keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Aivastelemalla saa huomiota jos mekko nousee korviin enkä halua sitä.

Olohuone
Eilen siltä loksahti suu auki. Oli ilta, yksitoista jo, kävelimme ulkosalla ennen nukkumaanmenoa, kun sisällä oli niin kuuma. Minä en oikein pystynyt hengittämään, allergia on äitynyt niin pahaksi, tänään hain vaivaan lääkettä ja nyt taas elän. Kastanjakaupunki tekee olon sietämättömäksi, olkoonkin että kastanjapuut ovat kauniita. Aivastelin koko eilispäivän taukoamatta. Koko päivän. Tunsin myötätuntoa sitä miestä kohtaan, joka Guinnesin ennätystenkirjan (vuonna yksi ja kaksi en muista) mukaan oli aivastellut joka päivä taukoamatta monen vuoden ajan.

Mutta siis suu siltä loksahti auki, minun R-mieheltä, siltä loksahti, ihan totta.

Nimittäin yhtäkkiä minä joka en vielä osaa repäisin ilmoille saksaa, puhua pälpätin samaan tahtiin kuin suomea tulee ulos, itsekin säikähdin. Että näinkö yhtäkkiä osataan, vaikka oikeasti vielä ei.

Sitä ennen olin kulkenut uudesta kodista tänne vanhaan kävellen, ohittanut kirjaston. Ikkunasta näkyi iso tila, kirjoja hyllyt pullollaan, minulla on ikävä kirjastoa!

Kirjoja!
Tahdon lukea!

Kirjoitushuone, Kielikorjaamohuone, R:n nörttihuone.
Ja suu sillä loksahti auki.
Minä suljin suun, suukotin.
Minä pidän auki olevasta suusta, mutta kiinni on parempi, etteivät pimeän ilman ötökät lennä sinne.

Tahdon lukea. Tuntuu, että ajatukseni kuolevat, jos en saa lukea. Tahdon kaikkia niitä hyvältä kuulostavia kokeilla, joista luen arvosteluja päivittäin kirjablogeista. Samalla jotenkin jännittää; vieläkö Silja ja Mai huomataan. Hesari ja Parnasso sekä Kritiikki ovat vielä. Josko, josko jostakin syksyllä tulisi jotain.

Ja minunkin suuni on loksahtanut; saimme eilen avaimet. Otin kuvia. Alkaa jo helpottaa. Ehkäpä tuota tekstiäkin pian tulee, kun sylki on kuljettanut jo ylöskirjoittamisen arvoisia lauseita päähäni. Jopa runon. Miettikää, runon, vaikka on hellettä eikä jaksa muuta kuin laahustaa, sillä kuumettakin on ja päätä särkee!

Keittiön paikka. Tai siis epäkeittiö.
Minulla alkaa kai nettipimento huomenna. Mikä on erittäin paha, sillä oman rakkaan Kielikorjaamoni asiat ovat vielä aivan rempallaan. Nettisivujen piti olla valmiit jo aikapäiviä sitten. Eivätkä ne ole. Vieläkään. Olen jo melkein paniikissa. Enkä kuitenkaan ole. Ristiriitainen taival. Olen pian köyhä. Elän kädestä suuhun kuten vaikkapa aikoinaan Aleksis Kivi.

En saanut apurahoja tänä vuonna mistään, vaikka hain (kirjoittamiseen siis!), apuraha olisi auttanut, joten tuntuu yhä, että jossain Suomen kirjallisuuspiireissä minua ei katsota oikeaksi kirjailijaksi, vaikka ihan hirveästi teen töitä tekstieni eteen (silloin kun tämä ihme blokki ei ole päällä). Ehkä seuraavan kirjan jälkeen? Lisäksi arvoisa Kela päätti potkia minut pois Suomen sosiaaliturvajärjestelmästä (ja tästä syystä joudun maksamaan hulppeat kuukausimaksut Saksan valtiolle).


Nukkumahuone.

Mutta aurinko on. Lämmin, kuuma aurinko on. Tyhjät huoneet odottamassa tätä.

Aina sitä paitsi jotenkin pärjää.

Ja jostain syystä itkut on nyt itketty, minä olen onnellinen.

Ja odotan.

Ystävänkin pitäisi jo synnyttää. Enkä tiedä onko hän jo synnyttänyt kun mitään ei kuulu. Oletko Jonna jo äiti?


Räpiköimishuone.
PS. JIPPPIIIIH. Juuri kun pääsin julkaisemasta tätä blogikirjoitusta, minulle soitettiin! Oi, minulle soitettiin! Pääsin työhaastatteluun :) Etsin nimittäin itselleni osa-aikatyötä kirjoitus- ja kielenkorjaustyön ohelle. Olen aina päässyt töihin, jos olen päässyt työhaastatteluun, mutta jostain syystä täällä olen epävarma kaikesta, joten jännittää ihan hulluna! Työ olisi hauskaa: olutkierrosoppaan työtä. Iltapainotteista, tietenkin, ja vastuullani olisi kertoa myös kaupungin historiasta. Uulalaa.

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Don't!

Unohdin tilityttää eilisessä postauksessani erään asian.
Westpark. Ja ekoja "tavoitteellisia" kuvakokeiluja.
Tai oikeastaan unohdin varoituttaa. Siis olla esimerkillinen ja opastaa. Ei, unohdin esitellä, kuinka vaurioiduin kerran:

Että älkää nyt hyvänen aika sentään vain menkö katsomaan The Tree of Life -elokuvaa! En toden toden todellakaan ymmärrä, miten tuo Hollywood(?)-pläjäys on voittanut yhtään mitään Cannesissa. Siis aivan älytöntä soopaa.

Kävimme katsomassa mokoman kuvatuotoksen perjantaina vieraidemme kanssa, kun ei muutakaan tekemistä ollut, ja kun kerran ulkona tuprutti pilvisakkaa. Olisi pitänyt lukea ensin, mistä on kyse. Tai ei oikeastaan, sillä suurin osa arvosteluista antaa aivan ylisilotellun kuvan kyseisestä elokuvasta. Suurin osa arvostelijoista kaiketi ymmärsi, mistä on kysymys. Toisin kuin minä. Mahdankohan olla tampio?

Joka tapauksessa valitsimme The Tree of Lifen Brad Pittin perusteella; suurin osa Pittin tuotannosta on ollut hyvää, ja kyseistä silonaamaa on ihan mukava katsella. Mutta nyt, voi luojien luoja, olimme ensin aivan ymmällä! Me kaikki.

Sitten minä nauraa tirskahtelin noin kaksikymmentä minuuttia, kun en kertakaikkisen kaikkiaan voinut käsittää, mistä on kyse. Oli kuvia planeetoista, räjähtelevistä tulivuorista, veden alta, oli herranjestas dinosauruksia (??!!) kesken kaiken, oli aivan liian hidastempoista matkailua. Eikä mitään pontta. Ei siis mitään, mistä jatkaa, mistä pitää kiinni. Koetin ymmärtää, että kyse on jonkinmoisesta hyvästä ja pahasta, etenkin luonnon voimasta, mutta miksi ihmeessä yhtäkkiä ollaan maailman alussa; miksi ihmeessä kuvataan, kuinka yksi dinosaurus tuuppaa toista jalallaan ja loikkii pois. Sylvien pyhät hedelmät sentään!

