keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Aivastelemalla saa huomiota jos mekko nousee korviin enkä halua sitä.

Olohuone
Eilen siltä loksahti suu auki. Oli ilta, yksitoista jo, kävelimme ulkosalla ennen nukkumaanmenoa, kun sisällä oli niin kuuma. Minä en oikein pystynyt hengittämään, allergia on äitynyt niin pahaksi, tänään hain vaivaan lääkettä ja nyt taas elän. Kastanjakaupunki tekee olon sietämättömäksi, olkoonkin että kastanjapuut ovat kauniita. Aivastelin koko eilispäivän taukoamatta. Koko päivän. Tunsin myötätuntoa sitä miestä kohtaan, joka Guinnesin ennätystenkirjan (vuonna yksi ja kaksi en muista) mukaan oli aivastellut joka päivä taukoamatta monen vuoden ajan.

Mutta siis suu siltä loksahti auki, minun R-mieheltä, siltä loksahti, ihan totta.

Nimittäin yhtäkkiä minä joka en vielä osaa repäisin ilmoille saksaa, puhua pälpätin samaan tahtiin kuin suomea tulee ulos, itsekin säikähdin. Että näinkö yhtäkkiä osataan, vaikka oikeasti vielä ei.

Sitä ennen olin kulkenut uudesta kodista tänne vanhaan kävellen, ohittanut kirjaston. Ikkunasta näkyi iso tila, kirjoja hyllyt pullollaan, minulla on ikävä kirjastoa!

Kirjoja!
Tahdon lukea!

Kirjoitushuone, Kielikorjaamohuone, R:n nörttihuone.
Ja suu sillä loksahti auki.
Minä suljin suun, suukotin.
Minä pidän auki olevasta suusta, mutta kiinni on parempi, etteivät pimeän ilman ötökät lennä sinne.

Tahdon lukea. Tuntuu, että ajatukseni kuolevat, jos en saa lukea. Tahdon kaikkia niitä hyvältä kuulostavia kokeilla, joista luen arvosteluja päivittäin kirjablogeista. Samalla jotenkin jännittää; vieläkö Silja ja Mai huomataan. Hesari ja Parnasso sekä Kritiikki ovat vielä. Josko, josko jostakin syksyllä tulisi jotain.

Ja minunkin suuni on loksahtanut; saimme eilen avaimet. Otin kuvia. Alkaa jo helpottaa. Ehkäpä tuota tekstiäkin pian tulee, kun sylki on kuljettanut jo ylöskirjoittamisen arvoisia lauseita päähäni. Jopa runon. Miettikää, runon, vaikka on hellettä eikä jaksa muuta kuin laahustaa, sillä kuumettakin on ja päätä särkee!

Keittiön paikka. Tai siis epäkeittiö.
Minulla alkaa kai nettipimento huomenna. Mikä on erittäin paha, sillä oman rakkaan Kielikorjaamoni asiat ovat vielä aivan rempallaan. Nettisivujen piti olla valmiit jo aikapäiviä sitten. Eivätkä ne ole. Vieläkään. Olen jo melkein paniikissa. Enkä kuitenkaan ole. Ristiriitainen taival. Olen pian köyhä. Elän kädestä suuhun kuten vaikkapa aikoinaan Aleksis Kivi.

En saanut apurahoja tänä vuonna mistään, vaikka hain (kirjoittamiseen siis!), apuraha olisi auttanut, joten tuntuu yhä, että jossain Suomen kirjallisuuspiireissä minua ei katsota oikeaksi kirjailijaksi, vaikka ihan hirveästi teen töitä tekstieni eteen (silloin kun tämä ihme blokki ei ole päällä). Ehkä seuraavan kirjan jälkeen? Lisäksi arvoisa Kela päätti potkia minut pois Suomen sosiaaliturvajärjestelmästä (ja tästä syystä joudun maksamaan hulppeat kuukausimaksut Saksan valtiolle).


Nukkumahuone.

Mutta aurinko on. Lämmin, kuuma aurinko on. Tyhjät huoneet odottamassa tätä.

Aina sitä paitsi jotenkin pärjää.

Ja jostain syystä itkut on nyt itketty, minä olen onnellinen.

Ja odotan.

Ystävänkin pitäisi jo synnyttää. Enkä tiedä onko hän jo synnyttänyt kun mitään ei kuulu. Oletko Jonna jo äiti?


Räpiköimishuone.
PS. JIPPPIIIIH. Juuri kun pääsin julkaisemasta tätä blogikirjoitusta, minulle soitettiin! Oi, minulle soitettiin! Pääsin työhaastatteluun :) Etsin nimittäin itselleni osa-aikatyötä kirjoitus- ja kielenkorjaustyön ohelle. Olen aina päässyt töihin, jos olen päässyt työhaastatteluun, mutta jostain syystä täällä olen epävarma kaikesta, joten jännittää ihan hulluna! Työ olisi hauskaa: olutkierrosoppaan työtä. Iltapainotteista, tietenkin, ja vastuullani olisi kertoa myös kaupungin historiasta. Uulalaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti