sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Kiipesin salaa takaisin.

Kiipesin tänään Alppia pitkin, kiipesin R:n kanssa Siemetsbergille, syötin villeille kellokilkutinhevosille eväsomenat, sain yhden hevosista melkein kimppuuni, vaikka en edes hypännyt sen selkään. Naapurin alaston ikkunassa poseeraava mies vaihtaa naista kuin sukkaa, ehkä, siltä näyttää, minun varpaastani irtoaa pian kynsi, uudet vaelluskengät hiersivät jalat niin rikki, että sattuu käydä suihkussa, minä kirjoitan vasta huomenna enemmän sillä tällä hetkellä näen Alppi-tähtiä silmissä, vaikka pilvet söivät meidät sisäänsä, emmekä auringosta nähneet muuta kuin säteet vuoristoveden täyttämässä järvessä.

Hyvää yötä heinäkuu!

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Saanko minä sanoa?

Myöhästyin sittenkin, myöhästyin 2 päivää ja yhden tunnin kielikurssilta! Ihmettelinkin jo aiemmin, että miten se voi alkaa perjantaina eikä esimerkiksi viikon alussa. Olisi pitänyt ihmetellä asiaa vaikkapa viime viikolla. Kurssi kun oli alkaa tärähtänytkin jo maanantaina. Ja minä autuaan tietämättömänä kauhistelin maailmanmenoa siihen aikaan enkä lainkaan ajatellut, että pitäisi jo olla koulussa. Oppilaan paikalla. 

Hassua näin entisen (tai no, virallisesti olen vielä muutaman päivän ajan äikänmaikka-Maaria) opettajan hameesta hypätä pulpetin toiselle puolelle. Mutta täytyy sanoa, että opettajan silmissä oma opettajani on erittäin pätevä, ja kävi jopa kateeksi, etten itse ole ollut niin hirvittävän herttainen ja mukava.

Tänään riensin hätäisesti heti ymmärrettyäni myöhästymistilanteen vakavuuden kansalaisopistolle, löysin luokkahuoneen ihmeen kätevästi, pyrähdin sisään ja sanoin: "Moi, anteeksi että olen kaksi päivää ja yhden tunnin myöhässä." Luulin jääneeni kaikesta jälkeen, onhan kyseessä intensiivikurssi; luulin, etten ymmärtäisi yhtään mitään, mutta mitä kävikään! 

Minä peijakas kyllästyin jo tunnissa, sillä kaikki oli aivan liian helppoa, ja kaikki muut oppilaat paljon hitaampia. En, en suinkaan ole ilmiömäinen omaksuja, sillä kieliopin kanssa kertaamisasiat tekevät varsin hyvää, mutta muut oppilaat vaikuttivat pakotetuilta koko kurssille. Joten saatan kyllä nukahdella. Tai ehkä myöhästyä uudestaan pari päivää joskus sopivana ajankohtana.

Harmittaa, että muut eivät ole niin ahkeria. Sillä kun opettaja kysyi: "Haluatteko seuraavaksi kielioppia vai keskusteluharjoituksen?", minä kiljaisin heti: "Kielioppia, tietysti!" En tahtonut keskusteluharjoituksia, sillä havaitsin, että osa kurssilaisista puhui niin häkellyttävän huonoa saksaa, että olisin päätynyt vain ajattelemaan, että en mitään kurssia tarvitse, kun kotona saa paljon parempaa kieltä. 

No, me opiskelimme sitten kielioppia, kun kukaan muu ei sanonut mitään. Sen jälkeen tuli läksyjen aika. Opettaja kysyi, tahdommeko läksyä, ja minähän huusin heti: "Kyllä, tietenkin, mehän tahdomme oppia!" 

Siinä vaiheessa sain pelkästään murhaavia katseita niskaani. Vaikka vannon, että osittain huudahdin huumorilla. Enkä saanut yhtään uutta ystävää, vaikka kyllä koetin ottaa kontaktia. Sain sellaisen käsityksen, että olin jossakin laiskojen hemmojen ryhmässä, kun yrittivät herranjestas päästä kotiinkin aiemmin kuin piti. 

Ei käy! Minä haluan koko rahan edestä hyvää intensiivikurssia enkä yhtään mitään luistamista tai laiskottelua. 

Yritän huomenna saada edes yhden uuden kaverin. Aion myös saada enemmän läksyä ja kielioppia. Hieman epäilen, aletaanko minua syrjiä. Tai ehkä saan vain yksiselitteisesti turpalöylytyksen. Vaikka käsi sydämellä voin kertoa, että ihan vain hyvää hyvyyttäni siellä ajattelin, että opiskelu on kaiken A ja O. 

Sitä paitsi opettaja oli mukava, ja kun hän huomasi, että haluan oppia, hän antoi onneksi vastausvuoron minulle melkein koko ajan. Tosin olin ainoa, joka siellä yhtään halusi vastailla tai osasi viitata. Apua.

Mutta nyt teen läksyt. Sitten tapahtuu seuraavaa: kirjoitan jälleen kerran. Itkin eilen sen takia. Olen itkenyt viimeisen viikon ajan joka päivä. Kummallista tämä uuteensopeutumishormonitasovaihteluun joutuminen.

PS. Huomenna tai joskus on aivan pakko kertoa nykyisen lenkkipolkuni maisemista. Siellä nimittäin juoksentelee alastomia miehiä! Ja toisella puolella polkua kirkuvat papukaijat niin, että meinasin jo kaatua!


tiistai 26. heinäkuuta 2011

Kaukana kauhusta

Siellä täällä räjähtää, heitä kuolee, heitä nääntyy nälkään. Heitä murjotaan, ovat saaliita, heillä ei ole arvoa. Näen unta: taloja palaa, eteeni tulee mies joka sanoo: anna palaa, mikään ei ole ikuista kuitenkaan.