Monet lähtivät kesken kaiken pois. Me sinnittelimme. Olin nukahtaa. Päällimmäiseksi jäi mieleen aatos, että Hollywoodissa on nyt koetettu tekaista kehiin jokin syvintäkin syvällisempi taideteos. Mutta kun ei siellä Hollywoodissa osata. Siellä osataan varsin hyvin viihteellinen puoli, eikä aina edes varsin hyvin, mutta jättäisivät pölvästit syvemmät uiskentelut niille, jotka osaavat. Kuten eurooppalaisille tekijöille tai vaikka aasialaisille. Yleensä joskus he osaavat edes.

Tämä oli kauhukokemus. Onko joku muu nähnyt elokuvan? Olisi hauska kuulla mielipiteitä. Mutta varoitan kyllä; ei kannata ainakaan elokuvalippuun panostaa. Eikä kyllä kannata myöskään katsoa tätä, jos haluaa pysytellä hereillä ja sitten yhtäkkiä huomaa, että pysyy hereillä vain sen takia, että mitään ei tapahdu.

Ja nyt tämä nainen on hieman eilistä edustavampi. Lähtee aamulenkille näihin kuvaamiini maisemiin, koska päivä on kuuma, lähtee sen jälkeen tapaamaan ystäväänsä, sen jälkeen vuokraemäntää. Sen jälkeen saamme R:n kanssa asunnon itsellemme, kerrankin vihdoin, tosin vasta huomiseksi on luvassa pakettiauto, sen jälkeen alan toivottavasti helpottua.

Mikä viikkojen viikko onkaan. Tekstittömyyspäivät jatkuvat kuin keltaiset päivät, hullut. Paitsi saksaa, sitä kirjoitan, harjoituskirjeitä.

Eilen ehdin kaiken muun muassa myös säikähtää: kuljetusfirmalta tuli viesti, että on ongelmia tavarantoimituksessa, että hinta noussee 500-600 eurolla. En suostunut. Eikä tarvinnutkaan. Kiitos isän, joka hoiti valituspuolen puolestani siellä kotoisan Suomen päässä. Mutta nyt sitten en tiedä, milloin omat tavarani saapuvat tänne. Toivottavasti tämän vuoden puolella sentään!

Kaunista, kaunista olla silloin kun jaksaa, olla!

Ai niin, tässä on kuvia juoksuympäristöstäni. Ajattelin hyödyntää joskus, kun sitä tekstiä tulee. Viihdyn. Jotenkin yhdistin nämä näyt tänään lukemaani ääntentekijään. Jotenkin vain. Jotenkin.

Minun punainen pyöräni.


maanantai 27. kesäkuuta 2011

Aina kun juoksen kohti alhaalla olevaa

Kiipeämisen alkuhetket, ei tämä tunnu missään.
minä melkein nyrjähdän tai murrun. Kuten tein viime lauantaina. Jäin kuitenkin ehjäksi.

Mutta mikä on totta, on se, että olen onnistunut itkemään jo kaksi kertaa viiden päivän sisällä. Itkemään vuolaasti, koska koin hartaasti tulleeni syvintäkin syvempää loukatuksi.

Mitä näennäisyyttä.
Mitä huopaamista.
Olevinaan vajoavan laivan keulassa.

Turhasta turvonneiden silmien ja naiivien nenänniistelyjen jälkeen suorastaan naurattaa. Olen minäkin; itkemässä pienistä.

Esimerkiksi siitä, että emme menneetkään katselemaan elefantinpoikasta, vaan muutimme koko eilisen päivän, emmekä silti saaneet aikaiseksi mitään. Tavarat yhä täällä. Tai siitäkin olen jo herpaantunut, että mies käskee minut hoitamaan Internet-asiat ja muut tuommoiset saksantaitoa vaativat asiat kuntoon (vaikka en osaa), koska hänellä on aivan tarpeeksi tekemistä muun muassa töidensä kanssa.

Oikeasti, mikä on. Jokin on.
Olen vioittunut.
Minut voisi jo palauttaa kauppaan ja pyytää uutta tilalle.

Minä väännän itkua kuin pieni myyrä, joka ei pääse mullan alle vaikka tahtoo jo omaan pesäänsä, kiukuttelen, olen pahantuulinen. Herään naama kurtussa, koetan herätä aivan uudelleen, enkä saa aikaiseksi muuta kuin tekohymyn. Tänäänkään en hymyillyt, vaikka yleensä maanantaisin naurattaa.

Pilvinen juhannuspäivä, mutta kirkkaat maisemat, ainakin paikoin.

Tämä on kamalaa, kamalaa sentään! Tämä ainainen muuttaminen, tämä sama ja jatkuva, tämä ei tunnu koskaan loppuvan. Meillä oli tosin keskiviikosta sunnuntaihin muuttotauko, koska tulivat vieraat, pariskunta Munsteristä, heitä piti opastaa.

Olen ollut väsynyt, en tiedä miksi, ja nyt väsytti yhä enemmän, tänäänkin vielä vähän, vaikka jätin väliin suuremmat juhlinnat, läksin kotiin ennen muita. Mutta silti kyllä piristi nähdä tätä ystäväpariskuntaa, pidän heistä, olen jopa kateellinen, he pääsevät Kolumbiaan ja missä olen minä, minä olen muuttolaatikoissa, olen kiireessä, olen kireässä ilmapiirissä, jonka olen itse pääosin aiheuttanut, sillä R yrittää, enemmän hän yrittää jaksaa kuin minä. Jota vaivaa muun muassa se, ettei kirjoitusta tule. Se vaivaa oikeastaan kaikista eniten.

Miten minä pääsen jaloilleni, apua.
Miksi, miksi tämä näkymätön este on tielläni, käsiäni käskemässä väärään suuntaan eikä lainkaan kohti paperia, kynää edes, ei näppäimistöä nähnytkään? Mistä tulevat nämä virheet?

Tsipadaa, 1570 metriä ja kattilat kanssa!
Onneksi, kaikeksi onneksi siis, pääsimme lauantaina koko päiväksi Alpeille. Kiipesimme Walchenseellä sijaitsevalle Herzogstand-nimiselle huipulle. Ei kiipeämistä ollut 1700 metriä enempää, mutta silti se oli ihanaa!

Tosin olisi pitänyt muistaa, että R ei ole niin hyväkuntoinen kuin minä, joka juoksen valtavat määrät ja jaksan. R ei varmaankaan ikinä koskaan nauti minusta, niin kuin minä nautin vuorista.

Hän muistanee vielä helmikuisen hiihtoreissumme. Nyt ei ollut hiihtämisestä kyse, mutta R olisi tahtonut nousta koko tuon 2,5 tunnin nousun rauhassa ylös, ihastella matkalla maisemia, nautiskella. Ja mitä tahdoimme me kaikki muut; me tahdoimme suorastaan lentää liihottaa ylös, pitää vain parit pienet hengähdys- ja valokuvaustauot, päästä "maaliin". Ja niin me teimmekin. Koetin kyllä hiljentää vauhtiani, yrittää sovittaa sen Röltsyn vauhtiin. Voi kun oppisinkin nauttimaan hiljaisesta vauhdista. Mutta en osaa. Miten, miten voisi soveltaa?

Reunalla kaikki on mahdollista.

Meidän pitänee, pakkohan meidän on, opetella löytämään yhteinen vauhti. Tahdon muulloinkin noihin maisemiin, ne ovat vain 45 minuutin ajomatkan päässä kotoamme, ei tästä tule mitään jos en pääse. Sitä paitsi siinähän on loistoharrastus. Nauttia luonnosta, syvyyksistä, nauttia kahden kesken vähintään. Sieltä saa inspiraatiota, matkoista aina saa, eikö niin, ainakin minä olen saanut, puolet Siljasta ja Maista on tulvinut kuvista, joita olen nähnyt pitkin maailmaa.

