sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Vaihda minut, beibe.

No hupsis. Päihitin jännityksen. Otin mikin käteen ja luin neljä kirjoittamaani runoa Kiiski Open Micissä. Ja päädyin lopulta jaetulle kakkossijalle. Jippii. Itsensä voittamistahan tuo oli, lähinnä. On hyvin peloittavaa astua yleisön eteen ja kertoa, mikä nyt on. Sitä paitsi minusta tuntuu, että runoni olivat ihan kilpailukykyisiä. Ihan hyviä. Pitänee taas alkaa raapustella niitä enemmänkin. Teininä tienasin taskurahani runoilla. Niitä julkaistiin joka viikko Karjalaisessa. Yhdestä julkaistusta runosta sai 50 markkaa. Parhaimmillaan tililleni röpsähti kuukausittain 200 markkaa. On hienoa, että löytyy - vai löytyykö enää? - lehtiä, joihin nuoret voivat kirjoittaa, ja joista he saavat vielä korvauksen. Reilua peliä.


                                            

Asun muuttolaatikkorykelmässä parhaillani. Vielä viikko tätä. En jaksa pakata, en tiennyt että omistan näin paljon. Haluaisin omistaa vähemmän. Luulin, että vähempi muutenkin riittäisi. Mutta miksi, oi miksi ovat hyllyni täydet. Miksi en raaski heittää paria kahvikuppia pois, miksi haluan välttämättä säilyttää jauhoja ja makaronia lasipurkeissa. Miksi pitää olla tarjoilukulho, jos sitä ei juuri koskaan käytä.

Löysin eilen ihanan aarrearkun. Vanhat tekstini. Novelleja, kymmeniä murrosiässä kirjoitettuja novelleja, satoja runoja. Kouluaikaisia aineita, lukioikäisen kirja-analyyseja ja äidinkielen preliminäärikokeen. Olen niin, niin iloinen siitä, että olen fiksusti säästänyt kaiken. En aio heittää mitään pois. Vanhat tekstit eivät ole turhaa.

Sitä paitsi luin erään 15-vuotiaana kirjoittamani näytelmän ja nauroin kuin savupiippu. Ihana, ihana näytelmä. Ja ihmeen taidokasta tekstiä tuon ikäiseltä. Olin saanut siihen palautetta tohmajärveläiseltä sanataiturilta, Veijo Tuunaselta, joka on kirjoittanut mm. Uunon Ilona -näytelmän. Minäkin näyttelin tuossa näytelmässä aikoinani. Täytyy sanoa, että silloin olen kyllä ollut lahjakas kirjoittaja. Enää en tiedä lahjakkuudesta, mutta taidot ovat ainakin kehittyneet noin niin kuin tekstin laatimisen suhteen. Ja tulevat, toivottavasti, kehittymään oikein huippuunsa. Mutta se, kuten luonnollista, vienee vuosikausia. 

Kävin eilen kuokkimassa Kriittisen korkeakoulun kevätjuhlassa. Sanomassa hyvästit Harry Forsblomille. Moikkaamassa tuttuja. Tapasin myös monia uusia kasvoja, kuten arvata saattaa, mutta eräs hämmästyttävä, murheellinen seikka täytyy todeta: ovatpa jotkut kirjoittajat ihmeellisen koppavaa väkeä. Toivon, että koppavat kirjoittavat ymmärtäisivät sen, että kirjoittaminen ei tee heistä mitenkään erityistä ihmistä. Minä, esimerkiksi, olen aivan sama minä kuin olisin ilman kirjailijan statusta. Mielestäni ei pidä ylenkatsoa ketään. Pitää kulkea nöyrästi tätä tietä, hymyillä takaisin, kun saa joltakulta hymyn. Vastata, kun kysytään. Tervehtiä, kun tervehditään. Ymmärtää muita, ymmärtää kamalan paljon muita. Sillä sitä tämä kirjoittaminen on: maailman, itsensä ja ennen kaikkea muiden ymmärtämistä.

Olen kamalan puhelias ihminen, kun sille päälle satun. Tiedän, ymmärrän, että jotkut eivät pidä siitä. Että puhua pölisen, että nauran paljon, että vitsailen. Mutta silti minusta on erittäin kummallista, että jotkut ihmiset katsovat nenänvartta pitkin. Suhtautuvat kylmästi, suorastaan pöyristyttävän röyhkeästi. Kuin olisin jotenkin outo, epäilyttävä. Kuin olisin tehnyt heidän elämästään vaikean. Kuin olisin pilannut heidän päivänsä. Että ei saisi puhua, että pitäisi olla hiljaa ja hillitysti. Puhua hiljaisella äänellä korkealaatuisista asioista. Puhua kirjallisuudesta, kun nyt kerran kirjallisuuspiireissä ollaan. Huokaus. Vakava pitää olla vakavissa tilanteissa, mutta tarvitseeko aina olla vakavailmeinen ei-niin-vakavissa tilanteissa. Tarvitseeko nyrpistellä nenäänsä, jos joku yrittää keventää tunnelmaa. Tarvitseeko sulkeutua "sisäpiiriin" eikä päästää muita sisään.