Miksi maailmassa on pahaa, ja sitä paitsi minkä edes voi arvottaa loistavaksi, jos kaiken takana on mustaa, mutaa, kurjaa. Niin paha olla, ettei tiedä kärsivänsä, kun ei ole parempaa nähnyt koskaan, tuntenut mitään mikä saisi silmiin säihkyä, valoa varjojen keskelle.

Onko kenelläkään oikeutta nauraa samaan aikaan, kun toisaalla ei jakseta edes itkeä, niin kylmässä joutuvat elämään, silmät sidottuina pimeässä. Kuin kuolleita, eläviä, vailla mitään arvoa.

Miksi valo on kaunista, kaikkien mielestä, mikä tahansa valo.

Minä näin lauantaina ilotulituksen ja itkin. Se oli kaunis, kuulin musiikkia, olin Unheiligin konsertissa, olin Olympiaparkissa laulamassa. Ja samaan aikaan toisaalla itketään ihan muusta, minä itkin koska olin vahvasti erästä mieltä, mutta onko sillä mitään väliä. Itku mikä itku, ei niitä voi tietenkään verrata, jos tuntuu, miltä tuntuu, mutta nyt olo on tyhjä.

Tämä maailma on mykkä.

Kaikkialla, ihan joka puolella, on suuri seinä. Se ei kaadu koskaan, se ei ole hyvä seinä. Se on seinä, joka estää karkaamasta ylitse. Jokainen meistä tahtoo joskus ylitse. Myös he voisivat tahtoa, jotka eivät tiedä, että tahtoa voi.

Täällä Saksassa olen turta. Joka päivä uutisissa kuvia nälkiintyneistä lapsista ja minä itken, enkä voi tehdä muuta kuin toivoa. Lähettää rahaa. Näkyyköhän samat kuvat sielläkin. Näkyvät myös rauniot Norjasta. Miksi ajan takana on uusia vihoja. Miksi aina, rauhan aikaan, tulee kuitenkin kylmä.

Näin minä mietin maanantaina, eikä kun tiistaina, kun aurinko vihdoin paistaa ja pitäisi olla hyvä.
Ja kirjoitan, vailla vertaa. Parantaakohan sellainen koskaan maailmaa, että kirjoittaa kirjaa, jolla koettaa avata silmiä ja näyttää, että valo se kuitenkin lopulta on kaunista, vaikka valoa ei näe. Minä kirjoitan kirjaa, jossa tutkin sitä, mitä en vielä lainkaan tiedä.

PS. Vaikka tämä on kaukana aiheesta, haluaisin mainostaa kiertokirjaani, joka on viimeksi ollut Villasukalla kirjahyllyssä ja tahtoisi uudelle lukijalle. Ottakaa yhteyttä Villasukkaan, jos kiinnostaa lukea :)

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Yritän, toivon, että yritys palkitaan!

Katsokaa: Kielikorjaamo!

Olen niin valmis jo aloittamaan. Toivottavasti tilauksia satelee. Kuten tänään vettä. Pommitan kaikkia tänään mainoskirjeillä. Kaikkia yrityksiä, ja kun voisinkin, niin myös yksityishenkilöitä :)

Mitä muuta:

- Lauri, onnea rakas, 5-vuotias kummipoika. Ihana pieni olento!

- Kielikorjaamo, kuten sanottua, voi alkaa. Tärisen, jännittää.

- Surkeat uutiset Somaliasta. Mikä kurja maailma on. Miten paha joidenkin elää. Onneksi on edes ilmasilta, edes jotakin apua, tekisi mieli mennä ja pidellä sylissä ja juottaa heille maitoa, auttaa uuteen alkuun!

- Kirjoitin eilen niin jotenkin intensiivisesti, että teki mieli itkeä sen jälkeen, olen vaihtanut taas kieltä:

" Hän heräsi keskeltä merta. Vesi lipui hänen korvissaan, käsi roikkui pitkin pelottavan tyyntä pintaa. Hän kuuli vain linnut ja veden. Janotti.
        Miten hän oli tänne joutunut.
        Ei voinut avata silmiä, niin kirkkaaksi aurinko oli muuttunut. Hän ei pitänyt uimisesta. Hän ei pystynyt liikuttamaan muuta kuin käsiään, varpaita vähän.
        Vaikka oli kuuma, pökerryttävän, hytisevän kuuma, häntä ilmiselvästi paleli. Hänen hiuksensa lojuivat veden pinnalla, kosteus nousi ylös kohti hiusjuurta. Hän tunsi tämän ja alastomuuden, vaikka hän ei alaston, suinkaan, ollutkaan, minä tiedän.
    Vaikka voiko luonnon keskellä olla muuta kuin alaston. Eivät vaatteet peitä vartaloa, rakennelmat sen peittävät ja äänet, jotka tulevat kun ihmiset kohtaavat toisiaan.
    Minä muistan vieläkin, miltä hän näytti patjan päällä. Olin pumpannut sen aiemmin, aamulla pelkästään hänelle, sinivalkoisen, miltei vettä läpinäkyvämmän patjan. Minä hänet sidoin sen päälle, muuta ei ollut kuin kaksi nahkavyötä, minä hänet sidoin rintalastan kohdalta, sidoin lantiosta. Varpaat jätin vapaiksi.
     Minä hänet työnsin aaltoihin, hän itse sitä oli toivonut.
     Hän oli tajuton siinä vaiheessa.
     Minä rakastin niin paljon, että annoin hänet merelle."