Kuvista puheen ollen olen alkanut harjoitella järjestelmäkamerointia. Eilenkin kävin parin tunnin kuvauskävelyllä. Oli pakko muutenkin mennä, antaa R:n toimittaa kerrankin muuttoon liittyviä byrokraattisia puolia rauhassa. Edes jotain luovaa tekee mieli tehdä, kun kirjoittamisesta ei tule mitään tolkkua. Jos olisin yhtään niin hyvä kuin esim. Satakieli, piirtäisin kuvani tai maalaisin. Olen haaveillut jo kauan maalailusta. Mutta mikä siinä on, kun ei pensseli osu tielle, hyvä kun maalipurkkikaan.

Tiedättekö tämän tunteen? Tämän; olla kaikin puolin tukossa? Kyynelkanavatkin jo aivan täynnä. Minusta tuntuu, joskus, että olen turha, mitätön ja varsinkin toisten tiellä.

Nyt juuri ei, nyt on tyhjää.

Mutta siis tunne tulee joskus, joskus ei. Olen yhä rakastunut ja onnellinen siitä, että saavutan yleensä kaiken mitä tahdon, mutta miksi aina arkipäiväiset asiat raapivat tilaani niin, että en saa edes yhtä sanaa paperille, en edes yhtä täyttä kuvaa.

Otan kameran ihan juuri, lähden taas, menen kuvaamaan ruusutarhaa, otan kuvat joita muut eivät ole vielä ottaneet. Sitten pitää vielä olla rautakauppanainen, palauttaa edellisellä viikolla ostamani asiat, jotka olivat väärät, ja ostaa uudet. Täällä on vihdoin hellettä, kesä, minä vietän lomapäiväni yksin, illat muutan ja kihelmöin, onneksi enää neljä päivää tällaista, sitten vaadin saada kirjoittaa.

Sitten olen vihdoin asunnossa, jossa tahdon ja jossa R:kin tahtoo jo olla. Me kaksi siellä kuuraamassa, rakentamassa hyllyjä ja kaappeja, purkamassa laatikoita, jotka on sullottu täyteen. Viikon päästä saapuu vihdoin myös omat huonekaluni ja kehykseni ja purkkini Suomesta, saapuvat rahtina, minä otan ne avosylin vastaan ja halaan samalla ärrää, sanon hänelle, että nyt vasta voimme alkaa.

Moikkis! Ja ai ai niin, oliko se juhannus ihana?

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Jyristyssentään!

Täällä on yhtäkkinen ukkonen.
Söimme juuri ulkona, eräässä mun lempilähiravintoloista.
Olen poikki.
Olen yrittänyt löytää uusia kirjallisia blogeja.
Ylipäänsä monia blogeja on hauska seurata.
Viimeisin löytöni on Paperback Writer.
Siellä heitettiin ilmoille mielenkiintoinen kysymys:
What's the one book you think everybody, writer or not, should read?

Ja minähän jäin moista kovin miettimään. Varmasti tätä kysymystä on monessa blogissa mietitty, varmaan olen joskus osallistunut esim. jonkun kirjabloggaajan herättämään keskusteluun aiheesta, mutta nyt mietin kuitenkin. Ukkonen iskee tuolla. Minulla on vatsassa jotain ruokaa, jota en osaa kääntää millekään kielelle.

Olisiko millään Pikku prinssi oikea vastaus?
Olisiko sittenkin Veljeni Leijonamieli?
Entäpä Muumipappa ja meri?
Eikö millään esimerkiksi jokin vaikka jopa muu?

Hyvää yötä.
Silmäni painuvat kiinni kaikesta tästä muuttamisesta.

PS. Vinkatkaa hyviä blogeja, jos tiedätte enkä minä lainkaan! Siis sekä kirjoittamiseen että kirjoihin liittyviä tai jopa muuhunkin. Kielinä saavat olla suomi, englanti, venäjä tai saksa. Ehkä ruotsikin menisi, tai menisihän se eikä ehkä.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Ruuveja ja muoviputkia ja tässäpä tätä.


Leipzigin goottimessujen kermaa.
Opin, miten sanotaan ruuvi ja miten sanotaan jokin ihme muovijuttu siihen ruuviin. Siis opin tämän saksaksi. Ja koska opin sen jo aamulla ja koska minun piti kirjoittaa se ummikkosanakirjaani - siis tyhjään vihkoon, johon kirjoitan ne sanat, joita en osaa - olen melkein täysin valmis menemään, jälleen, rautakauppaan ja ostamaan asioita. Pitäisi myös lamppu ostaa kylpyhuonekaapin yläpuolelle. Pikkutarkkaa, jota en tällaisissa asioissa lainkaan ole, ja turhauttavaa.


Sitä paitsi keittiö tuleekin olemaan keittiö a la minä. Siis ihan itse suunniteltu. Se pitäisi nyt vain enää tilata ja ostaa ja rakentaa, ja minä en pidä rakentamisesta ollenkaan, enkä tilaamisesta tai ostamisesta, joten värväsin jo joukon ihmisiä R:n seuraksi. He saavat rakentaa. Minä voin passata, kantaa olutta tai ehkä karata pois, kunhan ei tarvitse koskea kaikkeen rakennettavaan.

Kerran rakensin tuolin ja se meni nurinpäin. En rakenna, en suostu.
Minä kirjoitan mieluummin, rakennan tekstiä, se on kaikki.

Salakuva ihan sävykkäistä kengistä Leipzigistä.
Sitä paitsi homppelihäät olivat aivan ihanat. Voi rakkauksien saaret. Miten hauskat, onnellisten ihmisten juhlat. Pelkkiä mukavia ihmisiä siellä, kukaan ei tuijottanut haavi auki puhki, vaikka tanssin koko yön niin kovasti lavalla asti, että hiki valui ja R joutui sitomaan krakansa otsaani hikipannaksi. Ei tarvinnut urheilla seuraavana päivänä, jalat raikuivat rakoilla, minun kenkäni ovat helmet ja mukavat, mutta eivät ne yhtään ole tanssikengät. Ne ovat koitanpa-näyttää-hyvältä-korkkarit.

Vaikka en ollut tuiskeessa, kuten häissä tavataan joskus olla, minulla oli maailman ankein väsynyt olo eilen, voitteko kuvitella millaista on sitten käydä jalat painavina kaikkia keittiökauppoja läpi ja etsiä, suunnitella, päättää, sitten ostaa vielä kylpyhuonekaappi, josta puuttuvat ne seinäänkiinnitysruuvit ja muovisärpäkkeet, ja lamppukin puuttuu, ja tämä kaikki johtaa siihen että minä joudun hoitamaan asiat tänään. Vaikka päädyimme jo keittiöön, se on hieno ja kimaltelee, kunhan se saadaan, se on valkoinen ja sinne voi tulla.

Mutta vaikka näin on, olen minä lakoamassa.

Käyn kohta juoksulla, sitten jatkan töitä. Kielikorjaamo-töitä, en voi markkinoida vieläkään itseäni suuresti, kun ne nettisivut ovat näköjään työtä ja tuskaa, ei meillä ole aikaa saada niitä valmiiksi kun koko ajan on häitä tai keittiöasiaa tai sitten pitää muuten vain alkaa jo muuttaa. Ihmekös tuo, ettei oikeaa tekstiä tule, sitä jota minun aivoni koko ajan työstävät, sitä jota en saa läpi tähän ruutuun. Sitä, jota luettaisiin silmät riekaleina.

