maanantai 13. kesäkuuta 2011

Sadetta vai sadattelua?

Kaksi kappaletta kaupunkeja eikä yhtään järkevää ajatusta. Vain väsymystä täällä.
Nukuin juuri päiväunet, vielä opettajanverta näköjään suonissa.
Näin painajaista siitä, että myöhästyin lennolta.
Ja että minulla oli laukkuun mahtuva koira, joka unohtui.


En siis kerrassaan millään tajua, että olen täällä jäädäkseni. Uusi kotimaa kuin soppa, jonka aromit saavat minut hulluksi, mutta johon en uskalla upottaa lusikkaani, jostain syystä en vielä. Ehkä alan tajuta pian, toivottavasti, sillä olisi niin paljon otettavaa ja annettavaa. Ensinnäkin kirjoittamisen saralla; päässä pyörii uuden romaanin idea, se sama virkeä mikä muutama viikko aiemmin, päässä pyörivät myös ajatukset tästä kaikesta. Aion sijoittaa uuden romaanini tähän maahan. Ihan vain sen takia, että saisin aikaiseksi autenttista kuvausta. Siljan ja Main Moskova-jaksoa on kiitelty, ja se onkin hyvin aidontuntuinen, koska olen siellä kolme vuotta mennyt asumaan. Ja täällä asun kenties iäisyyden, kenties, kenties.


Alexanderplatz Berlin. Pitäisi lukea se kirja uudestaan, btw.

Olen yltiöonnellinen, minulla on täällä R, minä menen nukkumaan ja herään hänen kanssaan, mutta jostain syystä pelkään koko ajan, että rahat loppuvat kesken. Typerää, kuinka typerää. Pitäisi nyt vain nauttia, kun kerran päätin antaa itseni lomailla kesäkuun ajan ja saanhan minä vielä Suomesta palkkaakin pari kuukautta. En vain jotenkin osaa lomailla, kun toinen meistä käy töissä ja minusta tuntuu, että ennen pitkää elän hänen siivellään.

Mutta annetaanpa moisten huolien nyt olla. Tänään on jokin ihme juhlamaanantai, kaikilla vapaapäivä. Muenchenissä satelee, hiljalleen, on varmasti paljon kylmempää kuin Suomessa. Mutta ei se haittaa. Korjasimme juuri pyöräni niin, että pääsen sillä ajelemaan lyhyitä matkoja, hyppään heti huomenna sen selkään ja ostan uudet lenkkarit ja juoksen ja poljen pitkin katuja niin, että olen sisällä, enkä pelkästään täällä.



Ajoimme eilen Berliinistä tänne, ajoimme vain  neljä tuntia, sillä tie oli tyhjä muista. Välillä tuntui, ettemme aja, vaan lennämme, sillä R porhalsi menemään kahtasataa tunnissa aina kun en huomannut (oi äiti jos luet tätä, älä huoli, elossa olemme!). Mutta kyllä sen huomaa kun vauhti yltyy. Pääsin oikein kerrankin, ensimmäistä kertaa tälle ihmiselle, nalkuttamaan, tällä kertaa siitä että please, 180km/h on raja. Sillä sen vielä kestää, pidän vauhdista mutta en liiasta. Tekisikin mieli laukata hevosella taas, pitkästä aikaa kiitää ja nauraa, hoputtaa kovempaan vauhtiin. Haluan hevosen, miksi minä haluan jotakin vaikka tuntuu, että olen saanut kaiken pääsemällä tänne.


Pyöräretken näkymäantia.

Ai niin, ajomatkalla Berliinistä kotiin (hassua ajatella, että täällä on nyt todella todella koti!) pysähdyimme Leipzigissä. Piti mennä Dresdeniin, mutta se olisi aiheuttanut kovan mutkan matkaamme, ja jäimme tökeröt pällistelemään Berliiniä vielä liian pitkälle iltapäivään, joten Leipzig oli ainoa varteenotettava pysähdysvaihtoehto moottoritien tylsien kuppiloiden ohella. Mikä hauska sattuma: Leipzig oli täynnä mustaa kansaa.

Ihmettelimme ensin, että mitä mitä, täällähän kulkevat miehetkin mustissa nahkamekoissa, jotkut heistä naisen taluttamana hihnassa piiskausjälkiä selässään, jotkut suukapula suussa. Jotkut hienosti kauniissa, kauniissa mustissa vanhanajan mekoissa, jotkut herrasasussa, jopa lapsia oli puettu mustiin. Ajattelin jo, että pitäisikö minun riisua hameeni ja astella kaduilla pelkissä alushousuissa, jotta en erottuisi joukosta. Mutta sitten huomasimme, että onhan täällä ns. normaalistikin talsivaa kansaa. Oli jopa suomea posottava perhe!