Halusin vielä nostattaa eilisestä postauksestani tämän kuvan tähän tekstiin. Se on Anni Halosen maalaama oivallus, jonka tahdon Minä rakastan sinua nuoren miehen kanteen!

Ja nyt vajoan töihin sekä viikonloppuun, tulee vieraita, keittiötä pitää taas kohentaa ja verhoja ostaa, juhlia kolmet eri synttärit, rakentaa. Ja tahdon aikaa kirjoittaakseni loputkin.

Kaunista viikonloppua!

torstai 21. heinäkuuta 2011

Hän heräsi keskeltä merta.

Paljastan: otsikko on ensimmäinen virke.

Mutta miten löytyvät kielikuvat?

Toivottavasti tämä on uusimman kansi.
Kiitos Anni armas Halonen, olet taitavista taitavin!
Silja ja Mai on täynnä vertauksia. Samoin Minä rakastan sinua nuori mies - tosin siinä on enemmän metaforia, yritin välttää vertauksia, piti muuttaa kieltä. Luin juuri ja eilenkin jo mielenkiintoisen jutun metaforien löytämisestä. Teen tuota samaa itsekin, usein joskus, mutta en kameran kanssa. Paitsi nykyään kyllä kameran kanssa, sillä minä ja R:n järjestelmäkamera alamme olla ystäviä tai ainakin hyvänpäiväntuttavia. Tahtoisin olla yhtä hyvä kuin esimerkiksi Lumiomena tai herra T tai isoveli.

Minulle tulevat mieleen kuvat aina, kun niitä vähiten odotan. Eikö muka muillekin. Tänään juoksulenkillä suorastaan ketutti isolla koolla, kun tuli niin loistokas metafora mieleen, niin kovin loistokas että hengästyin odottamatta, eikä minulla tietenkään ollut kynää ja paperia mukana. Se tuli, kun juoksin vuolaan joen rannalla, edessä soratie, ylle kaartuvat lehtipuut.

Ja nyt se on poissa. Yleensä muistan edes pienen osan välähdyksistä, mutta nyt se on poissa. Sen vuoksi olen ansainnut kokonaisen mansikkasuklaasatagrammaisen! Tai ehkä kaksi muutakin. Teetä, teetäpä hyvinkin.

Kielikorjaamo-hommat taas viivästyivät, eilen piti paahtaa täyttä häkää, mutta ystäväni särki sydämensä, piti tarjota teetä sympatiaa olkapäätä. Tuntui - vaikka kuulostaakin itsekkäältä, kun toisella on hirmuisen paha olla! - hyvältä, että joku tarvitsee minua täälläkin, että minusta on apua muillekin kuin R:lle. Mutta ystävä itki niin paljon, että minua jopa nolotti, jaksoin kuitenkin istua siinä vierellä monta tuntia ja tarjota nenäliinoja, pakottaa sen suuhun suklaata, hokea, että alles wird gut.

Tässä on hyvät ja parhaat puolensa. Että olen täällä: kirjoitan jotenkin paljon, paljon varmemmin kuin ennen. Nyt kun taas tulevat sanat. Ehkä siksi, että tällä hetkellä koen - tai kenties olen aina kokenut - kirjoittamisen olevan hallituin kieleni. Sen kanssa en pelkää tai ole lainkaan ujo tai epävarma. Olen muuttunut aikamoisen epävarmaksi ihan normaalitilanteissa, yksin ollessa, kaupassa, postissa, döner-tiskillä. Vaikka koko ajan opin uusia sanoja, kuten "vermeiden", "Lärm", "der Wecker".

Moikkis nyt taas!

PS. Olenkohan julma? Lähetin ystävälle, jota muutes on ikävä, sellaisen kortin, jossa lukee jotakuinkin näin: "Mitäs sinä, vanha sukka!" Vaikka hän ei ole yhtään sen vanhempi kuin minä. Ehkä jopa nuorempi. Mutta sukka kuitenkin, sukat ovat tilanteesta riippuen varsin tarpeellisia.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Ryömin siellä, missä tahdonkin!

Taivaan laitumet (John Steinbeckilta) ja Norwegian woods (Haruki Murakamilta) ovat kohisseet käsissäni tässä edesmenneen loman mittaan. Ihanaa, voi lukea! Kirjat ovat tulleet! 

Norwegian woods on kylläkin ja tosin vielä kesken. Luen sitä englanniksi, luen siksi, että Turkkiin lähtiessä piti saada lukemista, enkä muuta löytänyt siihen hätään. Sitä paitsi joku kavereistani suositteli kyseiseen kirjaan pohjautuvaa elokuvaa, joten mikäpä siinä. Ihan mukava kirja so far. Huomaan lukevani sitä oppimismielessä: miten joitakin kohtia ei kannata kirjoittaa.

En ole japanilaista kirjallisuutta lukenutkaan vielä. Aiemmin olen lukenut Geishan muistelmat (joka ei ole japanilaisen kirjailijan kirjoittama, korjatkaa jos olen väärässä) ja jotenkin kuvaukset japanilaisesta ympäristöstä kiehtovat. Ja nyt kun ympäristösä on puhe...törmähdin tuossa juuri Ps. Rakastan kirjoja -blogissa kirjallisiin maisemiin liittyvään haasteeseen.

Ryhdyin miettimään, että vaikka kuinka pidänkin suomalaisista maisemista, kirjallisissa painotuotteissa nautin kaikesta muusta, samoin elokuvissa. Hassua, sillä suuren kirjoitusinspiraation saan vakiovarmasti esimerkiksi käydessäni mökillä supisuomalaisilla vesillä tai lapsuuteni kylällä vaaramaisemissa.

