotokseni päähenkilön. Tai ehkä vain raotan verhoja hänen edessään. Tahtookohan kukaan tämän perusteella kiinnostua kirjastani, joka tulee jo tänä vuonna ulos kaapista..? Anyways ihan hauska harjoitus. Suosittelen!

Nimi: Mariella
Syntymävuosi: 1980
Missä asut? Pohjoisessa
Ammatti: Arkistoija sekä identiteetintuhoaja Delete Life Archivessa.
Paras ystävä: Minulla ei ole parhaita, ei edes toiseksi parhaita ystäviä. Onkohan minulla ystäviä ollenkaan.
Missä haluaisit asua? Idässä tai etelässä, kauempana täältä.
Ulkonäkö: Olen sekoitus etelää ja pohjoista, hiukseni ovat laahukseni, viittani, jonka taakse kätkeytyä.
Lempiväri: Viininpunainen.
Mikä sinusta piti tulla isona? Jokin muu kuin tuhoaja, kuten luonto-opas tai kielenkääntäjä.
Ketä ihailet ja miksi? Ihailen kasvoja, jotka tekevät minusta kalpean rinnalleen.
Mikä on kaunista? Kuva kultaisissa kehyksissä, minun nykyiset, tyhjät yöni.
Mitä pelkäät? Että en koskaan unohda.
Mistä pidät? Uusista kasvoista edessäni.
Mitä inhoat? Yhteyskatkoja. Piiloutumista.
Koska olet viimeksi suudellut? Ketä? Veljeäni Seamia poskelle, siitä on jo viikkoja. 
Pahin virheesi: Astuin askelia taaemmas. En tahtonut asetta kasvoilleni.
Mitkä ovat kaksi turhinta tavaraasi? Kaikki mitä on jäänyt jäljelle. Koko omaisuuteni on turhaa.
Mikä on parasta ruokaa ja juomaa? Mango, siitä puristettu mehu. Punaviini, omenat.
Ketä julkkiksia kutsuisit häihisi? En seuraa julkkisten elämää. En tahdo heistä ketään, en mitään.
Mitä toivot hartaimmin? Luvan unohtaa, rohkeutta jatkaa.
Mikä on suosikkipuheenaiheesi? En mielelläni keskustele. Mutta jos on pakko puhua, puhun mielelläni ajoista, jolloin olin lapsi. Puhun veljestäni. Puhun säästä. Puhun kasvojen edessä kaiken.
Mikä hetki tässä elämässä on koskettanut sinua paljon? Päivä, jona ymmärsin jääneeni yksin. Sen jälkeen en ole kyennyt juuri mihinkään.
Mitä mieltä olet elämästä? Elämä on. Sitä ei voi kiertää eikä sitä voi väistää eikä siltä voi piiloutua.

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Naiset jotka ymmärtävät miehiä

Olen raivostuttava.

Muuta sanottavaa ei juuri ole, mutta koska raivo, jonka olen itse porannut itseeni, on saatava ulos, minä nyt sitten kirjoittaa täräytän raivokasta lentoa. Tai siis lennokasta raivoa.

Jos aloitetaan hyvillä asioilla, jotka eivät raivostuta, jotta voin sitten raivoilla kunnolla: Kielikorjaamo on nyt rekisteröity yritys. Ihmeen kaupalla sain Y-tunnuksen jo tänään. Kuinkahan se on mahdollista, kun jostain kuulin, että rekisteröiminen vie joskus jopa 3 viikkoa? Nyt vain niitä nettisivuja sitten kehiin. Turha kuitenkaan vielä yrittää googlettaa Kielikorjaamoa. Ehkä viikko vielä menee.

Jos menee.
Olen nimittäin raivostuttava tyttöystävä.

Vihainen R:lle, vaikka hän ei sitä tiedä. Kyllä, olen juuri sellainen nainen, joka ymmärtää asiat vähän niin kuin rivien välistä. Että jos minulle sanotaan ennen kuin kello on edes yhtätoista illalla vaikkapa "taidan tästä mennä nukkumaan", ja olen itse energiaa täynnä, tulkitsen lausahduksen niin, että seurani on tylsää. Tai jos minulle sanotaan "ihan kivaltahan tuo mekko näyttää, mutta pitäisikö sun laittaa vähemmän koruja", vaihdan mekkoa JA koruja, koska oletan, että ei mikään näytä miltään. Pahimmassa tapauksessa kieltäydyn hetkeksi lähtemästä yhtään mihinkään. Mutta kyllä sitten kuitenkin kohta jäähdyn ja pyytelen anteeksi ja suorastaan sipsutan sinne minne pitääkin.