Haluaisin olla apurahapankki.
Se joka syö kirjoistaan.

Miksi usein tuntuu, että kirjoittajat, varsinkin minä, ovat malttamattomia. Onko näin, onko edes jollakin muullakin näin? Että tuntuu, että nyt se tulee, mutta sitten se ei tulekaan, ja sitten itketään lopulta kun mitään ei ole. En itke, suinkaan, täällä on kylmä, ei kärsi itkeä, missä on se kesä jota viime kesänä paistateltiin? Mutta en kyllä valitakaan, paljon helpompi on juosta kylmässä, sitä paitsi loppuviikosta meille tulee vieraita ja me menemme Alpeille vihdoin, kävelemään puoleksi päiväksi ehkä kai, ja sitä paitsi päätimme, että menemme heinäkuussa äkkilähtölomalle lämpimään, vaikka minulla ei olekaan oikeasti varaa, mutta viikon rantaloman saa alle kahdella sadalla ja meidän täytyy tietää, millaista on olla normaaleissakin turistirysissä, eikö totta.

Moikkis, juhannusviikkohan nyt on, muistakaa pelastusliivit!

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Antakaa mun kaikki!

Mitä maailma on?

Se on rivien väleihin kirjoitettu sääntö, eikö olekin?
Se on otettua ja annettua, jokainen meistä ottaa ja antaa.
Kaikkensa, välillä.

Minä olen varhain hereillä, ulkona on harmaata, ei huvita mennä juoksemaan. Käyn käsistä läpi, vanhaa, sitä joka julkaistaan, käyn läpi sen takia vain, että huvittaa ja elän kirjatyhjiössä. Mutta uutta tekstiä ei vain tule. Miksi, miksi, oi miksi.

Haluaisin, tiedättekö, terveisiä. Isä lähetti sähköpostia, että jos emme saa keittiötä - mitä emme eilen löytäneet ja minkä odottamiseen saattaa pahassa tapauksessa mennä kuusi viikkoa, vaikka täällä piti olla liutakaupalla take away -keittiöitä - hän voisi tuikata lanttukukon postiin ja pistää sen tänne.

Sitä odotellessa.
Minä haluan lanttukukkoa!
Käsi ylös, jos pidät lanttukukosta (mutta muista, että saattaa näyttää kovin huvittavalta, jos nostat nyt siellä koneesi äärellä missä tahansa käden ylös :D).

Minä tahtoisin jo häihinkin. Mekko valmiina, kengätkin katsottuna. Tukka pitäisi väkertää. Mies herättää. Pidän aamuhetkistä yksin, mutta arvatkaa mitä, ajattelin olla jotenkin ovela, ja tehdä sille aamupalaa.  Siis miehelle, joka vielä nukkuu. Aikamoinen tempaus sadeaamuna hääjuhlan alla keskellä saksalaista kaupunkimiljöötä. Pitäisi hakea kulman takaa leipomosta parit sämpylät ja croissantit, kaupasta munia ja tomaattia. Mitähän muuta.

Sitä paitsi keskustelimme eilen pitkän tovin Afrikasta ja minä olen aivan eri mieltä.

Hei, kolmen ja puolen minuutin lämminvesilaite ilmoitti lämmittäneensä juuri kolmen ja puolen minuutin edestä suihkuvettä. Sinne siis. Oma rakas käsis saa jäädä lepäämään avoimena ruudulle. Ei se juokse karkuun, ei se osaa sillä ei ole jalkoja.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Ja hän koettaa.

Minä joka tapauksessa rakastan sinua.
Vaikka olisit musta ja täynnä multaa,
olisit vihainen ja tyhjä
vaikka sinusta näkisi vain läpi,
 silti minä rakastan sinua vähän enemmän ja lisää.



Näin sanoo Helmi-Maaria Pisara perjantaiaamuna kello 10.07. Hän on herännyt jo kahdeksalta, mies on hänet herättänyt lähtiessään töihin, H-M P on syönyt aamupalaksi mysliä ja jogurttia, juonut vihertävää teetä, maistanut suklaata. Bloggaillut. Hän on noussut aikaisin hyvittääkseen eilisen tyhjän päivän, joka oli myös kaaottinen, koska Helmi-Maarian sisällä joskus  asuva juhla-Maaria oli kadottanut edellisenä yönä pyöränsä, jota piti metsästää kokonaiset puoli päivää.

Kirjoittaakseen, kirjoittaakseen vielä lisää.

Täytyisi myös työskennellä. Tehdä vihdoin omat nettisivut valmiiksi - tekstien suhteen siis - hänen täytyisi mennä iltapäivällä parisuhdehelvettiin nimeltä Ikea - vaikka, hahaa, hänen ja R:n parisuhde ei ole vielä eikä toivottavasti koskaan siinä vaiheessa, että edes Ikea tuntuisi helvetiltä - ja johonkin muuhun paikkaan, jonka nimi alkaa B:llä, mistä saa keittiöitä. Monta tuntia keittiöhommia.

Pitäisi siis keittiö ostaa, kokonainen. Jokin kaunis ja suhteellisen tilava. Huokeakin voisi olla.

Enkä minä osaa enää katsoa sinuun
niin kuin linnut katsovat ostajiaan
häkissä hilluvat linnut
puiden oksilla parkuvat linnut
ne linnut, jotka puhkaisevat silmiä avomerellä.

Näin sanoo Helmi-Maaria Pisara, lisää. Voisimmeko hiljentää hänet. Hänen pitäisi nyt alkaa kirjoittaa muutakin kuin mitä tänne tehdään.

Mutta. Miksi hän on niin rakastunut? Miten voi enää olla? Mahdoton tunne, vieläkin, paisuva rintalastojen alla. Vaikka hän asuu keskellä keskeneräisyyttä. Odottaa pääsyä kotiin, kotiin.

Onhan tämäkin tietysti eräänlainen koti. Asua miehen kanssa yksiössä, jossa on neljäkymmentä neliötä ja paljon pakattuja tavaroita. Ei mitään järjestystä, onneksi sentään sänky ja suuri sohva. On suihkuvedenlämmitin, sähköinen, vesi riittää  kolmen ja puolen minuutin lämpimään suihkuun. Uudessa kodissa ei olisi lämmitintä, vesi tulisi jostakin maan alta valmiiksi lämpimänä, riittäisi muillekin. Suihku ei kuitenkaan ole pääasia. Pääasia olisi tila. Helmi-Maaria Pisara toivoisi enemmän tilaa, etenkin kun hänellä on ikävä kirjojaan, joita voisi lukea sekä rauhallista kirjoitusnurkkausta, jossa voisi potea. Sitä paitsi tämä on saapumisen ja lähtemisen välinen tila. Ei kumpikaan malta odottaa.

Mutta ja sitä paitsi huomenna on hauska päivä, on homohääpäivä. On luvattu sadetta, sade tuottaa onnea tai ainakin ne pisarat kyllä. Ensin mennään iltapäivällä kirkkoon, katsotaan kuinka luodaan avioliittoja. Sitten jatketaan hääskentelyä. Hän pitää häistä, Helmi-Maaria. Siitä, että näkee kuinka toiset tahtovat, tahtovat. Elokuussa on oman ystävän suuri päivä. Hän pitää häistä.

Ja sunnuntaina mennään katsomaan elefantin poikasta eläintarhaan, vaikka eläintarhat eivät välttämättä ole kivoja paikkoja, ja sitten täytyisi alkaa muuttaa. Viedä pikkuhiljaa hipsien pahvilaatikoita uuden kodin varastoon, sinne ei saa vielä mennä jäädäkseen, mutta tavaroita kyllä voi jo kantaa.