Teininä nautin australialaisista maalaismaisemista sekä amerikkalaisista puuvillapelloista tai teksasilaisista maatiloista. Nautin yhä, jos satun lukemaan. Nyt isona, jälleenrakentuneena, pidän oikeastaan kaikesta eksoottisesta. Lukijana ja myös kirjoittajana.

Omissa teksteissäni haluan jättää kuitenkin tarkat (ympäristö)kuvaukset vähemmälle. Jostain syystä haluan säilyttää utuisen tunnelman, sellaisen, että lukija ei tiedä esimerkiksi tapahtumapaikkakunnan nimeä. Kirjoituskoulussa sain kritiikkiä moisesta. Pitäisi kuulemma olla tarkempi päähenkilöiden, paikkojen, jne. suhteen. Heräsi jo silloin kysymys: miksi? Miksi pitäisi kuvailla tarkasti.

Lukijat ovat mielikuvituksella varustettuja henkilöitä, jotka mielestäni saavat vapauden antaa maiseman kaivertua mieleen sellaisena kuin he sen kuvittelevat. TOSIN ja MUTTA nautin suunnattomasti itsekin, etenkin lomalla, sellaisista kirjoista, joissa on tarkkaa kuvailua. Jotkut lempikirjoistani, paksuista, paksuista opuksista, ovat tarkkaakin tarkempia kaiken yksityiskohtaisen kuvaamisessa. Kuten Okalinnut. Kuten The History of Tom Jones.

Nyt, Norwegian Woodsia ahmiessani, olen hieman kuitenkin ärsyyntynyt. Miksi kirjailija on päättänyt mainita, että päähenkilö esimerkiksi riisuu kengät astuessaan sisään. Yritin lukea kenkien riisumisen ympäriltä, että onko tämä jotenkin erittäin tärkeää kerronnan kannalta, enkä löytänyt mitään syytä. Liiat yksityiskohdat tökkivät, mielestäni. On turhaa mainita sellaisia asioita, joilla ei ole mitään väliä. Siis kokonaisuuden kannalta.

Mutta palatakseni maisemiin on pakko liittää tänne pari lempimaisemakuvaa, jotka ovat jo omissa teksteissäni. Ne ovat otoksia Kiinasta. Kun olisikin digitaalisessa muodossa myös kotoisan Suomen parhaita paloja, pistäisin tänne, mutta kun ei vain ole.

Kielikorjaamon nettisivut muuten edistyvät taas. Pitäisi, vihdoin ja kaikkien viikkojen viivytyksien jälkeen, viimeistään perjantaina saada ne toimintaan. Sitä ennen minun pitää, tämän päivän särpimeksi, käydä nuo kyseiset sivut läpi kolmen eri tietokoneen erilaisilla selaimilla ja yrittää huomata kaikki poikkeavuudet. Jotta ne voidaan korjata.

Pitäisi myös saksaa lukea. Kauhukseni huomasin ilmoittautuneeni omia taitojani liian korkeatasoiselle kurssille. Tämän takia on pakkojen pakko itseopiskella kokonainen kurssillinen saksaa. Puolitoista viikkoa aikaa, huhuu! Eipähän ole tekemisen puutetta. Onneksi on henkilökohtainen saksalainen neuvomassa, jos en jotain ymmärrä.

Ja hyvä, että sataa kuin saavissa koko loppuviikon, jotta maltan olla sisällä! 

Tekstitehtailuihin, moiks! 




maanantai 18. heinäkuuta 2011

Tänään tulemme teille.


Moi.

Nimeni on Ruskea, Paikoin Vähän Punainen. Pidän Välimeren ilmastosta, mutta suosin pohjoisempia asteita. Joten olen iloinen siitä, että äkkilähtöloma kesti vain 5 päivää. Palasimme eilen iltamyöhällä kotiin. Turkki oli niin makea, että sinne on pakko vielä palata. Haluan Istanbuliin ja Troijaan, haluan syömään lisää. Turkkilainen ruoka on kenties paljon parempaa kuin kreikkalainen. Mutta meri, joka muuttaa minut aika ajoin vesinokkaeläimeksi, on kauniimpi Kreikassa. Silti se otti Turkissakin sisäänsä ja antoi ensimmäistä kertaa kellua. Ennen en ole osannut ihan niin. Suola auttaa näkemään asioita eri tavalla.

Ja ai niin. Hotellimme oli aivan kamala. Saavuimme sinne tiistaiyönä, Kemeriin, vastaanottotiskillä kihisi ötökkä. Sellainen iso kovakuoriainen, joka yhtäkkiä lensi kohti korvaani. Eikä mies tiskin takana puhunut mitään, mitä minä olisin osannut tai R, ei vaikka hotelli oli ääriään myöten täynnä venäläisiä turisteja. Ja huone, joka meille annettiin, voi jestas, emme nukkuneet ensimmäisenä yönä, se oli niin kamala. Likainen, kuuma.

Onneksi saatiin uusi huone. Onneksi ruoka oli erinomaista ja rannalla hiekkaa sekä kiviä. Uimapatjatkin ostimme, minä uin ja hän ui. Kävimme huvijahtiajelullakin, koko päivä pelkkää vettä ja aaltoja, hyppäsin korkealta pintaan, vesi läjähti, tarttui kurkkuun. Oksetti suolanmäärä. Mutta uin silti jopa sisälle luolaan, vaikka aallot paiskoivat kohti kiviseiniä. Ja minä keksin sanoja.