Ja mikä minussa on raivostuttavaa, on se, että en sitten vastaa puheluihin. Jos tämä toinen osapuoli yrittää soittaa. Protestoin hiljaa kaukana, ja mikä vielä raivostuttavampaa, tuo toinen osapuoli ei edes ymmärrä, että minä olen vastaamislakossa, enkä varmasti edes uhallanikaan mene Skypeen koko iltana.

Paitsi loppuillasta - tietysti - käyn kurkistamassa, onko toinen osapuoli paikalla, ja jos on, odotan hetken, ja jos hän ei yritä pehmitellä minua, menen raivokkain elkein nukkumaan, mutta sitä ennen tietysti pistän kovasanaisen tekstiviestin tai sähköpostin toiselle osapuolelle. Ja itken samalla kun kirjoitan, koska minua ei mukamas ymmärretä. Ja itken, kun olen niin tyhmä ja raivokas. Ja itken, kun haluan vain olla jo raivostuttamaton ja antaa anteeksi. Vaikka mitään anteeksiannettavaa ei olisi.

Niin että olkaa hyvä, koko blogikansalle tässä tarjoilen turhautumisen tunnetta. Raivostumista. Pääkipua, joka on jatkunut jo ties kuinka monta päivää. Haluaisin vain olla iloinen ja muuta, mutta sitten itse pilaan itseltäni kaiken. Eli siis tulkitsen rivien välistä miestä, joka puhuu kaiken suoraan ja konstailematta, ja kaiken lisäksi itse tiedän, ettei hän suinkaan ole tarkoittanut asiaa niin kuin minä sen olen tulkinnut.

Haluaisin, että R koettaisi soittaa minulle nyt, kun tietää, että olen raivoissani. Tai siis ei tiedä. Tai siis ehkä tietää, sillä laitoin jo raivokkaan sähköpostiviestin. Koska ajattelin, että en minä voi yksin raivoita. Mutta mikä raivostuttavampaa, tiedän että hän on töissä eikä ehdi mitään ennen iltaa kysellä, että mikä nyt mättää tai sanoa, että oletpas sinä nyt vähän tomppeli, ja se saa minut kierimään itseraivossa ja -säälissä niin, että varmastikin klo 22 viimeistään laitan toisen viestin hänelle. Joka on ilkeä, vaikka en tahtoisi, ja joka on suorasanainen, vaikka tahtoisin vain huomiota enkä mitään muuta.

Uuh. Miehet, kuinka te kestätte kaltaisiani jääräpäisiä, ei vaan itsepäisiä, naisia, jotka väkisinkin - tietoisesti jopa! - ymmärtävät väärin. Ja sitten suuttuvat. Ja sitten tahtovat huomiota, vaikka tietävät, että huomiota on mahdoton saada kun toinen on töissä. Ai niin, ja turhahan minun on mennä illalla Skypen linjoille notkumaan. Taisin tuossa raivopäissäni jo ilmoittaa, että minua ei muuten sitten ehkä yhtään kiinnosta jutella illalla.

Ja nyt kun olen onnistuneesti pystynyt purkamaan raivoni tänne, minua suorastaan naurattaa. Päätä särkee yhä, kyllä, väsyttää, huolestuttaa, stressaa. Mutta en enää kyllä taida olla raivokas raivostunut.

Iloa kehiin siis, edes vähän ja tänäänkin.

Ohto ja Omelia
Kävin lauantaina olemassa yötä isoveljeni perheen luona. Omelii ja Ohto, voi mitä söpöjä olentoja, saivat lahjoituksena minulta Nalle Puhin ja Ihaan. Semmoiset isot, pehmoiset versiot. Ja olivathan nuo veljenlapset niin kovin huvittavia. Ihanoita. Tulee kyllä ikävä. Mutta Omelia ainakin sanoi jo, että tulee sitten kylään ja yöksi luokseni Saksaan. Omelia myös tuhosi äitienpäiväkakun aika taidokkaasti. Kylläpä nauratti.

