maanantai 20. kesäkuuta 2011

Ruuveja ja muoviputkia ja tässäpä tätä.


Leipzigin goottimessujen kermaa.
Opin, miten sanotaan ruuvi ja miten sanotaan jokin ihme muovijuttu siihen ruuviin. Siis opin tämän saksaksi. Ja koska opin sen jo aamulla ja koska minun piti kirjoittaa se ummikkosanakirjaani - siis tyhjään vihkoon, johon kirjoitan ne sanat, joita en osaa - olen melkein täysin valmis menemään, jälleen, rautakauppaan ja ostamaan asioita. Pitäisi myös lamppu ostaa kylpyhuonekaapin yläpuolelle. Pikkutarkkaa, jota en tällaisissa asioissa lainkaan ole, ja turhauttavaa.


Sitä paitsi keittiö tuleekin olemaan keittiö a la minä. Siis ihan itse suunniteltu. Se pitäisi nyt vain enää tilata ja ostaa ja rakentaa, ja minä en pidä rakentamisesta ollenkaan, enkä tilaamisesta tai ostamisesta, joten värväsin jo joukon ihmisiä R:n seuraksi. He saavat rakentaa. Minä voin passata, kantaa olutta tai ehkä karata pois, kunhan ei tarvitse koskea kaikkeen rakennettavaan.

Kerran rakensin tuolin ja se meni nurinpäin. En rakenna, en suostu.
Minä kirjoitan mieluummin, rakennan tekstiä, se on kaikki.

Salakuva ihan sävykkäistä kengistä Leipzigistä.
Sitä paitsi homppelihäät olivat aivan ihanat. Voi rakkauksien saaret. Miten hauskat, onnellisten ihmisten juhlat. Pelkkiä mukavia ihmisiä siellä, kukaan ei tuijottanut haavi auki puhki, vaikka tanssin koko yön niin kovasti lavalla asti, että hiki valui ja R joutui sitomaan krakansa otsaani hikipannaksi. Ei tarvinnut urheilla seuraavana päivänä, jalat raikuivat rakoilla, minun kenkäni ovat helmet ja mukavat, mutta eivät ne yhtään ole tanssikengät. Ne ovat koitanpa-näyttää-hyvältä-korkkarit.

Vaikka en ollut tuiskeessa, kuten häissä tavataan joskus olla, minulla oli maailman ankein väsynyt olo eilen, voitteko kuvitella millaista on sitten käydä jalat painavina kaikkia keittiökauppoja läpi ja etsiä, suunnitella, päättää, sitten ostaa vielä kylpyhuonekaappi, josta puuttuvat ne seinäänkiinnitysruuvit ja muovisärpäkkeet, ja lamppukin puuttuu, ja tämä kaikki johtaa siihen että minä joudun hoitamaan asiat tänään. Vaikka päädyimme jo keittiöön, se on hieno ja kimaltelee, kunhan se saadaan, se on valkoinen ja sinne voi tulla.

Mutta vaikka näin on, olen minä lakoamassa.

Käyn kohta juoksulla, sitten jatkan töitä. Kielikorjaamo-töitä, en voi markkinoida vieläkään itseäni suuresti, kun ne nettisivut ovat näköjään työtä ja tuskaa, ei meillä ole aikaa saada niitä valmiiksi kun koko ajan on häitä tai keittiöasiaa tai sitten pitää muuten vain alkaa jo muuttaa. Ihmekös tuo, ettei oikeaa tekstiä tule, sitä jota minun aivoni koko ajan työstävät, sitä jota en saa läpi tähän ruutuun. Sitä, jota luettaisiin silmät riekaleina.

Haluaisin olla apurahapankki.
Se joka syö kirjoistaan.

Miksi usein tuntuu, että kirjoittajat, varsinkin minä, ovat malttamattomia. Onko näin, onko edes jollakin muullakin näin? Että tuntuu, että nyt se tulee, mutta sitten se ei tulekaan, ja sitten itketään lopulta kun mitään ei ole. En itke, suinkaan, täällä on kylmä, ei kärsi itkeä, missä on se kesä jota viime kesänä paistateltiin? Mutta en kyllä valitakaan, paljon helpompi on juosta kylmässä, sitä paitsi loppuviikosta meille tulee vieraita ja me menemme Alpeille vihdoin, kävelemään puoleksi päiväksi ehkä kai, ja sitä paitsi päätimme, että menemme heinäkuussa äkkilähtölomalle lämpimään, vaikka minulla ei olekaan oikeasti varaa, mutta viikon rantaloman saa alle kahdella sadalla ja meidän täytyy tietää, millaista on olla normaaleissakin turistirysissä, eikö totta.

Moikkis, juhannusviikkohan nyt on, muistakaa pelastusliivit!

2 kommenttia:

  1. Olin ennen kärsimätön, enää en. Samaa apukonstia en suosittele hätäisyyden hillitsemiseksi eli masennusta.
    Ehkä iälläkin on asian kanssa tekemistä :)

    Goottimessut! Olisin halunnut olla kuvaamassa siellä ja pukeutua itse goottiemoksi!

    VastaaPoista
  2. Olivat aika hassut kyllä nuo messut. Tai siis mielenkiintoiset katsella :) Siellä oli todella paljon kauniita goottipukuja ja sitten vähän omituisiakin ja sitten todella "pornoja".

    VastaaPoista