Antakaa kaiken alkaa taas: kirjoitin aivan korkealaatuista settiä tai ainakin omasta mielestä sellaista! Lauseita lauseiden perään kuulakärkikynällä. On seuraavan aika. Minä kirjoitan vielä sellaisen kirjan, joka jättää. Uutta intoa antaa taas uusi arvostelu, kiitoksia huomiosta, Villasukka kirjahyllyssä! Ja tervetuloa uudet, kirjautuneet lukijat. Olette varmasti valoa :)

Olen, muuten asiasta epäpuheen ollen, ajatellut viime aikoina paljon Kreikkaa. Siellä asumisaikaa. Kuinka näin paljon kaikenlaista. Kirjoitin siellä paljon. Mutta tahdoin sieltä takaisin Suomeen ennen pitkää. Odotan, että tuleeko täällä samanlainen tunne. Nyt kun lomailut ovat ohi ja pakerran jopa jo tänään, mieleen on hiipinyt ihmisikävä.

Nyt vasta on aikaa ajatella kunnolla tyttöjäni, siskoa, isoveljeä, pikkuveljeä, niiden kaikkien perheitä, vanhempiakin jopa, kaikkia niitä ihmisiä, jotka tekivät päiväni. Ei minulla kova ikävä ole, tai ainakin se on erilainen kuin voisi kuvitella, sellainen vain, että tekisi mieli kuulla, mitä kullekin kuuluu. Tekisi mieli kirjoittaa jokaiselle erikseen kirje. Mutta se tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi kirjoittaa ainakin pari-kolmekymmentä kirjettä, enkä ehdi. Tai siis ehdin, mutta se vie aikaa niin paljon, että sitten kuuluu jo kaikkea muuta.

Sain eilen sisareltani tekstiviestin, jossa oli viesti kummille Lauri-pojalta: "- - opettaako se R sulle siellä saksalaisia asioita? - - Ja minkälaisella koneella lensit Saksaan?" Nauratti, voi että. Juuri tuollaisia ne ovat ne ihmiset siellä. Ja minä jo unohtelen sanoja. Herranjestas, kotikieltäni suomea. Tätä työkaluani. Sanokaa nyt, mikä se on se juttu, johon suihkuverho kiinnitetään? Ja mikä on verhotangon sijasta sellainen toinen asia, mihin verhot voi kiinnittää, sellainen, jota pitkin verhoja voi vedellä sivulta sivulle ja vaikka lisää pois.


Pitää taas työskennellä. Sen jälkeen kirjoittaa kuin suuri ja mahtava kanvaasikangas. Mutta ei se haittaa, hankitaan sellainen, meillä nimittäin on jääkaappi vihdoin, se toimii eikä minulla ole koskaan ollut niin hienoa jääkaappia, ja minä hyväilin sitä - salaa - tänäaamuna, koska tiedättekö miten suuri asia on, että on jääkaappi. Kesäkuumalla. 

Ai niin ja kyllähän niitä kuvia tänne laittaisin roppakaupalla, mutta kun jostakin syystä lataaminen on älyttömän hidasta. Joten ei tule, ei tipahda. Vielä, ehkä illalla jos ehdin, pitää taas porata tai jotain vastaavaa kuulemma.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Tällaisessa kylässä hengaan vielä päivän.
Aurinko on piirtänyt rajoja pintaan, tämä maailma näyttää yhdeltä suurelta idylliltä varsinkin pienellä maalaiskylällä, olemme Thülessä. Täältä R on kotoisin, miten kaunista, tänne ne tahtoisivat hänet takaisin, kylällinen ihmisiä ja orkesterikin, sanoin, että ei, ei kyllä ainakaan yhtään vielä olipa kuinka kaunista tahansa. Eikä R ole itsekään halukas. Pieni voi olla somaa, somaa se onkin, mutta jaksaisiko sitä näin nuorena. Kyllä joskus voisin kuvitella, jos saisin hevosen, oman takapihalle.

Viime yönä sain päähäni erään todella kuumottavan lauseen. En jaksanut nousta sängystä sen vertaa, että olisin kirjoittanut sen ylös. Nyt kaduttaa. En saa siitä mieleen kuin puolet, ja se oli oikeasti kaunis lause, se oli sellainen hyvin kaunis, joskus ne lauseet tulevat keskellä yötä kesken unien. Lenkilläkin tulevat. Ja sitten muka pitäisi kynää raahata mukana, ei, tarvitsen jonkin rekisteröintilaitteen, joka ottaisi ajatukset talteen ja säilöisi ne.

Täällä Thülessä on riekunut koko viikonlopun. Kylä täytti 300 vuotta. Paraateja joka päivä, juhlat aamusta aamuyöhön. Jopa tänään juhlivat, mutta minä en jaksa, en jaksanut eilenkään, tänään kävimme vain aamupalalla juhlapaikalla, kylä tarjosi. En pystynyt edes ajattelemaan, minä puolikasvissyöjä, raakaa lihaa, jota siellä vedeltiin. Raakaa yäk-jauhelihaa hyi. Yleensä maanantaiaamun juhlinta on tarkoitettu vain kylän miehille, orkesteriväelle ja armeijapojille ja kaiken maailman sonneille, mutta tänä vuonna 300-vuotiskylä ajatteli myös naisia. Huomaavaista. 

Ja hirmuisen jotenkin sympaattista tämä tällainen yhteisöllisyys, söpöä kyläjuhlinta. Joka vuosi valitsevat kuninkaan ja kuningattaren, ja viereisten kylien kuninkaalliset kutsutaan myös. Kuninkaaksi pääsee, jos ampuu jonkin puulinnun tolpasta alas. Olisi mukavaa olla tuollainen nätti kuningatar, kantaa kauniita pukuja neljä päivää, kävellä kulkueessa ja istua kunniakkailla paikoilla.