Piilokamerameininkiä: lapsi jäi yksin kakun huomaan ja aikuisten selän takana hän sitten kirjaimellisesti hyökkäsi kakun (tai tarkemmin sanottuna kahden kakun) kimppuun. Voi kun voisi itsekin joskus vain hyökätä. Kakkuun. Mennä joihinkin juhliin ja kun kukaan ei näe, hyökätä kaksin käsin ja kakkulapio kourassa kakkuun naama edellä. Ahmia, ahmia, kakunkoristeita ja kaikkea. Pitäisiköhän täräyttää moinen show kesäkuisissa häissä?

En ole ehtinyt kirjoittaa juuri äsken. Mutta olen kyllä lukenut. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät sain vihdoin pois alta. Mitäkö sanon siitä. No, hmm. Lumikko ja yhdeksän muuta on ehdottomasti ehdottoman loistokas. Mutta jotenkin en päässyt salakäytäviin niin syvälle kuin voisi. Hyvä se oli, mutta ainakin aluksi ehdin luulla, että kyseessä on jonkinmoinen satiiri. Päähenkilö kun oli mielestäni jotenkin liian pitkälle viety. Tai jätetty liian lähelle. En pitänyt hänestä sitten laisinkaan. Mutta pidin kyllä ideasta. Lumikolle kirja ei vetänyt vertoja, mutta kyllä se silti kannattaa lukea. Se on erilainen ja valtavirrasta poikkeava. Kiitoksia vain Jääskeläiselle lukukokemuksesta! Jään odottamaan uusia "vetoja". Olen Jääskeläis-fani muun muassa :)

Ja enempäähän en blogissani kirjoita kirjoista. Arvostelupuolen hoitavat loistokkaasti pelkästään kirjoihin keskittyvät bloggaajat :) Minä sanon vain moikkis ja lähden juoksemaan, jos lainkaan jaksan.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Juhlin mansikoita suussani, sokeria kielellä sitä

että


pian


olen

kaksi kirjaa julkaissut kirjailija
enkä ikinä olisi uskonut
että voisin neljässä kuukaudessa kirjoittaa
oikean kirjan jossa on pää ja häntä ja pään ja hännän välissä lihaa ja luita,
nahkaa, turkkia, soluja solujen perään.

Mansikoita piti oikein ostaa.
Muuta ei nyt voi, herään aamulla aikaisin kirppikselle myymään (taas, Valtsuun, tällä kertaa täytän palan ystäväni pöydästä) ja sitten matkustan isoveljen luokse ja annan Nalle Puhin sekä Ihaan veljen lapsille.
Mukavaa, ihanaa, olen kirjaa täynnä ja ai niin, täytyyhän senkin kunniaksi popsia mansikka, että maksoin tänään yritykseni rekisteröimismaksun ja pistin ilmoituksen rekisterikeksukseen ja herra Teemu otti hyviä kuveja Kielikorjaamon sivuille - kiitos herra T!! - ja aurinkokin paistoi niin, että jalat juoksivat ylämäissä karkuun ja alamäissä päälle ja voi. Kuinka tätä nyt sitten juhlitaan ja miten päin. Mansikatkin mollukat - Pelle Hermannia lainatakseni - pääsevät kohta loppumaan. Ehkä juhlin vain niin, että pakkaan kirppiskamoja ja luen ääneen runoja. Tai ehkä huiskutan ikkunasta piritorille kauniita unia tai ehkä pitäisi vain olla todella hiljaa.

Hiljaa.





                                    Hiljaa.





HILJAA sydän hakkaa.

torstai 5. toukokuuta 2011

Listojen yö.


Anteeksi kasvi, että olen jotenkin puolitappanut sinut.

Katostani ropisee maalia, pidän vanhoista maalilohkeamista taivaan korvikkeena. Kun ei voi katsella tähtiä silmät avatessaan, näkee railot, joihin tuskin koskaan putoaa, koska nuo railot ovat korkeammalla kuin mihin yllän. Pääni päällä, katossani, tähtikartan tilalla. Illan pimetessä ne loistavat valkoisesta avaruudestaan.

Lattiaa ja seinää yhdistävät listat, kuten varmasti kaikki tietävätkin. En ymmärrä, miksi niitä kutsutaan jalkalistoiksi. Voisiko joku selventää?