Neue Nationalgalerie
Kyseessä olivat goottimessut. Omituinen, mutta erikoisen hauska, silmiinpistävä tapahtuma. Nämä hienosti ja vähintäänkin pelottavasti pukeutuneet gootit antoivat meidän ja kaikkien muidenkin ottaa heistä kuvia, poseerasivat oikein, vaikka emme edes pyytäneet. Laitan kuvia myöhemmin, ne ovat R:n kamerassa, eikä minun koneeni osaa lukea R:n kameralla otettuja kuvia, koska emme kuulu yhteen kaikilta osin, näemmä.


Hurjat vuokrapyörämme! Suosittelen tutkimaan kaupunkia pyöräillen.

Mutta lopulta siis saavuimme illalla Muencheniin.
Oli jotenkin jännä olo saapua ilman paluulippua.
Kotiin tulla tuosta noin vain.
Tiedättekö miltä tuntuu tulla, kun sitä on odottanut jo vuoden ehkä tai koko elämän?

Tänään en ole jaksanut kirjoittaa, en mitään muutakaan. Berliinin loma oli ihastuttava (kiitos Ellulle vielä kerran matkaseurasta!) ja niin vauhdikas, että tämä päivä menee palautuessa. Kävimme muutes Berliinissä baarikierroksella, siellä idässä, R kyseli vinkkejä berliiniläiseltä tuttavaltaan, ja näiden vinkkien valossa päädyimme todella utopistisiin paikkoihin.

Jotenkin tuntui, että astuimme 20 vuotta ajassa taaksepäin tai ehkä jopa 30. Lopuksi löysimme itsemme jostakin aivan todella katujen takaa bunkkerista, missä tuntui, että olemme ainoita, jotka eivät käytä huumeita (vaikka todellisuudessa varmaan suurin osa ei käyttänyt). Mutta hauskaa oli, jotenkin tavatonta, ja kotiinpaluumatkalla JO kello viisi aamulla (sillä se ihmepaikkahan oli varmaankin vasta pari tuntia ollut auki) söimme aivan todella kuumottavat dönerit. Paremmat kuin missään ennen. Ja mikä parasta, olen tullut vanhaksi tai nuoreksi jälleen, lauantai ei suinkaan kulunut nukkumiseen, vaan jälleen kaupungin lisäpällistelyyn. Kiersimme Ellun ja R:n kanssa Berliinistä viimeisiä rippeitä, kävimme mm. kirpputorilla ja löysimme seinillemme kuvia, me kaikki kolme, sateessa kävelevät kulumat. Minä ja R omaan elämäämme koristeita.



Ja nyt, kun näemmä kirjoitan kuin kone, minun täytyisi harkita hieman lisäkirjoittamista. Avata uusi, tyhjä sivu ja aloittaa ihan ihkauusi teksti. Mitähän R sanoo, jos hieman nyt työstän, annan ajatusten soljua kuten ne aina tuppaavat soljumaan kirjoitusten äärellä, ja myöhästytän meidät sovituilta iltamenoilta. Ei minun nyt tee mieli pizzaa, minun tekee sittenkin mieli kirjoittaa, tämä bloggaaminen näköjään herättää.

Munchenissa kaikki hyvin, toivottavasti maa kuulee!




6 kommenttia:

  1. Tulin uteliaaksi ja samalla vastavierailulle tänne (yllätyin muuten, kun kuvittelin olevani blogisi lukija, mutta enpäs ollutkaan - nyt olen!).

    Oi, olet muuttanut Saksaan! Ihanaa, onnea uuteen kotiin ja kotimaahan! <3 Toteutit sen saman haaveen joka minulla on, itse tosin suunnittelen Lontooseen muuttoa. :) Jään innolla seuraamaan kokemuksiasi uudessa kotimaassa!

    Sara / P.S. Rakastan kirjoja

    VastaaPoista
  2. Dresdeniin menet kyllä vielä. Se on hieno kaupunki, koska mun siskokin asuu siellä. :)

    VastaaPoista
  3. Sara: kylläpä kyllä, tänne muutin ja tuntuu, että apua nyt olen täällä :) Ja onnea oman unelmasi mahdolliseen toteutumiseen!

    Heidi: en tiennyt, että sullakin on blogi!? Tietysti Dresden pitää nähdä, on kuulemma Itä-Saksan parasta antia. Ja hei, samalla kun käyt siskosi luona voit kyllä käväistä täälläkin ;)

    VastaaPoista
  4. Niin se uusi elämä on jo alkanut, ja näköjään hyvissä merkeissä:D

    Paljon onnea sinulle ja "miehellesi"<3

    VastaaPoista
  5. Kulttuurishokin jälkeen elämä palaa taas uomilleen, niin vain yleensä on. Onnea, siunausta ja menestystä uudessa maassa Sinulle ja läheisellesi!

    VastaaPoista
  6. Helmi-Maaria Pisara - kirjoittelen blogia piilossa hiljaa, ei siitä tiedä muutkaan tutut. Huomasinkin juuri, että olit tullut mun lukijaksi :)

    VastaaPoista