Mutta kuinka tämä viekään voimat vaikka ei ole edes prinsessalle sukua Minun on pitänyt tutustua varmaankin sataan tai kahteentuhanteen uuteen ihmiseen, en muista nimiä juurikaan, kasvoja kyllä, on pitänyt hymyillä puhua saksaa leikittää lasta (joka toimii täällä Lorenzo-kummipojan korvikkeena!). Lohdullista, että kaiken tämän työlään tutustumisen päätteeksi R on saanut selkeää palautetta. Että minä olisin oikea aarre!, hänelle jokin sellainen mojova Hih. Niin olenkin, R:lle oikea, sen kaverit sanoivat, että R on selvästi umpirakastunut, että kuulemma näin on. 

Anteeksi. Että kenties liian usein hehkutan moista, että minä palan ja rakastan ja hänkin ehkä myös, etenkin kun olen jo aikuinen enkä murrosiässä lainkaan, mutta jotenkin tämä on ensimmäistä kertaa elämässä ihminen, joka on vienyt minusta kaiken ja tuonut tuplana takaisin. Ja saanut lisää sanoja, tuo koko ajan uutta.

Huomenna lähdemme Turkkiin. Siispä toivotan näkemiin ehkä. Otin onneksi muistikirjan mukaan, jospa niitä kauniita lauseita satelisi nyt vielä lisää, ehkä jo tänään, jospa viimein muistaisin ne, mutta sitä ennen tai siinä lomassa käymme katsomassa sukulaisvauvaa ja sitten minä kastelen R:n, se kasteli minut julmasti ennen lauantain juhlia ja päädyin märässä kesämekossa ihmisten ilmoille, vesisota on hirmuisen kivaa kesäkuumalla, minä otan naapurinpojan avuksi ja sodin tänään kuin maisema!

Niin ja kyllä aion laittaa tästä reissusta lisää kuvia, mutta tämä lainakone on hidas, en jaksa odottaa lataamisia. Ikävä kyllä kesä on elettävä ulkona. Tai siis mukava kyllä. Moikkamoi ja terveisiä!

torstai 7. heinäkuuta 2011

Oikea on oikealla ja vasen joskus myös!


 Eivätkä ole siniset ovet, ovat suojakalvot.

Lähdemme todella Turkkiin, en ole käynyt siellä koskaan, tahdon joskus vielä mennä oikein kunnolla katsomaan, miltä näyttävät antiikkiasiat, mutta nyt menemme puhtaasti hermolomalle. Tiistaina lähdemme, sunnuntaina palaamme. Siellä meitä hoidetaan puolihoidolla, saadaan ruokaa kahdesti päivässä, pitäisi kehon ja mielen rentoutua kovassa, kovassa paahteessa.

Tänä yönä täällä riehuvat myrskyt.
Olen nähnyt jo monta salamaa.

Viimeiset päivät olemme vain rakentaneet, siivonneet, purkaneet, rakentaneet. Ai niin, ja minusta tuli myös virallisesti muncheniläinen. Rekisteröidyin, vaikka pöly ja kuuma ilma tekevät kasvoistani riutuneet. Käsittämätöntä, kuinka pienen keittiön tekeminen on suuri asia.

Kuinka ylipäänsä pienet asiat ovat mahdottomia, kuten esimerkiksi pilkku ja sen paikka, miksi en saisi vapaa-ajallani tai rytmin vuoksi laittaa pilkkua vinoon, laittaa sitä väärään paikkaan, tunkea sitä loppuun tai keskelle ei mitään.

Tää on ehdoton koru. Minä puen sen vaikka aina.
Olen kuullut sellaisista äidinkielenopettajalukijoista, jotka korjaavat kirjoista kirjoitusvirheitä, alleviivaavat ne näkyvästi neonvärikynällä, lähettävät kustantamoille vihaisen palautteen: merkityn kirjan, jonka marginaaleihin on ripoteltu huutomerkkejä, salamoita. Käsittämätöntä. Äidinkielen opejenhan tulisi parhaiten tietää, että kaunokirjallisuus on ennen kaikkea rytmiasia.

Kyllä minuakin ärsyttävät joskus mahdottomat, selvät kirjoitusvirheet. Etenkin teksteissä, jotka on tarkoitettu/yritetty kyhätä putipuhtaiksi. Esimerkiksi kun yritin lukea (en koskaan päässyt loppuun) kirjaa Toiset kengät, en voinut kestää kaksoispassiivin käyttöä. Sitä, että kirjoitetaan esim: "Ulkona ei oltu käyty aikoihin". Jos Toiset kengät olisi pyrkinyt korostamaan sitä, ettei seuraa sääntöjä, olisin antanut anteeksi. Mutta kun Toiset kengät yritti olla puhdas, kengät kuin peili.

Minulla on täällä paljon kirjoitusvirheitä välillä. Joskus ne ovat rytmillisiä kikkoja. Joskus ne ovat vain huolimattomuusvirheitä, minä kirjoitan nopeasti, aina, sen takia käyn käsiksiänikin läpi tuhat kertaa kaksi, pitää virheet korjata jälkeenpäin, minä laitan pilkkuni sinne minne haluan, olen vapaa ja ajaton.

Loman jälkeen, joka muuten loppuu viikon päästä sunnuntaina, minä alan toipua. Teen töitä (en, herranjestas miksi en!? saanut olutkierrosoppaan paikkaa), Kielikorjaamon laitan pystyyn viimein, alan hyökätä kohti yrityksiä, haravoida asiakkaita, minä pistän ne pinoon ja sanon moi, korjataan nyt kaikki. Ja sitten kirjoitan kuin käärme. Menen kielikurssille. Lakkaan pitkittämästä väsymystäni, juoksen kuin härkä.