Päiväni on sitä paitsi ollut yhtää listaa. Koenumerolistaa, asialistaa, muistilistaa, ystävälistaa, loputonta, loputonta listaa. Ymmärrättekö te ihmiset, että meidät on viljelty listaviidakkoon? Me olemme liaaneja, hyönteisiä matkalla kirkkaaseen valoon, mutta kaikki ne puut (= välttämättömät, elämää ylläpitävät listat) ovat tiellämme. Pitää vetää viiva aina kun pääsee yhden asian yli.

Sieltä, listaviidakosta, ei pääse ulos edes tarzantaidoilla.
Tarvitseeko sieltä edes päästä.

Listataanpa muutama elämää helpoittava lista (joista muutes lempilistani on ostoslista, jonka aina unohdan pöydälle ja jota aina kaivelen taskuista kaupassa ja jonka takia aina unohdan ostaa vähintään jotakin):

-.ostoslista
- muuttajan muistilista
- aloittavan yrittäjän muistilista
- osanottajalista
- vieraslista
- ruokalista
- jalkalista (vai onko se nimeltään lattialista?)
- kirjalista
- lainauslista
- uutuuslista
- tuloslista
- listantekolista
- hittilista
- bestsellerlista
- tarvikelista
- unohduslista

En keksi enää, ajatukset lyövät tyhjää. Nukahdin aamulla yli kellonsoiton. Siksi ajatukseni ovat niin lievät. Töiden jälkeen ehdin kääntyä kotona, sitten piti mennä yrittäjäinfoon (missä pahus sentään sain lannistumista niskaan; en voi hakea starttirahaa!), sen jälkeen tuntui raskaalta hengittää joten kävin palauttelulenkillä, sitten tulin kotiin ja päätin, että yritän olla nuuka. Vaiko pihi. Vaiko uusioituva. Luontoystävällinen.


Et sinäkään kukkaparka mikään ruusu enää ole.

Toisin - ja yksinkertaisemmin - sanottuna en mennyt kauppaan, vaan sävelsin ruokani kaapin sisällöistä. Löytyi kurkkusalaattia - yök!- paahtoleipää pakastimesta, aurinkokuivattua tomaattia, juustoa, pähkinöitä. Ja salaatinkastiketta. Ja kun ne kaikki laittaa sekaisin uuniin vähäksi aikaa, lähtee nälkä ja kyllä myöskin jano, koska neliönmuotoinen asia, joka (lämpimästä!) uunista otetaan tovin kuluttua ulos, on kovin märkä. Vähän niin kuin tiskialtaaseen pudonnut pannulappu, jossa on tomaattia ja muuta koristeena.

Sitä paitsi miksi minä listaan päivääni näin. Miksi en voisi vain sanoa, että olipa kiireinen päivä huh! Miksi en voisi sanoa, että lista jatkuu vielä. Mutta pidän tässä taukoa, avaan pian kirjoitusläppärin, kaivan sieltä Minä rakastan sinua nuoren miehen, rentoudun. Lukemalla. Omaa käsistä lukemalla.

Voitteko kuvitella, että näinä kiireen ja jonkinmoisen pienuudentunteen päivinä nautin suunnattomasti omista sanoista. Varmaan niin tekee moni muukin. Tosin usein se käy myös nukuttamaan, on niin monta kertaa käynyt omaa tekstiä läpi, että sen lukeminen on kehdossa keinumista. Ei haittaisi tosin, vaikka uni tulisikin pian. Onhan tässä jo valvottu.

Mutta arvatkaa vielä mitä. Pakko tehdä yksi lista, jota mietin tuossa iltapalaani vääntäessä. Sen nimi on "mitä-makuelämyksiin-johtavia-tuotteita-jään-kaipaamaan-lista":

- lakritsi-suklaajäätelö
- Aura-juusto (en voi sietää muita sinihomejuustoja!)
- jälkiuunileipä ja Ruispalat
- Taffelin sipsit (eivät ne sipsifirmat kyllä ulkomailla osaa..)
- tuoreet marjat (jotenkin ne maistuvat aina täällä parhaimmilta)
- lihapiirakka grilliltä (ai niin, olen kasvissyöjä..!)
- luonnonjogurtti
- Kouvolan laku
- kaikenmaailman salmiakki-lakritsiasiat (paitsi yäk, shotit, yuh!)
- Hesen ketsuppi ja kurkkumajoneesi
- karjalanpiirakat (kyllä, voisin tehdä itse, mutta kerran sain palohälyttimet soimaan)
- vispipuuro

