keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Uusi teksti ei tule, olen varmasti uponnut.

Olisi ollut aikaa tänään. Istua alas, kirjoittaa. Mutta mitä tein minä? Minä menin aamujuoksun jälkeen (ostin muutes eilen uudet lenkkarit, kylläpä jalka nousee asfaltista kuin höyhensaari!) lempipuistooni Westparkiin, ihan oli kirjoitusvehkeet ja kaikki mukana, ja sitten...ja sitten.

SITTEN NUKAHDIN.

Voiko olla totta, että näin tein?
Keskellä kirjailijan arkipäivää vetelin hirsiä, vaikka täältä ovat hirret kaukana.

Heräsin vasta kohinaan, melkein aivan ohitseni tepasteli joutsenperhe, kaksi aikuista ja kolme pientä, harmaata poikasta. Olin jopa ottaa kuvan tästä villistä näystä, mutta enpä ottanut. Aion ottaa kameran pian mukaan ja mennä eläintarhaan, sinne on syntynyt elefantinpoikanen, ehkä samalla kuvaan nuo joutsenet.

Joutsenet ovat uskollista kansaa, tiesittekö. Uskollisuuden symboli.
Minä tarvitsen symbolisanakirjan muutenkin.

Niin, että nukahtanut minä Kirjoitin pelkästään päiväkirjaan, pitkästä aikaa jopa sinne, tänään. Kirjoitin olevani jotenkin hämmentyneessä olotilassa koko ajan. Sen jälkeen nousin, olin lähteä takaisin sisälle sillä pilvetkin jo tulivat hetkeksi, ihonikin on sulanut ja pirisi siinä vaiheessa hikikarpaloista, mutta.

Mutta minä en noussutkaan.

Mikä häkellyttävä epätekemisen ja -aikomisen päivä.
Mitä toteutuksia, mitä uhrausta!

Minä en noussut ja palannut sisälle, minä jäin istuma-asentoon, sillä muistin, että repussani on kirjoitusvälineiden lisäksi kirja. Ainoa kirja, jonka tähän hätään olen mistään löytänyt: Juhani Ahon Juha. Tempaisin siitä sitten siltä istumalta viisikymmentä sivua, kunnes hiki ja sulanut iho pakottivat polkemaan punaisella pyörälläni pikaisesti vesihanan äärelle. Vesi oli melko huokeaa, maultaan. Joten avasin kivennäisveden, jota R juo, poikaparka ei ymmärrä hanaveden päälle pihaustakaan, ja sain hiilihappoaivokuumeen. Tiedättekö, se porisee nenässä tekee kipeää takaraivoon.

Enkä senkään jälkeen kirjoittanut, vaikka ihan oikeasti suorastaan palan halusta kirjoittaa juuri ne ajatukset, jotka ovat saaneet minut syttymään aivan upouudesta tekstistä. Tiedättekö, uusi romaani-idea on valtava. Siitä tulisi ehkä menestys muuallakin kuin päässäni!

Mutta ei, ei kirjoittamista.

Tämä kotirouva - sillä siltä minusta tuntuu, koskapa R lähtee aamulla töihin ja palailee vasta ennen seitsemää, ja minä yritän näemmä leikkiä kirjailijaa enkä olla sitä oikeasti ollenkaan - päätti mennä ostoksille. Ostaa pahvilaatikoita ja sauvasekoittimen, kuten kunnon hausfraun kuuluukin. Mutta palasinkin juuri äsken pelkän sauvasekoittimen ja uusien säilytyspurkkien - joita hänellä on jo tarpeeksi sekä valmiiksi aivan tuskaisat määrät! - sekä vihannesten, mehujääpakkauksen - joka ei mahtunut pakastinlokeroon! - mansikoiden ja teesihvilän kanssa kotiin. Siis mitä. Mihin katosivat ne hartaasti tarvitut pahvilaatikot.

Miksi palasin kotiin TEESIHVILÄN kanssa??
Ei se ollut edes alennuksessa.
Oli vain teesihvilä, tavallinen metallipainotteinen.

Antakaa minulle anteeksi.
Vielä jonakin päivänä lupaan oikeasti kirjoittaa.
Jotta saisivat uudet silmät luettavaa, vanhat silmät totuttelemisen aihetta.

Annan teille tänään pelkästään huumaa.
Muistutan itseäni siitä, että Minä rakastan sinua nuori mies on pian tulossa, että ei mitään hätää eikä kiirettä saada taas uutta aikaan. On niin lämmintä, kaunista kesäistä, että en pysy pöksyissäni. Natustan SUOMALAISTA lakritsaa, jota menin löytämään biomarketista, katson kuinka kello lyö kohta kuusi ja sitten seitsemän, odotan miehen kotiin, ehdotan iltaa jossakin muualla kuin täällä katon rajassa kuumassa kodissa, joka ei ole vielä oikea koti, oikeaan kotiin pääsemme vasta kuun lopussa.


Alppiruusuja viime kesältä.

Tekee mieli ravista. Varista ja ravista aina kun on kuuma. Tekee mieli uida. Tekee mieli, miksi minä istun kotona kun tekee mieli. Miksi en soita harvoille Munchen-ystäville ja pyydä heitä ulos. Miksi odotan miestä ennen lämmön laskua? Se mieshän tulee olemaan elämässä joka päivä, miksi minulla on ikävä häntä, miksi en ymmärrä, että minun ei tarvitse enää ikävöidä.

Ehkä nyt kirjoitan?
Ehkä ennen minkään koittoa.
Ehkä tänään on puhunut vain kesä.

Oi oi. Minullepa soitettiin juuri, minulle. Pitää mennä illalla beergarteniin eikä mihinkään juoksulenkille. Pitää jo kohta mennä, tulipa R kotiin tai ei. Pitää äkkiä keittää bataateista keitto ja mennä. Ja sitä paitsi päätin, että ensi viikolla teen päiväretken alpeille. Haetaan sieltä vähän inspiraatiota, haetaanhan?

5 kommenttia:

  1. Kylläpä samastuin tekemättömyyteesi. Olen odottanut vesi kielellä viimeiset kaksi viikkoa, että pääsen taas kirjoittamaan (käännösten valmitustutta). No, tyttö nukkui yli kolme tuntia, tietska toimi kuin unelma ja minä masennuin, kun tajusin, ettei ole hajuakaan miten edetä käsiksessä, jota olen kirjoittanut jo 130 liuskaa. SIis ihan tosissaan tuntuu, että kaikki on ollut turhaa. Että tosi kiva. ALoittaisinko jotain uutta vai keskittyisinkö pitkästä aikaa lukemiseen? Ei hyvä päivä kirjoittamisen kannalta. Kerta kaikkiaan.

    VastaaPoista
  2. Taitaa ne tekstit olla vielä kypsymässä, luulisin.

    Hyvää uutta elämää, Helmi-Maaria, sinulle<3

    VastaaPoista
  3. Minulla on kyky (tai kirous) nukahtaa missä ja milloin vaan. Oikeastaan en pysy helposti hereillä, jos en samaan aikaan tee käsillä mitään. Aika hankalaa.

    VastaaPoista
  4. Joskus on juuri tuollaisia päiviä. Kyllä se siitä. Kaikkihan on muuten hyvin...!? ;)

    VastaaPoista
  5. Juu, kaikki on muuten hyvin. Kiva kuulla, että muillakin on joskus samankaltaisia ongelmia, vaikkeivät ne niin kivoja ongelmia olekaan. Ehkäpä nukahtelu ja kirjoittamattomuus katoavat jonnekin, pian, kenties :)

    VastaaPoista