Tiesittekö kaiken keskellä, että jos Helmi-Maaria Pisaran nimen kääntäisi strategisesti englanniksi, olisi hän sittenkin ja ainoastaan Pearl-Mary Drop. How does that sound?

Mitä se olisi saksaksi? Tämä elämä on nykyään yhtä saksan kurssia. R ei enää puhu muuta kuin saksaa. Päivät pitkät ja illat ja yöt saksaa. Mikä on johtanut  tietysti siihen, että Pearl-Mary Drop puhuu omituista sekakieltä, englantisaksasuomea. Yrittää kyllä kovasti pärjätä pelkällä saksalla, mutta miten muka saksaksi voisi selittää kaiken. Jos on tottunut omaan kieleensä. Jos on tottunut englantiinkin. Jos on suomalainen.

Haluan saksaa.
Haluan sinun sängyssäsi
sinun seinilläsi
sinun pöytäsi äärellä
saksaa, saksaa saksaa.
Puhukaa minulle pelkkää saksaa.
Pelkkää pelkkää, saksaa saksaa.
Deutch, bitte.

Helmi-Maaria Pisara toivottaa nyt hyvää päivää, sentään. Hän myös sanoo: "Oho, lukijamäärä on lähtenyt roimaan nousuun!" On hämmästyttävää nähdä, että parhaimmillaan jopa 200 ihmistä käy katsomassa päivän aikana, mitä asiaa täällä on. Toivottavasti ei aina pelkkää puuta heinää.

Sitä paitsi kun 10 000 lukijan raja täytyy, järjestetään juhlallinen arvonta. Palkinnoksi saa valita joko Siljan ja Main tai elokuussa ilmaantuvan Minä rakastan sinua nuoren miehen. Mutta ei hätää, 10 000 lukija-kävijään on vielä pitkä matka ja kesäinen hurmoskin päällä.

Joten hän alkaa nyt.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Uusi teksti ei tule, olen varmasti uponnut.

Olisi ollut aikaa tänään. Istua alas, kirjoittaa. Mutta mitä tein minä? Minä menin aamujuoksun jälkeen (ostin muutes eilen uudet lenkkarit, kylläpä jalka nousee asfaltista kuin höyhensaari!) lempipuistooni Westparkiin, ihan oli kirjoitusvehkeet ja kaikki mukana, ja sitten...ja sitten.

SITTEN NUKAHDIN.

Voiko olla totta, että näin tein?
Keskellä kirjailijan arkipäivää vetelin hirsiä, vaikka täältä ovat hirret kaukana.

Heräsin vasta kohinaan, melkein aivan ohitseni tepasteli joutsenperhe, kaksi aikuista ja kolme pientä, harmaata poikasta. Olin jopa ottaa kuvan tästä villistä näystä, mutta enpä ottanut. Aion ottaa kameran pian mukaan ja mennä eläintarhaan, sinne on syntynyt elefantinpoikanen, ehkä samalla kuvaan nuo joutsenet.

Joutsenet ovat uskollista kansaa, tiesittekö. Uskollisuuden symboli.
Minä tarvitsen symbolisanakirjan muutenkin.

Niin, että nukahtanut minä Kirjoitin pelkästään päiväkirjaan, pitkästä aikaa jopa sinne, tänään. Kirjoitin olevani jotenkin hämmentyneessä olotilassa koko ajan. Sen jälkeen nousin, olin lähteä takaisin sisälle sillä pilvetkin jo tulivat hetkeksi, ihonikin on sulanut ja pirisi siinä vaiheessa hikikarpaloista, mutta.

Mutta minä en noussutkaan.

Mikä häkellyttävä epätekemisen ja -aikomisen päivä.
Mitä toteutuksia, mitä uhrausta!

Minä en noussut ja palannut sisälle, minä jäin istuma-asentoon, sillä muistin, että repussani on kirjoitusvälineiden lisäksi kirja. Ainoa kirja, jonka tähän hätään olen mistään löytänyt: Juhani Ahon Juha. Tempaisin siitä sitten siltä istumalta viisikymmentä sivua, kunnes hiki ja sulanut iho pakottivat polkemaan punaisella pyörälläni pikaisesti vesihanan äärelle. Vesi oli melko huokeaa, maultaan. Joten avasin kivennäisveden, jota R juo, poikaparka ei ymmärrä hanaveden päälle pihaustakaan, ja sain hiilihappoaivokuumeen. Tiedättekö, se porisee nenässä tekee kipeää takaraivoon.

Enkä senkään jälkeen kirjoittanut, vaikka ihan oikeasti suorastaan palan halusta kirjoittaa juuri ne ajatukset, jotka ovat saaneet minut syttymään aivan upouudesta tekstistä. Tiedättekö, uusi romaani-idea on valtava. Siitä tulisi ehkä menestys muuallakin kuin päässäni!

Mutta ei, ei kirjoittamista.

Tämä kotirouva - sillä siltä minusta tuntuu, koskapa R lähtee aamulla töihin ja palailee vasta ennen seitsemää, ja minä yritän näemmä leikkiä kirjailijaa enkä olla sitä oikeasti ollenkaan - päätti mennä ostoksille. Ostaa pahvilaatikoita ja sauvasekoittimen, kuten kunnon hausfraun kuuluukin. Mutta palasinkin juuri äsken pelkän sauvasekoittimen ja uusien säilytyspurkkien - joita hänellä on jo tarpeeksi sekä valmiiksi aivan tuskaisat määrät! - sekä vihannesten, mehujääpakkauksen - joka ei mahtunut pakastinlokeroon! - mansikoiden ja teesihvilän kanssa kotiin. Siis mitä. Mihin katosivat ne hartaasti tarvitut pahvilaatikot.

Miksi palasin kotiin TEESIHVILÄN kanssa??
Ei se ollut edes alennuksessa.
Oli vain teesihvilä, tavallinen metallipainotteinen.

Antakaa minulle anteeksi.
Vielä jonakin päivänä lupaan oikeasti kirjoittaa.
Jotta saisivat uudet silmät luettavaa, vanhat silmät totuttelemisen aihetta.

Annan teille tänään pelkästään huumaa.
Muistutan itseäni siitä, että Minä rakastan sinua nuori mies on pian tulossa, että ei mitään hätää eikä kiirettä saada taas uutta aikaan. On niin lämmintä, kaunista kesäistä, että en pysy pöksyissäni. Natustan SUOMALAISTA lakritsaa, jota menin löytämään biomarketista, katson kuinka kello lyö kohta kuusi ja sitten seitsemän, odotan miehen kotiin, ehdotan iltaa jossakin muualla kuin täällä katon rajassa kuumassa kodissa, joka ei ole vielä oikea koti, oikeaan kotiin pääsemme vasta kuun lopussa.


Alppiruusuja viime kesältä.

Tekee mieli ravista. Varista ja ravista aina kun on kuuma. Tekee mieli uida. Tekee mieli, miksi minä istun kotona kun tekee mieli. Miksi en soita harvoille Munchen-ystäville ja pyydä heitä ulos. Miksi odotan miestä ennen lämmön laskua? Se mieshän tulee olemaan elämässä joka päivä, miksi minulla on ikävä häntä, miksi en ymmärrä, että minun ei tarvitse enää ikävöidä.

Ehkä nyt kirjoitan?
Ehkä ennen minkään koittoa.
Ehkä tänään on puhunut vain kesä.

