maanantai 6. kesäkuuta 2011

Tämä ei voi olla kenellekään uutta.

Yllätyspäivän ihmiset. Tosin kuvaaja puuttuu kuvasta, herra T siis.


Minä olen nähnyt sadut ja niiden toiset puolet, olen kiivennyt pitkin Olymposta, kuullut mistä jumalat kaikuvat. Olen hypännyt Baikaliin, kastanut varpaani Jangtessa, olen levännyt Ulan Batarissa, kerännyt Norjassa tyhjiä pulloja. Olen muistanut mitä olenkaan.

Ja silti tässä on tärkein: koti.

Miltä tuntuu, kun koti on tyhjä?
Miltä tuntuu, kun sen sisällä kuulostaa ontolta?
Miltä tuntuu, kun näkee, että seinät huutavat uusia jälkiä, uuden asukkaan nimeäkin jo?

Sisko ja sen sisko ja siskon lapsen veli.
Miltä se voikaan tuntua, kun kummipoika juoksee kädet levällään vastaan, huutaa "kuuuummiiiii" hyppää syliin ja suukottaa? Miltä tuntuu, kun lauletaan Suvivirttä, esitetään esityksiä kevätjuhlassa. Miltä tuntuu lähteä viimeisen kerran työpaikalta, jossa on viihtynyt niin tavattoman hyvin, että työkaverit tuntuvat yhdeltä osalta itseä tai ainakin pääasiallista elämää?

Miltä tuntuu, kun aamuyöllä palaa kotiin, tyhjään, kumahtaa lattialle makuupussiin ja kuulee luurin päässä oman rakkauden äänen? Miltä tuntuu kun ääni kuuluu kaukaa, vaikka se onkin jo lähempänä kuin koskaan, on jo muutaman päivän päässä?

Miltä tuntuu matkustaa junalla Kouvolaan, nähdä laiturilla vanhemmat?

Ystävien yllätyspäivän yllättävien hetkien hetki.
Miltä tuntuu, kun ystävät järjestävät ihanan päivän, sanoinkuvaamattomat ystävät sellaisen päivän, että minä muistan kuinka istuimme Kauppatorilla aamupäiväkahvilla, tuoksui meri, olimme turisteja meistä otettiin pyynnöstä kuva. Minä muistan, kuinka ihanat naiset pitivät minua koko päivän jännityksessä; en koskaan tiennyt mihin seuraavaksi mennään. En saanut maksaa itse mitään. En saanut muuta kuin arvailla ja nauttia. Nauttia Harakka-saaresta, jonne menimme silmät innosta välkkyen, mutta mistä juoksimme kiireellä pois, peläten, linnut hyökkäilivät kimppuumme niin että piti nauraa pelosta ja koomisuudesta. Olimme naisia keskellä pieniä, pahantuulisia lintuja. Jotka näyttivät joka tapauksessa suuremmilta kuin omat laajat sydämemme. Jotka näyttivät siltä, että meillä ei ole enää toivoa. Että nyt tulee nokka, noks, ja te katoatte.


Matkalla Rastilaan.


Minä muistan, kuinka samat ihanat naiset veivät minut puistoon. Sinne tuli lisää ystäviä, avattiin pullo kuohuvaa ja pussi vaahtokarkkeja. Ai niin, muistan myös, kuinka aamupäiväkahvien jälkeen minut kuljetettiin kirpputorille, annettiin lantti käteen, käskettiin etsiä R:lle jokin tuliainen Suomesta. Löytyi kukallinen emalipannu. Ei R välitä pannuista, kukista varsinkaan, mutta se sopii kuin nappi meidän keittiömme vatsaan.

Sitä paitsi minä muistan makoisat hetket Kolmessa Kruunussa, muistan rattoisan saunatuokion Rastilan leirintäalueella suloisessa hirsisaunassa. Muistan hyttyset nuotion ääreltä, muistan laulut Populuksesta. Muistan tämän päivän, illan ja yön kauan. Ystäväni muistan, heidän naurunsa. Jokellukset, muistan enkä unohda.

Vietän aurinkoista päivää Kotkassa.
En voi kuin nauttia valosta. Puista ja vihreästä väristä, merestä joka puolella.
Hoidan viime hetken asioita, soittoja verotoimistoon, soittoa maistraattiin, soittoja soittojen perään, työstän ensimmäisen asiakkaani nettisivuille tekstiä, koetan järkeillä, että ei tämä ole lopullista. Tämä mikään.

Paitsi se on, että olen valintani tehnyt.
Minun sydämeeni eivät pääse enää muut kuin he ja hän.
Te ja tulevaisuus, menneisyydestä pisarat.

Aurinkoa päiväänne, Helmi-Maarian täytyy nyt pitää mietintähetki ja keskittyä kuulemaan.

Kaunis kaunis Suomen maa, hetkenkös täällä vain asua saa.

4 kommenttia:

  1. Totta. Moni asia on huikea, hieno ja mieleenpainuva, mutta niitä rakkaimpia ja läheisiä ihmisiä (tai paikkoja) ei mikään voi koskaan voittaa. :)

    VastaaPoista
  2. Onnittelut rohkeudestasi, Helmi-Maaria, kun olet päästämässä vanhasta irti, ja asumassa uuteen tulevaisuuteen ja elämään<3

    Ja vielä kerran: Paljon, paljon Onnea sinulle:DD

    VastaaPoista
  3. Ihana kirjoitus Maaria! kaikkea hyvää uuteen elämän maailmalla, pitäkää huolta :)/paula R.

    VastaaPoista
  4. Juuri näin, Katja!
    Ja Aili, kiitos, kyllä elämään aina onnea tarvitaan, vaikka itsehän se hyvin pitkälti rakennetaan :)
    Paula, pidämme huolta, toivottavasti voimme hyvin kuin enkelit! Samaa tietysti toivon teikäläiselle ja kaikille!

    VastaaPoista