torstai 26. toukokuuta 2011

"Kerro minulle tarina, muuten minä kuolen"

Eilinen päivä alkoi sillä, että huomasin avaavani ulko-oven pelkissä pikkuhousuissa. Paita kyllä oli päällä. Että niin. Neiti Pisara oli aikeissa lähteä töihin hieman paljasjalkaisena ja - pintaisena. Nauratti. Suljin oven visusti kiinni, puin farkut jalkaan ja kipitin sitten kahta kauheammalla kiireellä bussipysäkille. Missä näin suloisen villakoiranpennun. Kassissa, nöpönenän. Sillä oli pulleat silmät, jotka olisin voinut syödä. Näyttivät aivan salmiakilta. Töissä sitten menetin hermoni.

Oppilaat, nuo rääkyvät kurkilaumat, osaavat kiroilla, jos arvosana ei miellytä. Osaavat kiljua tärykalvot tärisemään. Osaavat rajoittaa minun kuuloni. Nostin kädet korville ja huusin aaaaaaa. Hiljaisuus laskeutui tilaan vähitellen. Viimeiset kevään päivät koululaitoksessa ovat rikkinäisiä. Oppilaat eivät keskity. Opettajat koettavat paahtaa arvosanojen parissa, lukea viimeisetkin esseet, kirjoitelmat, kokeet läpi. Arvioida, arvioida. Olen arviointiautomaatti. Tänäaamuna viimein sain 94 numeroa koneelle. Vielä pitäisi käytöstä tuumailla. Arviointi on helppoa, vaikeaa, helppoa, vaikeaa.

Olen tehnyt nuortenkirjakritiikkejä Onnimanniin muutama vuosi sitten oikein urakalla. Se oli mukavaa arviointityötä. Niin on tämäkin, mutta vaikeampaa. Olen miettinyt, että pitäisikö alkaa taas kirjoittaa arvosteluja. Nuortenkirjoista. Jotta säilyttäisin kosketuspinnan siihen maailmaan, nyt kun heitän hyvästit nuorisolle itselleen. Opinnoissani yliopistolla koetin "erikoistua" nuorisokirjallisuuteen. Kun itse kirjoittaa aikusten proosaa, on hyvä ratkoa nuortenkirjojen rakenteet auki.

Tiedättekö, mitä minä tiedän.
Minä tiedän, että kunnioitan kirjojen historiaa.
Nautin kirjallisuuden historiasta.
Käytän kirjoitustyössäni hyvin paljon jo kirjoitettua apunani.
Tämäkin teksti tässä sisältää muita.

Mikä onkaan kauniimpaa, kuin luoda omia kauniita lauseita ja sovittaa joukkoon Tolstoita, Bulgakovia, Durasia, Jellounia, Sillanpäätä, Leinoa, Plathia, Manneria, Kihlmania. Kaikkia niitä toivoja, jotka ovat jalustaneet minulle polun tälle tielle. Tälle kovalle tielle, jota lähden kiipeämään. Aion päästä ylös asti, koskettaa sitä puuta, jota esimerkiksi Waltari on koskenut. Istua sen oksalla, puraista hedelmää, niellä. Tiedän, että sinne pääsee vain vuosikymmenten vaivalla. Pitää itkeä ja nauraa, ilakoida, suuttua. Pitää repiä sivuja rikki, kaivaa maata kynnenaluset mustina. Pitää polvistua taulujen eteen, pitää iskeä silmää ohikulkevalle. Pitää katsoa, kuinka muut istuvat julkisissa kulkuvälineissä, pitää auttaa, kun tuntemattomat pudottavat tielle jotain, eivätkä huomaa, että heidän taskuistaan on kadonnut ehkäpä tulevaisuuden kannalta tärkeä esine. Kuten nenäliina, kuten puhelimen sim-kortti.

Minä istun tyhjässä luokassa, viimeistä kertaa yksin täällä.
Minulla on haikea olo. Pidin äsken viimeisen tunnin yhdeksäsluokkalaiselle ryhmälle, pidin heille puheen oikein, sain itkemään yhden, nauramaan toisen. Mikä saavutusten saavutus, nuoret ovat vaikein yleisö, nimittäin. Paras palkinto tästä työstä on se, että edes joku oppilaista sanoo lähtiessään: "Kiitos kivoista tunneista." Toiseksi paras se, että muutamat huikkaavat lähtiessään: "Hyvää elämää siellä Saksassa!" Sanovat noin, vaikka juuri olen kutsunut heitä ryhmäksi vesinokkaeläimiä. Ihan hymyllä.

Tiesittekö, että arvonanto, arvostus, ovat lähestulkoon ainoa asia, jota me kaikki tarvitsemme. Muun muassa. Tahar Ben Jelloun, johon olen läpikotaisin ihastunut (kiitos Harry Forsblomin, opettajani), kirjoittaa Sokaisevassa pimeydessä: "Itsestään voi kuvitella suuria vain muiden katseen kautta. Ja arvonannon saavuttaa vain vaeltamalla monien autiomaiden ja öiden läpi."

Sitä minä teen, sitä teette te. Matkaamme kyyryssä läpi hiekkamyrskyjen, läpi jomottavan kuumuuden, viiman. Uppoamme, kaadumme, nousemme pystyyn ja jatkamme. Emme näe itseämme, miksi itsensä pitäisi edes nähdä, kumarrumme, kun lopulta koittaa ratkaisun hetket. Emmekä edes tiedä olevamme jo siinä, keskellä ratkaisua, keskellä.

Hyvää torstaita.
Minä kuulen teistä vielä.

4 kommenttia:

  1. Tähän ei voi muuta sanoa kuin jatkaa vanhalla hokemalla: "Elämä on."

    VastaaPoista
  2. SUNA, oi Suna, tahdon kuulla, miten sulla menee :) Ja Marja-Leena, kyllä, näin on. Että elämä vain on.

    VastaaPoista