Oi oi. Minullepa soitettiin juuri, minulle. Pitää mennä illalla beergarteniin eikä mihinkään juoksulenkille. Pitää jo kohta mennä, tulipa R kotiin tai ei. Pitää äkkiä keittää bataateista keitto ja mennä. Ja sitä paitsi päätin, että ensi viikolla teen päiväretken alpeille. Haetaan sieltä vähän inspiraatiota, haetaanhan?

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Sadetta vai sadattelua?

Kaksi kappaletta kaupunkeja eikä yhtään järkevää ajatusta. Vain väsymystä täällä.
Nukuin juuri päiväunet, vielä opettajanverta näköjään suonissa.
Näin painajaista siitä, että myöhästyin lennolta.
Ja että minulla oli laukkuun mahtuva koira, joka unohtui.


En siis kerrassaan millään tajua, että olen täällä jäädäkseni. Uusi kotimaa kuin soppa, jonka aromit saavat minut hulluksi, mutta johon en uskalla upottaa lusikkaani, jostain syystä en vielä. Ehkä alan tajuta pian, toivottavasti, sillä olisi niin paljon otettavaa ja annettavaa. Ensinnäkin kirjoittamisen saralla; päässä pyörii uuden romaanin idea, se sama virkeä mikä muutama viikko aiemmin, päässä pyörivät myös ajatukset tästä kaikesta. Aion sijoittaa uuden romaanini tähän maahan. Ihan vain sen takia, että saisin aikaiseksi autenttista kuvausta. Siljan ja Main Moskova-jaksoa on kiitelty, ja se onkin hyvin aidontuntuinen, koska olen siellä kolme vuotta mennyt asumaan. Ja täällä asun kenties iäisyyden, kenties, kenties.


Alexanderplatz Berlin. Pitäisi lukea se kirja uudestaan, btw.

Olen yltiöonnellinen, minulla on täällä R, minä menen nukkumaan ja herään hänen kanssaan, mutta jostain syystä pelkään koko ajan, että rahat loppuvat kesken. Typerää, kuinka typerää. Pitäisi nyt vain nauttia, kun kerran päätin antaa itseni lomailla kesäkuun ajan ja saanhan minä vielä Suomesta palkkaakin pari kuukautta. En vain jotenkin osaa lomailla, kun toinen meistä käy töissä ja minusta tuntuu, että ennen pitkää elän hänen siivellään.

Mutta annetaanpa moisten huolien nyt olla. Tänään on jokin ihme juhlamaanantai, kaikilla vapaapäivä. Muenchenissä satelee, hiljalleen, on varmasti paljon kylmempää kuin Suomessa. Mutta ei se haittaa. Korjasimme juuri pyöräni niin, että pääsen sillä ajelemaan lyhyitä matkoja, hyppään heti huomenna sen selkään ja ostan uudet lenkkarit ja juoksen ja poljen pitkin katuja niin, että olen sisällä, enkä pelkästään täällä.



Ajoimme eilen Berliinistä tänne, ajoimme vain  neljä tuntia, sillä tie oli tyhjä muista. Välillä tuntui, ettemme aja, vaan lennämme, sillä R porhalsi menemään kahtasataa tunnissa aina kun en huomannut (oi äiti jos luet tätä, älä huoli, elossa olemme!). Mutta kyllä sen huomaa kun vauhti yltyy. Pääsin oikein kerrankin, ensimmäistä kertaa tälle ihmiselle, nalkuttamaan, tällä kertaa siitä että please, 180km/h on raja. Sillä sen vielä kestää, pidän vauhdista mutta en liiasta. Tekisikin mieli laukata hevosella taas, pitkästä aikaa kiitää ja nauraa, hoputtaa kovempaan vauhtiin. Haluan hevosen, miksi minä haluan jotakin vaikka tuntuu, että olen saanut kaiken pääsemällä tänne.


Pyöräretken näkymäantia.

Ai niin, ajomatkalla Berliinistä kotiin (hassua ajatella, että täällä on nyt todella todella koti!) pysähdyimme Leipzigissä. Piti mennä Dresdeniin, mutta se olisi aiheuttanut kovan mutkan matkaamme, ja jäimme tökeröt pällistelemään Berliiniä vielä liian pitkälle iltapäivään, joten Leipzig oli ainoa varteenotettava pysähdysvaihtoehto moottoritien tylsien kuppiloiden ohella. Mikä hauska sattuma: Leipzig oli täynnä mustaa kansaa.

Ihmettelimme ensin, että mitä mitä, täällähän kulkevat miehetkin mustissa nahkamekoissa, jotkut heistä naisen taluttamana hihnassa piiskausjälkiä selässään, jotkut suukapula suussa. Jotkut hienosti kauniissa, kauniissa mustissa vanhanajan mekoissa, jotkut herrasasussa, jopa lapsia oli puettu mustiin. Ajattelin jo, että pitäisikö minun riisua hameeni ja astella kaduilla pelkissä alushousuissa, jotta en erottuisi joukosta. Mutta sitten huomasimme, että onhan täällä ns. normaalistikin talsivaa kansaa. Oli jopa suomea posottava perhe!


Neue Nationalgalerie
Kyseessä olivat goottimessut. Omituinen, mutta erikoisen hauska, silmiinpistävä tapahtuma. Nämä hienosti ja vähintäänkin pelottavasti pukeutuneet gootit antoivat meidän ja kaikkien muidenkin ottaa heistä kuvia, poseerasivat oikein, vaikka emme edes pyytäneet. Laitan kuvia myöhemmin, ne ovat R:n kamerassa, eikä minun koneeni osaa lukea R:n kameralla otettuja kuvia, koska emme kuulu yhteen kaikilta osin, näemmä.


Hurjat vuokrapyörämme! Suosittelen tutkimaan kaupunkia pyöräillen.

Mutta lopulta siis saavuimme illalla Muencheniin.
Oli jotenkin jännä olo saapua ilman paluulippua.
Kotiin tulla tuosta noin vain.
Tiedättekö miltä tuntuu tulla, kun sitä on odottanut jo vuoden ehkä tai koko elämän?

Tänään en ole jaksanut kirjoittaa, en mitään muutakaan. Berliinin loma oli ihastuttava (kiitos Ellulle vielä kerran matkaseurasta!) ja niin vauhdikas, että tämä päivä menee palautuessa. Kävimme muutes Berliinissä baarikierroksella, siellä idässä, R kyseli vinkkejä berliiniläiseltä tuttavaltaan, ja näiden vinkkien valossa päädyimme todella utopistisiin paikkoihin.

Jotenkin tuntui, että astuimme 20 vuotta ajassa taaksepäin tai ehkä jopa 30. Lopuksi löysimme itsemme jostakin aivan todella katujen takaa bunkkerista, missä tuntui, että olemme ainoita, jotka eivät käytä huumeita (vaikka todellisuudessa varmaan suurin osa ei käyttänyt). Mutta hauskaa oli, jotenkin tavatonta, ja kotiinpaluumatkalla JO kello viisi aamulla (sillä se ihmepaikkahan oli varmaankin vasta pari tuntia ollut auki) söimme aivan todella kuumottavat dönerit. Paremmat kuin missään ennen. Ja mikä parasta, olen tullut vanhaksi tai nuoreksi jälleen, lauantai ei suinkaan kulunut nukkumiseen, vaan jälleen kaupungin lisäpällistelyyn. Kiersimme Ellun ja R:n kanssa Berliinistä viimeisiä rippeitä, kävimme mm. kirpputorilla ja löysimme seinillemme kuvia, me kaikki kolme, sateessa kävelevät kulumat. Minä ja R omaan elämäämme koristeita.



