maanantai 27. kesäkuuta 2011

Aina kun juoksen kohti alhaalla olevaa

Kiipeämisen alkuhetket, ei tämä tunnu missään.
minä melkein nyrjähdän tai murrun. Kuten tein viime lauantaina. Jäin kuitenkin ehjäksi.

Mutta mikä on totta, on se, että olen onnistunut itkemään jo kaksi kertaa viiden päivän sisällä. Itkemään vuolaasti, koska koin hartaasti tulleeni syvintäkin syvempää loukatuksi.

Mitä näennäisyyttä.
Mitä huopaamista.
Olevinaan vajoavan laivan keulassa.

Turhasta turvonneiden silmien ja naiivien nenänniistelyjen jälkeen suorastaan naurattaa. Olen minäkin; itkemässä pienistä.

Esimerkiksi siitä, että emme menneetkään katselemaan elefantinpoikasta, vaan muutimme koko eilisen päivän, emmekä silti saaneet aikaiseksi mitään. Tavarat yhä täällä. Tai siitäkin olen jo herpaantunut, että mies käskee minut hoitamaan Internet-asiat ja muut tuommoiset saksantaitoa vaativat asiat kuntoon (vaikka en osaa), koska hänellä on aivan tarpeeksi tekemistä muun muassa töidensä kanssa.

Oikeasti, mikä on. Jokin on.
Olen vioittunut.
Minut voisi jo palauttaa kauppaan ja pyytää uutta tilalle.

Minä väännän itkua kuin pieni myyrä, joka ei pääse mullan alle vaikka tahtoo jo omaan pesäänsä, kiukuttelen, olen pahantuulinen. Herään naama kurtussa, koetan herätä aivan uudelleen, enkä saa aikaiseksi muuta kuin tekohymyn. Tänäänkään en hymyillyt, vaikka yleensä maanantaisin naurattaa.

Pilvinen juhannuspäivä, mutta kirkkaat maisemat, ainakin paikoin.

Tämä on kamalaa, kamalaa sentään! Tämä ainainen muuttaminen, tämä sama ja jatkuva, tämä ei tunnu koskaan loppuvan. Meillä oli tosin keskiviikosta sunnuntaihin muuttotauko, koska tulivat vieraat, pariskunta Munsteristä, heitä piti opastaa.

Olen ollut väsynyt, en tiedä miksi, ja nyt väsytti yhä enemmän, tänäänkin vielä vähän, vaikka jätin väliin suuremmat juhlinnat, läksin kotiin ennen muita. Mutta silti kyllä piristi nähdä tätä ystäväpariskuntaa, pidän heistä, olen jopa kateellinen, he pääsevät Kolumbiaan ja missä olen minä, minä olen muuttolaatikoissa, olen kiireessä, olen kireässä ilmapiirissä, jonka olen itse pääosin aiheuttanut, sillä R yrittää, enemmän hän yrittää jaksaa kuin minä. Jota vaivaa muun muassa se, ettei kirjoitusta tule. Se vaivaa oikeastaan kaikista eniten.

Miten minä pääsen jaloilleni, apua.
Miksi, miksi tämä näkymätön este on tielläni, käsiäni käskemässä väärään suuntaan eikä lainkaan kohti paperia, kynää edes, ei näppäimistöä nähnytkään? Mistä tulevat nämä virheet?

Tsipadaa, 1570 metriä ja kattilat kanssa!
Onneksi, kaikeksi onneksi siis, pääsimme lauantaina koko päiväksi Alpeille. Kiipesimme Walchenseellä sijaitsevalle Herzogstand-nimiselle huipulle. Ei kiipeämistä ollut 1700 metriä enempää, mutta silti se oli ihanaa!

Tosin olisi pitänyt muistaa, että R ei ole niin hyväkuntoinen kuin minä, joka juoksen valtavat määrät ja jaksan. R ei varmaankaan ikinä koskaan nauti minusta, niin kuin minä nautin vuorista.