Saatan päivittää blogia Turkista, olen koukussa tähän, pakkomielle välillä, yhteyteni sinne, missä kieltäni luetaan. Välillä uskon, että yksi osa elämää on jo täällä, virtuaalina, kaikki muut osat ovat niin ulkona, etten halua niitä yhdistää. Minun mieheni istuu tuossa vieressä, olen nähnyt hänestä unia. Olenkohan nähnyt hänestä unia aina.

Voi äitien pyhät maat, olen onnellinen. Taivas ratkesi juuri. Pelkään tällaisia myrskyjä.

Oi, ja kylläpä välillä riipaisevat kaikki uutiset. Syntymät ja kuolemat, kevätpuron lorinat. En ehdi lukea lehtiä päivittäin ja nyt kun luen, valuvat sadepisarat pitkin lasia. Rest in peace.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Turkkiin urkkiin kuinka nurkkiin voi paneutua purkkiin.
Siis lomaa etsimässä.
Keittiö on puolikeittiö jo.
Tänään tulee omaisuus Suomesta.
Lähdemme perjantaina Paderborniin, R:n kotikyläilyyn, siellä on kyläjuhlat.
Sitten lähdemme sinne purkkiin olemaan. Jos saamme matkan tänään.

Minä saan kirjoja! Kirjahyllyt!
Ave kirjahylly Maarian!

Kävimme eilen open air kinossa katsomassa hauskan norjalaisleffan.
Mikäs nimi olikaan, oli Ein Mann von Welt. Suosittelen.
JA ois, oi, jos ikinä satutte tänne kauniiseen Munchen-cityyn, suosittelen myös
open air kinoa. Tähtitaivaan alla amfiteatteria. Sorsat vaakkumassa jossakin takana, lammen äärellä, väreinä ihmiset ja pimeä ilta, elokuvan kajastus valkokankaalla, ihmisten eväitä, piknikmattoja, makuupusseissa makaavia pariskuntia. Me olimme siellä kolmisin homohääystävän kanssa, hän on mukava asuu miltei naapurissa.

Minä jatkan nyt matkan etsimistä, valmistaudun kantamaan 500 kiloa omaa roinaa kohta ylös, sitten, ai niin, pitää käydä rekisteröitymässä maahanmuuttotoimistossa, tuhlaamassa viimeiset varat verhoihin tankoihin ja täytyy vielä vaatekaappejakin löytää.

Kesäterveisin matkailu-Maaria

PS. Olen työstänyt pääni sisällä sitä asiaa. Kohta käteni toimittavat uutta käsistä. Onnekasta!


lauantai 2. heinäkuuta 2011

Pitkät sanat ja kesähelmi.

Olemme perillä. Minä ja parimetrinen mies. Me nukumme sovussa lattialla rikotulla patjalla, kerran nukahdimme sohvalle, viime yönä tarkemmin sanottuna, onneksi R:n sohva on suuri ja mahtava, emme enää riitele. Olen päässyt takaisin rauhaan; kirjoitan. Huomattavaa, kuinka elinolot vaikuttavat. Onneksi kyvyttömyys ei kestänyt kauempaa. 

Minulla ei ole enää oikean isovarpaan kynttä, tai kohta ei ainakaan ole, se on musta ja putoaa. Muuttaminen voi viedä hengen. Nyt se vei vain varpaan ja vähän toistakin. Olen ollut kipeä, en tiedä, miten varvas toimii jos juoksen. Tahdon juosta tänään.

Kävin eilen haastattelussa. Työ kuulostaa opiskelijatyöltä, minusta on huvittavaa palata sellaiseen siitä, missä olen jo ollut. Siis katsokaa; olen saanut korkean koulutuksen, mutta mitä sillä on väliä, minä heittäydyn, ryhdyn olutkierrosoppaaksi. Jos vain siis minut valitaan. Kyllä tein vaikutuksen, ainahan yritän edes. Pitää vain katsoa silmiin, räpsäytellä ripsiä, hymyillä, läväyttää pari sutjakkaa hokemaa ja vakuuttaa muutenkin.

Mutta ei siitä rikastu. Saa vain taskurahaa, 20-50 euroa illasta, kaksi iltaa viikossa. Kuulostaa hyvälle, kuitenkin. Hauskalle. On niin pitkiä päiviä yksin, etätyötä kotona neljän seinän sisällä, että olutopastelu voi olla hauskaa vastapainoa. Näkee ihmisiä. Sitä paitsi se on vain kesätyö. Syksyllä toivottavasti Kielikorjaamo riittää.  

Luulen, että saan paikan. Tänään ilmoittavat, pääsenkö ”jatkoon” (hakijoita on yllättävän paljon). Jos pääsen, joudun testaamaan olutkierroksen ihan asiakkaan näkökulmasta. Kenties jo tänäiltana. Mikä on ihan ok, koska sataa, on nimipäiväni, ja muutenkin olen lähdössä tanssimaan ja porisemaan, R:llä alkaa loma, kesä kolottaa.

Mutta ennen mitään minä kirjoitan. Käyn juoksemassa - mikäli kipeä varvas ja taivaalta ropiseva sade sallivat - ja rakennan yhden osan keittiötä. Vaikka en osaa. Työtuolinkin rakensin väärin. Nurinpäin. Ketutti. R joutuu tekemään töitä tänään, tekee kotoa käsin, kylpyhuoneessamme on puolalainen mies, joka korjaa allasta. Vaihtaa sen pienempään. Hän kysyi minulta astiaa likavedelle kun R oli tupakalla, onneksi ymmärsin, mitä hän tarkoitti.