Ja nyt, kun näemmä kirjoitan kuin kone, minun täytyisi harkita hieman lisäkirjoittamista. Avata uusi, tyhjä sivu ja aloittaa ihan ihkauusi teksti. Mitähän R sanoo, jos hieman nyt työstän, annan ajatusten soljua kuten ne aina tuppaavat soljumaan kirjoitusten äärellä, ja myöhästytän meidät sovituilta iltamenoilta. Ei minun nyt tee mieli pizzaa, minun tekee sittenkin mieli kirjoittaa, tämä bloggaaminen näköjään herättää.

Munchenissa kaikki hyvin, toivottavasti maa kuulee!




perjantai 10. kesäkuuta 2011

Katsopa kuinka tämä on sulatusuuni!




Täällä olen, odotan nukkuvan ystävän heräämistä. Tiedän, että minulla on ongelma: en pysty nukkumaan noin kuutta tuntia enempää, etenkään en matkoilla, haluan mennä ja tutkia kaupunkia ja nähdä. Tiedän, että lomalla pitäisi antaa muiden nukkua, mutta olen päättänyt nykiä Ellun hereille kuin kanan. Ihan kohta. Haluan jo olla vuokrapyörän päällä ja polkea Neue Nationalgaleriaan. Ja sitten käväistä turkkilaismarketilla. Ja meidän pitäisi myös ehtiä Berliinin yöelämään, sillä emme ole vielä ehtineet, me kunnon turistit, jotka olemme jo kiertäneet jalat kipeiksi pitkin poikkiteloin levinneitä katuja.

Tämä juutalaisten muistomerkki on tehnyt minuun suurimman vaikutuksen!

Olemme kastuneet kaatosateessa, vikisseet tässä maassa. Jalat rakoilla, toisella meistä, kävelleet kymmeniä kortteleita halki. Olemme luvanneet, että palaamme tänne, seinät ovat taiteesta laonneet. Olemme nähneet, kuinka pienet linnut tahtovat vohvelia niin paljon, että urkkivat meitä kuin lähiöt.



Olemme kuulleet, miten torvea soitetaan niin, että se sattuu korviin mokomakin trumpetti.
Olemme tässä ja kaiken aikaa, nyhdän Elinan nyt ylös.
Kuinka julmaa on matkustaa!

Vieläkin vaikuttunut, voi veljien komppania!

PS. Olen myös tavannut R:n. Tänään tapaamme lisää. Hän tulee ja nukkuu minun vieressäni pienellä hostellisängyllä, meidän yksityishuoneessamme, jos vain ehdimme enää nukkua. Sillä Berliinin yö saattaa olla pitkä ja kivinen. Eilen itse aisoissa kävimme Ellun kanssa katsomassa, mitä täällä huudeilla idässä tapahtuu. Löysimme aivan todella ihanan, romanttistakin romanttisemman terassin. Mutta se oli puoliksi tyhjä ja lopulta täynnä rakastavia miehiä, jotka eivät rakastaneet meitä, vaan toisiaan. Me sitten päädyimme vain syömään ruokaa ja nukkumaan aikaisin. Sen takia minulla on täysi oikeus nyhtää nukkuva toveri sängystään irti, eikös.

Elina pitkin muuria.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Aattelin nyt lähteä tai siis kohta poistua.

Viimeiset kaksi synnyinmaani päivää menivät niin, että pyöräilin Kotkassa 30 kilometriä ja rullaluistelin 15, nautin vihreästä vehreästä luonnosta, teetätin avaimet - jotka, kuten tänään sain huomata, eivät sopineet lukkoihin - korjautin repun, leivoin raa'an mansikkapiirakan, eksyin Pikku Huopalahteen ja kiroilin vaikka en oikeasti eksynyt vaan en vain löytänyt mitä piti, rikoin äidin auton, lukitsin itseni kotini ulkopuolelle, kuulin huoltomieheltä - joka päästi minut ihana ilmaiseksi takaisin sisään - että keittiöni putki on pahassa, pahassa jamassa ja tarvitsee enemmän kuin tiivisteen - eli ainakin putkimiehen kädet - eksyin matkalla pankkiin mutta pääsin lopulta perille hiuspehko hiestä kosteana, kauhistelin lokkeja, tapasin chileläistyneen Allun, siivosin entiseksi hiipuvan loukkoni, tapasin serkkuni Saulin, siivosin lisää ja heitin roskat pois, kaikki kiloiset roskat, tapasin Ellun jonka kanssa kannoin noin 80 kiloa matkatavaroita hänen kotiinsa, söin tuhdin hampurilaisaterian, hankin irtokarkkia matkaevääksi, puhuin sisareni kanssa ennen kyyneliä, tapasin Sintsan joka on viimeinen jäähyväinen.

Ja nyt lähden nukkumaan.
Ja kolmelta, kymmentä ylipäs, tulee taksi.
Ja viideltä minä ja Ellu istumme jo ilmassa.
Näemme Berliinin, näemme hajonneet muurit ja suuruuden.
Tämän Euroopan sydämen, kulttuurin ja taiteen kehdon.
Ja sitten jään.

Ikävä kyllä, tulikin jo, puraisen mansikkaa ja tiedän että tämä on aika, jonka kuitenkin haluan.

En sano hyvästi, tämä on hyvää.
Sanon nähdään. Elokuussa julkkareissa, elokuussa perheeni.
Elokuussa ystävät, elokuussa eletään kuten kesäkin mennään!

Viimeinen päivitys täältä.
Seuraava uudesta kodista tai ainakin tien päältä.
Nauttikaa helleviikosta, jos helle on yksi ja ainoa!

Ainiin, ai niinpä niin: taas minua ilahduttaa niin kovin, että ilo sentään! Uusin kirjani lukija, blogimaailman kirjoittava ja lukeva tuttu, tykkää Siljasta ja Maista!

Moikkis :)

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Tämä ei voi olla kenellekään uutta.

Yllätyspäivän ihmiset. Tosin kuvaaja puuttuu kuvasta, herra T siis.


Minä olen nähnyt sadut ja niiden toiset puolet, olen kiivennyt pitkin Olymposta, kuullut mistä jumalat kaikuvat. Olen hypännyt Baikaliin, kastanut varpaani Jangtessa, olen levännyt Ulan Batarissa, kerännyt Norjassa tyhjiä pulloja. Olen muistanut mitä olenkaan.

Ja silti tässä on tärkein: koti.

Miltä tuntuu, kun koti on tyhjä?
Miltä tuntuu, kun sen sisällä kuulostaa ontolta?
Miltä tuntuu, kun näkee, että seinät huutavat uusia jälkiä, uuden asukkaan nimeäkin jo?

Sisko ja sen sisko ja siskon lapsen veli.
Miltä se voikaan tuntua, kun kummipoika juoksee kädet levällään vastaan, huutaa "kuuuummiiiii" hyppää syliin ja suukottaa? Miltä tuntuu, kun lauletaan Suvivirttä, esitetään esityksiä kevätjuhlassa. Miltä tuntuu lähteä viimeisen kerran työpaikalta, jossa on viihtynyt niin tavattoman hyvin, että työkaverit tuntuvat yhdeltä osalta itseä tai ainakin pääasiallista elämää?

Miltä tuntuu, kun aamuyöllä palaa kotiin, tyhjään, kumahtaa lattialle makuupussiin ja kuulee luurin päässä oman rakkauden äänen? Miltä tuntuu kun ääni kuuluu kaukaa, vaikka se onkin jo lähempänä kuin koskaan, on jo muutaman päivän päässä?

Miltä tuntuu matkustaa junalla Kouvolaan, nähdä laiturilla vanhemmat?