Enkä juuri nyt keksi lisää, koska minua painavat silmät, jotka tahtovat lukea muuta kuin loputonta listaa.
Mutta sanokaas, lukijat hyvät, mitä tuohon listaan voisi lisätä, jos kaikki muu paitsi kuminalla ja korianterilla maustetut asiat kelpaisivat. Ja mitä ei muualta kuin tästä maasta saa. Tämä listahan on sitten (vinks, vinks vain!) samalla tuliaislista. Että tietävät mitä tuovat mukanaan ne, jotka luonani käväisevät syksystä lähtien :)

Jos te haluatte jatkaa listaa, olkaa hyvä, kiitän kumarran tämä päivä seis. Pam.
Tuntuu, että olen jotenkin väsymysretkahdustilassa. Se tarkoittaa sitä, että jos seuranani olisi täällä a) sisareni tai b) eräitä ystäviä, nauraisin parasta aikaa vedet silmissä ihan ilman syytä vatsan kipeäksi.

Onneksi siis olen yksin.
Vaikka täytyy myöntää, että on jo sokea ikävä ärrää..




tiistai 3. toukokuuta 2011

Ooh, tänään tuulevat unohdukset ja uutiset.

Unohdin tänään erään oppilaan nimen. Kuinka kamala tilanne. Pyysin kyllä sitten anteeksi. Miten voinkaan olla välillä tyhjäpäinen ja kuin harmaa hius putoamassa alas kaivoihin.

Uutisia myöskin on. Hyviä pelkästään - mikäli maailman uutiset rajataan ulos.

Kirjastosta vihdoin ilmoitettiin, että Silja ja Mai on tilattu neljään pääkaupunkiseudun kirjastoon. Menkäähän siis ja lukekaa :) Tosin Siljat ja Mait ovat vielä hankintaosastolla, missä on kuulemma kiirettä, eikä vielä osattu kertoa, milloin päätyvät hyllyyn. Jippii kuitenkin, ilostuttaa kiva nam.

Ja sitten tämä: Kriittisen korkeakoulun opettajani Harry Forsblom on tänään pinnalla. Hänen runoteoksensa tuli julki, uusin siis. Ja mikä huipuinta; hän on saman kustantamon nimi nyt. Siis minun kanssani. Harry oli yksi niistä tärkeimmistä, jotka auttoivat kovasti Pintanaarmuja-käsiksen kanssa antamalla paljon rakentavaa palautetta. Joten pakkohan on tarttua hänen uusimpaansa, kunhan aika antaa periksi. Vielä on lukematta myös kirjoittajakaverini Matti Kilposen teos loppuun asti. Lisäksi syksyllä Pilvi-kaveri saa runoteoksensa julki, vähän isommalta kustantamolta tosin, mutta riemuisaahan tämä kerrassaan on.

Niin ja eiköhän pian tule myös lisää uutisia ;) Nyt kuitenkin tiistaitohinat käyntiin, pitää kirjoittaa ja löytää ja juosta taas jälleen. Ja näemmä myös levätä paremmin öisin, jotta muistaisin kaikkien päivittäin kohtaamieni oikeiden ja nuorten ihmisten nimet!


Pääsiäisen ilomielikuva ilouutisten koristeeksi!

maanantai 2. toukokuuta 2011

Lintubongaajan päiväkirja


Kummipoika.

Olen luullut kahden vuoden ajan, että taloani vastapäätä olevalla katolla keikkuu lokki tai joku muu västäräkki. Siis lintu ylipäänsä. En ole jostain syystä ihmetellyt, että miksi se siinä istuu koko ajan, samalla paikalla, ja välillä pyörii ympyrää vaihtamatta kertaakaan istuskelupaikkaansa.


Kunnes nyt vihdoin ymmärsin, että eihän se mikään lintunen ole.
Sehän on ilmiselvä ilmastointiräppänä.
Mikään lintu sentään paikoillaan pysy kahta vuotta.
Sanoisinko, että tyrskyisä huomio näin toukokuun alun kunniaksi.


Mökötyskummipoika.

