maanantai 16. toukokuuta 2011

Sain sulta enemmän kuin tämän päivän!

En ole koskaan ikinä ennen ollut niin pahantuulinen töissä kuin tänään. Mutta enää en ole. Nimittäin Hanna sai minut hymyilemään. Kuinka ihanalta tuntuu, kun joku tuntematon (ellei muutaman kuukauden virtuaalikaveruutta lasketa) palauttaa uskon omaan itseen ja kykyyn tuottaa tekstejä. Siis eihän usko ole viime aikoina ollutkaan kadoksissa, mutta tämänlainen palaute saa kyllä jalat vispaamaan.

Melkein tekisi mieli mennä tänään tanssimaan vesilähdepatsaille (uskomatonta, mutta unohdin yhtäkkiä, että miksi noita patsaita kutsutaan joiden ympärillä on vettä..?!) ja riehua siellä niin kuin monet ovat eilen riehuneet Suomen maailmanmestaruuden kunniaksi. Tänään nauratti ajatella, että mistähän juontuu suomalaisten nakuintoilu. Heti kun voitetaan, heitetään pöksyt jorpakkoon ja ketkutellaan julkisilla paikoilla luonnollisessa nahka-asussa. Hauska, mutta kummallinen tapa. Minä tein tuota pienenä. En kuulemma suostunut pukemaan vaatteita, ja jos ne piti esimerkiksi saunan jälkeen pukea, itkin kuin hanhi.

Hassua muutes. Sain juuri tänään postista, kun pahantuulisuuden peilikuvana lompsin kotiin töistä, hylsykirjeen Otavalta. Mutta arvatkaapa miksi tuo hylsy ei edes kirpaissut? Siksi, että se koski Siljaa ja Maita. Toisaalta se kyllä hieman laittoi miettimään. Että miksi minulle tulee isoista taloista aina hylsy? Ja vieläpä hyvin tylsä hylsy. Perinteiset löpinät: "Kiitoksia blaablaablaa, mutta käsikirjoituksesi ei sovi kustannusohjelmaamme." Eikä sitten mitään muuta enää. Eräs talo, joka aikoinaan kiinnostui enemmän, unohti minut lopulta. Olisi varmaan pitänyt soitella perään. En sitten vain tullut ajatelleeksi, että niinkin voi tehdä.

Nykyään ei onneksi tarvitse miettiä moista. Oma kustantamoni on osoittanut kiinnostuksensa kahteen käsiksistäni. Minä rakastan sinua nuori mies tulee tänä vuonna ulos painokoneesta kuin ensisynnytys, mutta paljon näpsäkämmin. Tai siis en minä tiedä, miten ensisynnytys tulee ulos. Sitä paitsi pitäisi varmaan puhua esikoisesta, eikä mistään ensisynnytyksestä, sillä synnytyshän on se tapahtuma ja Ylväs Syntynyt se, joka tulee ulos.

Minun työkaverini armas Outi kävi tänään näyttämässä ensisynnytelmäänsä töissä. Pieni mikä pieni. Ja silti paljon suurempi kuin suuri tai suurenmoinen. Miten paljon merkitsevätkään asiat, kuten uudet ihmiset tai tekstit tai maalaukset tai musiikki, jonka puristamme itsestämme ulos. Sanotaan, että ihminen on onnellinen vain silloin, kun jotain menee häneen sisään tai jotain tulee ulos. Olen usein allekirjoittanut tämän hokeman.

Kustantamoasioita tässä voisi jauhaa, tänään, kun ei ole novelliakaan julkistettavaksi. Ja pitää ajatella kaikkea muuta paitsi huomista, jota en halua. Sen takia olin kuin rautahammas töissä. Kamalaa mennä leirille jonnekin kylmään saareen, juuri kun on kaamea arvostelurumba ja muutakin puuhastelua tehtävänä. Joten pidetään ajatukset muualla. Tai jos on pakko ajatella, niin ollaan hyvillään siitä, että mukaan lähtee onneksi mukavia työkavereita. Ja hyvä mieli tämän päivän arvostelusta :)

Mutta siis...olen miettinyt usein (ja paljon) tuota, että pitäisikö minun vaihtaa kustantajaa isompaan, jotta saisin enemmän lukijoita. Tai arvostusta. Tai jotain? Mutta en usko, että se menee niin. Ensinnäkin paljon tekee se, että pidän kustantajastani. Homma toimii. Toiseksi jos edes yhdessä lehdessä minut huomataan, olen saanut jo enemmän kuin monet sellaiset isojen talojen kirjailijat, joita ei aina huomata. Minut on huomattu nyt kolme kertaa julkisesti jos ja kun tämän päivän ilo otetaan laskuihin mukaan. Mukavaa, mukavaa.

Lisäksi kuulemma minun pitäisi olla tyrkympi, jos tahdon esille enemmän. Pitää tarjota itseä esiintyjäksi kirjastoihin, pitää kysellä erilaisten tapahtumien järjestäjiltä, ottaisivatko minut lavalle. Pitää ja pitää. Näin työssä käydessä tuntuu, ettei jaksa. Mutta ehkä nyt kun lopetan työt ja ryhdyn miltei työttömäksi humanistiksi minulla on aikaa markkinoida. En vain tiedä, miten se onnistuu Saksasta käsin. Ja sitä paitsi uskon, että en ole melkein-työtön-humanisti kuin muutaman kuukauden. Lujasti uskon, että saan asiakkaita.

Eli aika lailla hyvin varmasti pysyn Ntamon riveissä. Sieltä palautteen saa sitä paitsi nopeammin kuin muualta. Siis omaan käsikseen. Tai en tiedä muista, mutta itse olen saanut. Ja nyt minä olen hyvin varma siitä, että otan päiväunet. Viime yönä Hesari oli niin kovin meluinen. Ei se tosin haitannut. Annoin kansan meluta, olihan niin hyvä syy moiseen. Minulla on ikävä ylihuomista. Mutta mitä pienistä. Moikkis ja oi Hanna, kiitos vielä päiväni kääntämisestä oikein ja päin!

2 kommenttia:

  1. Sinulla menee hienosti, Helmi-Maaria.:D

    Usko vain itseesi, muutkin uskovat sinuun<3

    VastaaPoista
  2. Niin taitaa olla :) Mukavalta tuntuu. Saavutukselta tällaiset mukavat arviot, joista pitää nauttia kuin pieni hiiri!

    VastaaPoista