Ystävien yllätyspäivän yllättävien hetkien hetki.
Miltä tuntuu, kun ystävät järjestävät ihanan päivän, sanoinkuvaamattomat ystävät sellaisen päivän, että minä muistan kuinka istuimme Kauppatorilla aamupäiväkahvilla, tuoksui meri, olimme turisteja meistä otettiin pyynnöstä kuva. Minä muistan, kuinka ihanat naiset pitivät minua koko päivän jännityksessä; en koskaan tiennyt mihin seuraavaksi mennään. En saanut maksaa itse mitään. En saanut muuta kuin arvailla ja nauttia. Nauttia Harakka-saaresta, jonne menimme silmät innosta välkkyen, mutta mistä juoksimme kiireellä pois, peläten, linnut hyökkäilivät kimppuumme niin että piti nauraa pelosta ja koomisuudesta. Olimme naisia keskellä pieniä, pahantuulisia lintuja. Jotka näyttivät joka tapauksessa suuremmilta kuin omat laajat sydämemme. Jotka näyttivät siltä, että meillä ei ole enää toivoa. Että nyt tulee nokka, noks, ja te katoatte.


Matkalla Rastilaan.


Minä muistan, kuinka samat ihanat naiset veivät minut puistoon. Sinne tuli lisää ystäviä, avattiin pullo kuohuvaa ja pussi vaahtokarkkeja. Ai niin, muistan myös, kuinka aamupäiväkahvien jälkeen minut kuljetettiin kirpputorille, annettiin lantti käteen, käskettiin etsiä R:lle jokin tuliainen Suomesta. Löytyi kukallinen emalipannu. Ei R välitä pannuista, kukista varsinkaan, mutta se sopii kuin nappi meidän keittiömme vatsaan.

Sitä paitsi minä muistan makoisat hetket Kolmessa Kruunussa, muistan rattoisan saunatuokion Rastilan leirintäalueella suloisessa hirsisaunassa. Muistan hyttyset nuotion ääreltä, muistan laulut Populuksesta. Muistan tämän päivän, illan ja yön kauan. Ystäväni muistan, heidän naurunsa. Jokellukset, muistan enkä unohda.

Vietän aurinkoista päivää Kotkassa.
En voi kuin nauttia valosta. Puista ja vihreästä väristä, merestä joka puolella.
Hoidan viime hetken asioita, soittoja verotoimistoon, soittoa maistraattiin, soittoja soittojen perään, työstän ensimmäisen asiakkaani nettisivuille tekstiä, koetan järkeillä, että ei tämä ole lopullista. Tämä mikään.

Paitsi se on, että olen valintani tehnyt.
Minun sydämeeni eivät pääse enää muut kuin he ja hän.
Te ja tulevaisuus, menneisyydestä pisarat.

Aurinkoa päiväänne, Helmi-Maarian täytyy nyt pitää mietintähetki ja keskittyä kuulemaan.

Kaunis kaunis Suomen maa, hetkenkös täällä vain asua saa.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Kiitos taivaalta jysäyttänyt lintu!

Sinun ruikkusi olkapäälläni ja niskahiuksissani oli kuin valkoista vettä. Ei sattunut, ei polttanut. Oli kylmää melkein, sillä aurinko piteli minua lämpimillä käsillään, rantakivi kuumensi ruumiini, olin paistinpannu sinun ruikkauksellesi. Sitä paitsi mikä sen mukavampaa kuin ilahduttaa muita. Jostakin syystä linnun uloste ihmisen päällä herättää naurua myös ihmisessä itsessään.

Vietin eilen mukávan ystäväiltapäivän Suomenlinnassa. Oli kuohuvaa, oli aaltoa. Oli paljon paistetta, useita nauruja. Iltapäivä kääntyi illaksi ja yöksi, ilma viileni. Istuimme minun luonani lattialla ja patjojen päällä. Huuleni rohtuvat kaikesta tästä puhumisesta.

Muuttoon meinasi tulla mutka. Mutta mutka on nyt suoristettu, ja kiitos isoveljeni sekä -sisareni pääsemme rahtaamaan huomenna huonekaluni ja pahvilaatikkoni sinne minne pitääkin. Lisäksi muutama kaveri on ilmoittautunut apuhabaksi. Eiköhän hommasta suoriuduta peräti puolessa tunnissa, eiköhän. Siis täällä kodin päässä. Olen koettanut tehdä tämän helpoksi.

Muuttaminen on rasittavaa, todella, mutta tällä kertaa toisaalta ihan helppoa. Kannamme vain 12 laatikkoa alas ja autoon, lisäksi nuo kalusteet. Ei mitään ylimääräisiä säkkejä tai kukkaruukkuja tai kassillisia irtoroinaa. Viemme kamat varastolle, sieltä ne kuljetetaan venäläisellä (?) rekalla Muncheniin heinäkuun alussa ja sitten me vain kannamme ne toiseen kerrokseen ovestamme sisään.

Ihana yhteinen ovi.
En malta odottaa sitä, että jaan elämäni hänen kanssaan.
En malta odottaa sitä, että uusi elämä alkaa. Että herätään yhdessä, nukahdellaan, kävellään kaduilla käsi kädessä. Juostaan yhdessä, syödään, käydään huurteisella tai Alpeilla viikonloppuretkillä, mökötetään eri huoneissa, kiukutellaan ja harjoitetaan sen jälkeen sovinnontekopuuhia, että luetaan lehteä ja katsotaan televisiosta uutiset, yhdessä, tehdään ruokaa, kuunnellaan rajatonta musiikkia. Soitetaan, soitetaan suuta.

Minulla on tylsää juuri nyt. Olisin kernaasti lähtenyt ystäväni kanssa kävelylle tai tehnyt edes jotain, mutta ei, mitä tekevät ystäväni: he kokoontuvat eivätkä anna minun tulla mukaan. Heillä on jokin ihmeellinen suunnittelukokous, joka liittyy lauantaihin. Joka on yllätyspäivä. Jolloin minun on oltava valmiina ties mihin kello kolmetoista.

Koetan sietää musiikkia, joka kuuluu ärsyttävän kovana naapurista. Jos ei hiljene kahden tunnin sisään, soitan poliisit. Näin neuvottiin taloyhtiön hallituksesta. Eivät voineet vielä häätää, kun ei ole tarpeeksi todisteita. Kun naapuri kieltää kaiken. Naurettavaa. En ymmärrä, miksi tässä tapauksessa uskotaan hörhöä miestä, joka uhkailee naapureitaan aseella, eikä kahta naapuria, jotka häntä ja hänen raivostuttavia ääniään joutuvat sietämään. Argh. Koetan silti nyt vain sietää.

Hyvä juttu on se, että mitä ikinä naapuri enää tekeekään, hän kaivaa itselleen kuoppaa. Nimittäin hallitus ja asukkaat ovat viimeinkin hereillä. Enää ei siedetä yöllistä melua, en ymmärrä miksi pitäisi sietää näin raikuvaa päivämeluakaan. Heidät on helppo kuitenkin häätää heti, kun saadaan seuraava todiste häiriöistä. Ovat olleet ihmeen hiljaa. En ymmärrä, miksi uhmaavat nyt kuitenkin lakeja, nyt kun ketään ei kiinnosta tuollainen typerä jumputus. No, enää kaksi yötä täällä. Eikä kun kolme. Sitten menen vanhempieni luokse, sitten lähden pois.


Sain työpaikalta läksiäiskukkia. Jotka lopulta kaatuivat ja tuhosivat pahvia.