keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Naiset jotka ymmärtävät miehiä

Olen raivostuttava.

Muuta sanottavaa ei juuri ole, mutta koska raivo, jonka olen itse porannut itseeni, on saatava ulos, minä nyt sitten kirjoittaa täräytän raivokasta lentoa. Tai siis lennokasta raivoa.

Jos aloitetaan hyvillä asioilla, jotka eivät raivostuta, jotta voin sitten raivoilla kunnolla: Kielikorjaamo on nyt rekisteröity yritys. Ihmeen kaupalla sain Y-tunnuksen jo tänään. Kuinkahan se on mahdollista, kun jostain kuulin, että rekisteröiminen vie joskus jopa 3 viikkoa? Nyt vain niitä nettisivuja sitten kehiin. Turha kuitenkaan vielä yrittää googlettaa Kielikorjaamoa. Ehkä viikko vielä menee.

Jos menee.
Olen nimittäin raivostuttava tyttöystävä.

Vihainen R:lle, vaikka hän ei sitä tiedä. Kyllä, olen juuri sellainen nainen, joka ymmärtää asiat vähän niin kuin rivien välistä. Että jos minulle sanotaan ennen kuin kello on edes yhtätoista illalla vaikkapa "taidan tästä mennä nukkumaan", ja olen itse energiaa täynnä, tulkitsen lausahduksen niin, että seurani on tylsää. Tai jos minulle sanotaan "ihan kivaltahan tuo mekko näyttää, mutta pitäisikö sun laittaa vähemmän koruja", vaihdan mekkoa JA koruja, koska oletan, että ei mikään näytä miltään. Pahimmassa tapauksessa kieltäydyn hetkeksi lähtemästä yhtään mihinkään. Mutta kyllä sitten kuitenkin kohta jäähdyn ja pyytelen anteeksi ja suorastaan sipsutan sinne minne pitääkin.

Ja mikä minussa on raivostuttavaa, on se, että en sitten vastaa puheluihin. Jos tämä toinen osapuoli yrittää soittaa. Protestoin hiljaa kaukana, ja mikä vielä raivostuttavampaa, tuo toinen osapuoli ei edes ymmärrä, että minä olen vastaamislakossa, enkä varmasti edes uhallanikaan mene Skypeen koko iltana.

Paitsi loppuillasta - tietysti - käyn kurkistamassa, onko toinen osapuoli paikalla, ja jos on, odotan hetken, ja jos hän ei yritä pehmitellä minua, menen raivokkain elkein nukkumaan, mutta sitä ennen tietysti pistän kovasanaisen tekstiviestin tai sähköpostin toiselle osapuolelle. Ja itken samalla kun kirjoitan, koska minua ei mukamas ymmärretä. Ja itken, kun olen niin tyhmä ja raivokas. Ja itken, kun haluan vain olla jo raivostuttamaton ja antaa anteeksi. Vaikka mitään anteeksiannettavaa ei olisi.

Niin että olkaa hyvä, koko blogikansalle tässä tarjoilen turhautumisen tunnetta. Raivostumista. Pääkipua, joka on jatkunut jo ties kuinka monta päivää. Haluaisin vain olla iloinen ja muuta, mutta sitten itse pilaan itseltäni kaiken. Eli siis tulkitsen rivien välistä miestä, joka puhuu kaiken suoraan ja konstailematta, ja kaiken lisäksi itse tiedän, ettei hän suinkaan ole tarkoittanut asiaa niin kuin minä sen olen tulkinnut.

Haluaisin, että R koettaisi soittaa minulle nyt, kun tietää, että olen raivoissani. Tai siis ei tiedä. Tai siis ehkä tietää, sillä laitoin jo raivokkaan sähköpostiviestin. Koska ajattelin, että en minä voi yksin raivoita. Mutta mikä raivostuttavampaa, tiedän että hän on töissä eikä ehdi mitään ennen iltaa kysellä, että mikä nyt mättää tai sanoa, että oletpas sinä nyt vähän tomppeli, ja se saa minut kierimään itseraivossa ja -säälissä niin, että varmastikin klo 22 viimeistään laitan toisen viestin hänelle. Joka on ilkeä, vaikka en tahtoisi, ja joka on suorasanainen, vaikka tahtoisin vain huomiota enkä mitään muuta.

Uuh. Miehet, kuinka te kestätte kaltaisiani jääräpäisiä, ei vaan itsepäisiä, naisia, jotka väkisinkin - tietoisesti jopa! - ymmärtävät väärin. Ja sitten suuttuvat. Ja sitten tahtovat huomiota, vaikka tietävät, että huomiota on mahdoton saada kun toinen on töissä. Ai niin, ja turhahan minun on mennä illalla Skypen linjoille notkumaan. Taisin tuossa raivopäissäni jo ilmoittaa, että minua ei muuten sitten ehkä yhtään kiinnosta jutella illalla.