Meidän vuosikurssimme ja meitä seuraava oli Kriittisessä aivan mahtimainio. Mukavia ihmisiä, avoimia, ennakkoluulottomia persoonia. Kukaan ei ylenkatsonut ketään. Otettiin tuntemattomatkin joukkoon, puhuttiin. Naurettiin, naurettiin paljon. Sellaista pitäisikin olla; kevyttä mutta vakavaa kaikkien ryhmittymien ydin. Että olisi helppo käydä sisään, asettua. Olisi helppo lähestyä, vaikka ei tahtoisikaan sisään. Olisi sallittua kurkistaa, millaista elämä tällaisessa ryhmässä on. No, mutta, oli mukava nähdä niitä tuttuja ja muutamia uusia, avoimia kirjoittajia, jotka tapasin :) Olette hienoja, ihania ihmisiä. Joilla on tulevaisuutta. Joilla on, mistä ottaa ja pitää kiinni!

Mutta nyt sämpylätaikina pursuu pöydälle.
Muuttolaatikot huutavat.
Päätäni särkee ikävä.


Ja voi ei.
Joudun menemään rautakauppaan vielä.
Laatikot huutavat myös siksi, että ne loppuvat kesken.
Luoja, mikä kuorma!

7 kommenttia:

  1. Onnittelut kakkossijasta! :-) Vielä mahtavampaa, että ylitit itsesi!

    Se on totta vieköön aarre, kun on tekstejä tallessa. Minulla on myös, ei niin kattavasti kuin sinulla, mutta edes jotakin. Niistä löytyy paljon, muun muassa motivaatio jatkaa kirjoittamista, jos se joskus on hukassa.

    Hymyttömyyteen ei ole muuta lääkettä kuin hymy. :-)

    VastaaPoista
  2. Oikein hauska näytelmä, se Uunon Ilona:))

    Olin katsomassa sitä silloin, kun sitä esitettiin. Ja olit ihan mukana tuossa näyetelmässä, hauskaa,D

    Muuten Eeva Manninen ja minä olemme kälyksiä, siis veljesten vaimoja. Ja olen minäkin näytellyt noin 10-11 näytelmässä<3

    VastaaPoista
  3. Kiitoksia Paula onnitteluista. Totta tosiaan tekstit kannattaa säilyttää. Ukkini käski minun ne säilyttää. Sanoi, kun olin murkkuiässä, että älä ikinä tee sitä virhettä kuin hän, että polttaisin omat tekstini tai hävittäisin muulla lailla. Viisas ohje :)

    Ja Aili, Uunon Ilonaa oli hauska näytellä ja katsoa. Minä vedin sairaanhoitajan roolin. Tohmiksella ja muillakin pienillä paikkakunnilla on erittäin kiva, toimiva työväenteatterimeininki! Toivottavasti ei koskaan kuole.

    VastaaPoista
  4. Onnea minultakin, olisi tosi kiva lukea runojasi. Niitä et ole ilmeisesti vielä julkaissut, vai?
    Tuollaisia hymyttömiä ihmisiä löytyy kai kaikista ryhmistä. Ja syy hymyttömyyteen taitaa olla ääretön epävarmuus. Vähän sama, mihin viittaan uusimmassa postauksessani. Pelko siitä, että ei kuulukaan joukkoon, että menettää paikkansa tasapäistetyssä joukossa silloin jos irrottelee, nauraa ääneen, iloitsee. Ja kaikki tämä vain siksi, että kuvittelee MUIDEN odottavan itseltä vakavaa käytöstä. :) Ihanaa, että olet oma itsesi, siis uskallat. Tsemppiä muuttokiireisiin, ihanaa aikaa elät.

    VastaaPoista
  5. Heips Hanna! Mun teki mieli kommentoida sun tekstiäsi, mutta olin niin väsynyt, etten olisi saanut mitään järkevää aikaan eilen. Hauskaa, että postasit melko samankaltaisia ajatuksia melkein samaan aikaan! Ja kyllä, ihanaa aikaa varmasti elän, sitten, kun olen saanut tästä nämä kiireet ja laatikot pois ja päässyt vihdoin lähelle :)

    VastaaPoista
  6. joo, pelosta sikiää tommonen ja kaikenlainen negatiivinen nyrpistely. Itse kanssa ihmettelin samaa kun vierailin yhdessä kirjallisuustapahtumassa. Siellä oli yks vanha setä, jonka koko olemus ikäänkuin sylki myrkkyä joka suuntaan.

    Muutaman lauseen vaihdoin hänen kanssaan niin hän ehti jo sinä aikana haukkua kaikki muut paikalla olleet. Liekkö ollut huono päivä vai huono elämä, mutta ei häneen oikein osannut suhtautua muuten kuin osaaottavasti.

    VastaaPoista
  7. Niin..kai se on pelkoa. Mutta välillä vain tuntuu, että joidenkin kohdalla se on lievää ylimielisyyttä ihan muuten vain. No, onneksi suurin osa immeisistä seisoo jalat visusti maan kamaraan liimattuina :)

    VastaaPoista