Olen hyvin, hyvin väsähtänyt. Niin kovin, että tuollaiset huomiot ovat suorastaan elähdyttäviä. Kuinka nopeasti hurahtikaan R-aika. Tuntuu, että mitään ei ehtinyt tehdä ja kaikkea sittenkin. Tuntuu, että aina aika vain leimuaa R:n kanssa. Tuntuu, että ajalla ei ole mitään väliä, kun vain heittäytyy hetkiin sellaisenaan.


Kaverikummipoika.

Jännittävää. Nyt on enää 5 viikkoa normielämää jäljellä ja kaksi päivää jos sitäkään. Yritän tässä miettiä kuumeisesti, että mihinköhän kaiken nyt lopulta sitten tunkisi. Siis itseä myöten kaiken. Miten päin ja mihin väliin. Sydän pamppaillen mietiskelen.


Sydän on muuten lääkärismiehen mukaan bueno ja perfect. Pitäisikin nyt kaikenmoisesta tiedosta helpottuneena todella todella ilman kummia murheita ja huolia saada tämä oma yrityskyhäelmä polkaistua käyntiin. Jotta on millä elää sitten syksyllä. Harmillista, että sanojaan ei voi syödä henkensä pitimiksi. Vai voisikohan. Kai niitä jotkut hotkivat ja silti elävät, sanoja, siis.

Mäkin sitten mökötän kummitäti.
Niin ja apua, apua. En olekaan sittenkään löytänyt vuokralaista kotiini. Mutta siis en kyllä ole aktiivisesti ketään tänne etsinytkään, kun asian piti olla kunnossa. Mutta ei se nyt olekaan. Pitänee laittaa ilmoitus jonnekin ja odottaa. Tai ehkä jopa lukea ilmoituksia ja soittaa. Olenkohan vähän vapunjälkeinenlaiska.

Vappua tulikin kyllä sitten iloisesti kohdattua monenmoisen ystävän kanssa. Ja ennen vappua kummipoikaa R:n kanssa. Kummipoika on varmaankin hieman mustasukkainen. Hän nimittäin otti museovisiitillemme mukaan haulikon (jota minä kylläkin jouduin kantamaan..mahtoi olla näky; aikuinen nainen juoksemassa läpi luonnontieteellisen museon värikäs leikkihaulikko kainalossaan). Kaiken varalta, kuulemma.

Ikävää, että kaikilla nuo haulikot ja muut eivät pysy leikkikaluasteella. Ikaalisten perhesurma ja kaikkea taas ilmassa. Mutta jotta ei menisi ihan vääränlainen mielentila näin alkuillasta päälle (ja jotta saan vedettyä pitkästä aikaa hyvät treenit ja kirjoiteltua jotain ihanaa), laitan tänne nyt hieman nettisivusaldoa. En halua murehtia, kun murehtimista pitää harjoittaa tässä maailmassa ja menossa niin usein.

Joten kuvia siis. Joista yksi päätynee hyvin vain suuresti ehkä jopa nettisivuilleni. Mutta pitää vielä rajailla noita ja kenties photoshopata omaa värkkiä nimeltä pärstä. Kielikorjaamon logo ja tervetuloteksti aikoisivat tulla kuvan vasempaan laitaan. Aika omituista. Me emme saaneet kerrassaan mitään viime viikolla aikaiseksi. Vaikka pitäisi. Paitsi tietysti kuvaukset.

Tosin täytyy vielä herra Teemu-toverin kanssa käydä ottamassa yksi setillinen lisäkuvia. Kamalaa olla joku malli tai muu. 200 kuvaa ja herranjestas vain muutama varteenotettava siellä seassa. Ja kuinka pitikään siristellä auringossa, yrittää pitää silmät auki valoa vasten. Kokeilkaa, se sattuu.

Täytyy sanoa, että mallin - jos minkä - työ on varmastikin kyllä kuluttavaakin kuluttavampaa. Ihan tyytyväinen ja enemmänkin olen omaan uravalintaani. Sitä paitsi olen kuulemma - sekä erään työtoverini että läheisten ystävieni mielestä - nykyään harmoninen ja seesteinen. Tiedä sitten, miten se näkyy.

Mutta silti tai ehkä juuri sen takia moikkis, minä juoksen nyt pois kohti yksinäistä yötä!