Ja nyt kun olen onnistuneesti pystynyt purkamaan raivoni tänne, minua suorastaan naurattaa. Päätä särkee yhä, kyllä, väsyttää, huolestuttaa, stressaa. Mutta en enää kyllä taida olla raivokas raivostunut.

Iloa kehiin siis, edes vähän ja tänäänkin.

Ohto ja Omelia
Kävin lauantaina olemassa yötä isoveljeni perheen luona. Omelii ja Ohto, voi mitä söpöjä olentoja, saivat lahjoituksena minulta Nalle Puhin ja Ihaan. Semmoiset isot, pehmoiset versiot. Ja olivathan nuo veljenlapset niin kovin huvittavia. Ihanoita. Tulee kyllä ikävä. Mutta Omelia ainakin sanoi jo, että tulee sitten kylään ja yöksi luokseni Saksaan. Omelia myös tuhosi äitienpäiväkakun aika taidokkaasti. Kylläpä nauratti.

Piilokamerameininkiä: lapsi jäi yksin kakun huomaan ja aikuisten selän takana hän sitten kirjaimellisesti hyökkäsi kakun (tai tarkemmin sanottuna kahden kakun) kimppuun. Voi kun voisi itsekin joskus vain hyökätä. Kakkuun. Mennä joihinkin juhliin ja kun kukaan ei näe, hyökätä kaksin käsin ja kakkulapio kourassa kakkuun naama edellä. Ahmia, ahmia, kakunkoristeita ja kaikkea. Pitäisiköhän täräyttää moinen show kesäkuisissa häissä?

En ole ehtinyt kirjoittaa juuri äsken. Mutta olen kyllä lukenut. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät sain vihdoin pois alta. Mitäkö sanon siitä. No, hmm. Lumikko ja yhdeksän muuta on ehdottomasti ehdottoman loistokas. Mutta jotenkin en päässyt salakäytäviin niin syvälle kuin voisi. Hyvä se oli, mutta ainakin aluksi ehdin luulla, että kyseessä on jonkinmoinen satiiri. Päähenkilö kun oli mielestäni jotenkin liian pitkälle viety. Tai jätetty liian lähelle. En pitänyt hänestä sitten laisinkaan. Mutta pidin kyllä ideasta. Lumikolle kirja ei vetänyt vertoja, mutta kyllä se silti kannattaa lukea. Se on erilainen ja valtavirrasta poikkeava. Kiitoksia vain Jääskeläiselle lukukokemuksesta! Jään odottamaan uusia "vetoja". Olen Jääskeläis-fani muun muassa :)

Ja enempäähän en blogissani kirjoita kirjoista. Arvostelupuolen hoitavat loistokkaasti pelkästään kirjoihin keskittyvät bloggaajat :) Minä sanon vain moikkis ja lähden juoksemaan, jos lainkaan jaksan.

3 kommenttia:

  1. Onhan ne miehet - ja varsinkin se oma - joskus raivostuttavia.;/

    Ihana keskiviikkoiltaa sinulle, Helmi-Maaria<3

    VastaaPoista
  2. Ihana postaus (jälleen kerran). Tuo raivoilu on niin tuttua minullekin "ikuisesti kestäneen" suhteen alkutaipaleelta. Niin tyypillistä käytöstä meille naisille... :) Varsinkin kun on ikävä. Toivottavasti saitte riidan jo kuitattua naurulla.
    Ihanaa viikon jatkoa ja sori, että lukemiseni kestää. Kirja on kyllä edennyt jo sivulle 170 asti, mutta silloin kun olisin voinut lukea sitä pidemmälle, olen viettänyt aikaa taas täällä koneella. Hitaasti mutta varmasti edistyn ja palaan asiaan!

    VastaaPoista
  3. Aili, juu, osaavat olla raivostuttavia, mutta osaan kyllä minäkin :)

    Ja Hanna, sain kaipaamaani huomiota ensin puhelinsoitolla ja sitten viellä Skypen välityksellä, ja loppujen lopuksi taas huomasin, että tämä mies on sellainen, josta en päästä irti: hänen kanssaan pystyy keskustelemaan kaiken läpi niin, että aina tulee lopuksi nauru ja entistä suurempi ikävä.

    Eikä edelleenkään kiirettä Siljan ja Main kanssa. Hiljaa hyvä tulee. Paula taisi olla seuraava lukijauhri sitten..että hän varmaan (?) vaatii sen käsiinsä sinulta.

    VastaaPoista