Hän muistanee vielä helmikuisen hiihtoreissumme. Nyt ei ollut hiihtämisestä kyse, mutta R olisi tahtonut nousta koko tuon 2,5 tunnin nousun rauhassa ylös, ihastella matkalla maisemia, nautiskella. Ja mitä tahdoimme me kaikki muut; me tahdoimme suorastaan lentää liihottaa ylös, pitää vain parit pienet hengähdys- ja valokuvaustauot, päästä "maaliin". Ja niin me teimmekin. Koetin kyllä hiljentää vauhtiani, yrittää sovittaa sen Röltsyn vauhtiin. Voi kun oppisinkin nauttimaan hiljaisesta vauhdista. Mutta en osaa. Miten, miten voisi soveltaa?

Reunalla kaikki on mahdollista.

Meidän pitänee, pakkohan meidän on, opetella löytämään yhteinen vauhti. Tahdon muulloinkin noihin maisemiin, ne ovat vain 45 minuutin ajomatkan päässä kotoamme, ei tästä tule mitään jos en pääse. Sitä paitsi siinähän on loistoharrastus. Nauttia luonnosta, syvyyksistä, nauttia kahden kesken vähintään. Sieltä saa inspiraatiota, matkoista aina saa, eikö niin, ainakin minä olen saanut, puolet Siljasta ja Maista on tulvinut kuvista, joita olen nähnyt pitkin maailmaa.

Kuvista puheen ollen olen alkanut harjoitella järjestelmäkamerointia. Eilenkin kävin parin tunnin kuvauskävelyllä. Oli pakko muutenkin mennä, antaa R:n toimittaa kerrankin muuttoon liittyviä byrokraattisia puolia rauhassa. Edes jotain luovaa tekee mieli tehdä, kun kirjoittamisesta ei tule mitään tolkkua. Jos olisin yhtään niin hyvä kuin esim. Satakieli, piirtäisin kuvani tai maalaisin. Olen haaveillut jo kauan maalailusta. Mutta mikä siinä on, kun ei pensseli osu tielle, hyvä kun maalipurkkikaan.

Tiedättekö tämän tunteen? Tämän; olla kaikin puolin tukossa? Kyynelkanavatkin jo aivan täynnä. Minusta tuntuu, joskus, että olen turha, mitätön ja varsinkin toisten tiellä.

Nyt juuri ei, nyt on tyhjää.

Mutta siis tunne tulee joskus, joskus ei. Olen yhä rakastunut ja onnellinen siitä, että saavutan yleensä kaiken mitä tahdon, mutta miksi aina arkipäiväiset asiat raapivat tilaani niin, että en saa edes yhtä sanaa paperille, en edes yhtä täyttä kuvaa.

Otan kameran ihan juuri, lähden taas, menen kuvaamaan ruusutarhaa, otan kuvat joita muut eivät ole vielä ottaneet. Sitten pitää vielä olla rautakauppanainen, palauttaa edellisellä viikolla ostamani asiat, jotka olivat väärät, ja ostaa uudet. Täällä on vihdoin hellettä, kesä, minä vietän lomapäiväni yksin, illat muutan ja kihelmöin, onneksi enää neljä päivää tällaista, sitten vaadin saada kirjoittaa.

Sitten olen vihdoin asunnossa, jossa tahdon ja jossa R:kin tahtoo jo olla. Me kaksi siellä kuuraamassa, rakentamassa hyllyjä ja kaappeja, purkamassa laatikoita, jotka on sullottu täyteen. Viikon päästä saapuu vihdoin myös omat huonekaluni ja kehykseni ja purkkini Suomesta, saapuvat rahtina, minä otan ne avosylin vastaan ja halaan samalla ärrää, sanon hänelle, että nyt vasta voimme alkaa.

Moikkis! Ja ai ai niin, oliko se juhannus ihana?

6 kommenttia:

  1. Luulen, että sain kiinni tunteestasi. Siitä, että on tyhjää ja itkettää, vaikka kaikki on hyvin. Etteivät kaivatut sanat tule ulos, vaikka sisällä myllertävätkin. Kaikessa vain aika auttaa, vaikka se kliseiseltä kuulostaakin. Joskus kliseet ovat totta. Toivotan siis tsemppiä ja kaikkea muuta hyvää ynnä ihanaa! Ja samalla tsemppiä myös muuttoon.