Olen muuten Bauhausissa Landbergerstrassella kuuluisa. Siellä jo myyjä huuteli perään, että hallo Finnland. Pitäisi käydä sieltä taas maalia ja silikonia. En tarvitse silikonia itselleni. Keittiö sitä tarvitsee, kuulemma. Minä kiltisti juoksen hakemassa kaikkea, mutta nyt kieltäydyn, R saa hakea. Minun on saatava kirjoittaa.

Olen käynyt käsikseni vihoviimeisen kerran läpi. Ihan vain siksi, että muutakaan luettavaa ei ole. En enää palaa tähän. Annan sen elää. Luulen, että se on myyvämpi kuin Silja ja Mai. Olen tyytyväinen, suorastaan hyvin hyvin tyytyväinen Minä rakastan sinua nuoreen mieheen.

Tarkastelin ensimmäisen kerran rakennetta oikein kunnolla. En mieti, silloin kun kirjoitan, vaan annan tekstin tulla. Tämä tekniikka toimii minulla parhaiten, kuten kaikki varmaan jo tietävät. Kirjoitan taukoamatta, kirjoitan ajattelematta, ajattelen juoksulenkeillä etukäteen tai nukkuessa tai matkalla johonkin, kirjoitan ajatukset myöhemmin sellaisina kuin ne kirjoittamisen hetkenä tulevat. Rakennan vasta sitten, kun kaikki on valmista. Silotan, poistan, muokkaan, siirtelen.

Ja nyt näköjään, kun kaikki on valmista ja odottamassa julkaisua, minä tarkastelen, miten olen rakentanut. Tässä on hieman makupaloja uusimmastani, armaastani, ja häntä toivottavasti rakastetaan lukijoiden keskuudessa.

Esimerkiksi mitenkä sekoitan omat muistoni teksteihini: yleensä tekstuaaliset muistoni perustuvat näkemiini asioihin. Maisemat, taulut, elokuvat, ihmiset, kaupungit jne. tulevat kuvina mieleen ja minun mieleni tekee niistä sanoja. Esimerkiksi tämä virkahdus tulee elokuvakohtauksesta, jonka näin jo hyvin nuorena, varmaan 15 vuotta sitten: ”Hänet sidottiin jokaisesta raajasta kiinni paksulla köydellä, hän roikkui osittain ilmassa. Lensi, lensi.” En muista elokuvan nimeä. Muistan vain, mitä näin.

Joskus omat hokemani päätyvät tekstiin. Esimerkiksi kaksi vuotta sitten Siperian läpi matkustamisreissulla olin mielestäni jäinen puolukka. Minä rakastan sinua nuori mies on saanut siitä osansa: ”Hän ei ainakaan sallinut ketään siihen viereen enää, hän oli jäinen puolukka, eikä häntä saanut poimia.”

Joskus muistan, miten olen tuntenut. Joskus tunnen samaan aikaan: ”Minä rakastan sinua mies, jonka poskia kirjovat valkoiset uurteet, viljelty maailma. Minä rakastan sinun kuperaa otsaasi, sinun kultaisia käsiäsi, minä rakastan sinun viileää kieltäsi, joka lytistyy vasten aivan toisenlaisen huulia, minä rakastan sinua vaikka sinä olet kankaalle piirretty, tarkennettu koevedos, joka on hiottu halki, joka on hiottu taivaan takia levälleen.”

Minä rakastan sinua nuori mies -tekstin ensimmäinen virke on kirjoitettu Paraguayssa puolitoista vuotta sitten. Autossa. Matkalla katsomaan Iguazun putouksia. Kirjoitin sen likaiselle paperinpalalle. Jatkoin tekstiä vasta seuraavana kesänä. Ja nyt se on tässä. Kuinka hienovaraista.

Ja mistä nämä tulevat:

”Hän heitti ison kiven kylmään veteen, kalusi sen ensin hedelmälihasta paljaaksi. Toivoi, että alkaisi kesä.”

”Kasvot hänen tukenaan, takana ja edessä, kasvot olemassa myös kuolleessa kulmassa.”

En muista edes. Mutta tiedän, että olen ne jollakin tapaa kokenut. Samoin kuin tämän: ”Tämä maailma oli suuri seinä.” Tämä on tunne, jota koen usein. Kuten nyt muuton ja yrityksen perustamisen aikoina. Tuntuu, että minkään ei anneta onnistua. Tämän tunteen olen kohdannut myös kirjamaailmassa. Jotenkin vain tuntuu, että kirjojen julkaisukanavat ovat kirjamaailman suuri seinä. Samoin kuin media. Ja sen seinän yli ei pääse. Ei ainakaan helpolla. Pääsevät vain ne, jotka katsotaan soveltuviksi. Ja niin monet paremmin soveltuvat jätetään oman onnensa varaan. Kuinka julma, suuri seinä onkaan maailma.

Mutta tämän tiedän: ”Seam etsi kauan katkaisijaa. Lopulta laikkialla oli punaista, miehen pää hänen sylissään retkotti. Suu auki, suu vain puolittain lähellä mennä kiinni. Se hymyili lapsellista nukkehymyä, paljaan miehen alaston suu.” Olen ottanut sen aivan ensimmäisestä tekstistäni. Joten kannattaa säästellä omat töherrykset, niistä voi olla hyötyä myöhemmin!

Hyvää viikonloppua. Siellä on kuulemma kuuma. Täällä ei, takki päällä pitää viipottaa.
Ja onnea mahdottomasti ystäväni Jonna kesävauvan johdosta! You did it, Junnu-Jones :)