    Ihania kuvia, muuten. Ja juhannus... No, meillä se ainakin oli sellainen lapsiperheen savolainen juhannus, mutta löysimme metsämansikoita ja sain luettua yhden ihanan kirjan. Se on jo aika paljon se. :)

    VastaaPoista
  2. Onpas lumoavan näköiset vuoret. En yhtään ihmettele jos moiset vetävät sanattomiksi.

    Itse olisin iloinen jos oppisin jälleen itkemään. Tai ehken iloinen, mutta kokonaisempi. Kadehdin teitä naisia, kun teistä tuota taitoa ei pyritä tukahduttamaan yhtä väkevästi kuin meistä miehistä.

    Kiitos kun olit lisännyt blogini kurkkimislistallesi. Se näkyi heti selvänä piikkinä lukijamäärissä. Sääli, ettei yhtä hienoja sidebarjuttuja saa Wordpressiin, ainakaan ilmaiseen.

    VastaaPoista
  3. Tuntuu kehnolta sanoa lohdutukseksi, että on hyvä, että itkettää. Anna tulla, se helpottaa. Biologian opettajani sanoi joskus elämä sitten, että kyynelissä poistuu oikeasti jotakin ikävää sisältämme.

    Silti toivotan valoisia päiviä sinulle! Elämä kantaa ja yhtenä päivänä huomaat, että onkin paremmin. Alpeilla jo oli vähän aikaa. Tällaista elämä on.

    En ole itse itkenyt pitkään aikaan, kun lohdutan pieniä itkuissaan niin paljon. Tänäänkin molempia yhtä aikaa. Kunnon pojat! :-)

    Juhannus oli täynnä ystäviä ja hyvää ruokaa, meillä ei sadetta! Rauhallisuudesta ei ollut tietoakaan, sen veivät seitsemän ilakoivaa lasta. Vanhuksena ikävöin tätä aikaa, tiedän.

    VastaaPoista
  4. Tattista toverit! Täytyy siis ajatella, että tämä itku on vain hyvästä. Mutta käsittämätöntä tämä kylläkin, silti, on. Tänäiltanakin, vaikka iltamme on ollut muuttopuuhastelun jälkeen parhainta antia, minä olen miltei vuodattanut suolaisia pisaroita.

    Ja juu, aikaa täytynee vain antaa. Mutta kun olisi niin kova halu kirjoittaa. Eikä mitään, mitään tule. Onneksi edes blogi- ja päiväkirjasuoni sykkivät.

    Kivaltahan juhannuksenne kuulostavat :) Melkein harmittaa, etten omaani viettänyt itäisen Suomen laitamilla veden äärellä lekotellen.

    VastaaPoista
  5. Itselläni auttaa kirjoitusoppaiden lukeminen silloin kun ajaudun umpikujaan. Tai ei niinkään kirjotusoppaiden vaan juonittelu- eli käsikirjoitusoppaiden lukeminen. Olen tosin saanut blogiasi lukiessa semmoisen kuvan, että menet vahvasti intuition viemänä.

    Suosittelen silti yhtä videota jonka katsoin muutama päivä sitten. Heidän käsittelemiensä tarinoiden aihepiirit ovat luultavasti täysin erilaisia kun mitä haluat kirjoittaa, mutta heidän käyttämänsä metodit toiminevat universaalisti. http://www.youtube.com/user/HezekiahKidron#p/u/6/VfWUtHMlZf8

    VastaaPoista
  6. Niin, en usko että tähän auttaa oppaiden lukeminen. Uskon, että jonkinmoinen seesteinen olotila täytyisi saada takaisin. Ehkäpä pian, toivottavasti, se tulee. Mutta kiitos tuosta linkkivinkistä, juuri pistin pyörimään videon, kuuntelen sitä mielenkiinnolla tässä aamun aloitukseksi!

    VastaaPoista