torstai 21. heinäkuuta 2011

Hän heräsi keskeltä merta.

Paljastan: otsikko on ensimmäinen virke.

Mutta miten löytyvät kielikuvat?

Toivottavasti tämä on uusimman kansi.
Kiitos Anni armas Halonen, olet taitavista taitavin!
Silja ja Mai on täynnä vertauksia. Samoin Minä rakastan sinua nuori mies - tosin siinä on enemmän metaforia, yritin välttää vertauksia, piti muuttaa kieltä. Luin juuri ja eilenkin jo mielenkiintoisen jutun metaforien löytämisestä. Teen tuota samaa itsekin, usein joskus, mutta en kameran kanssa. Paitsi nykyään kyllä kameran kanssa, sillä minä ja R:n järjestelmäkamera alamme olla ystäviä tai ainakin hyvänpäiväntuttavia. Tahtoisin olla yhtä hyvä kuin esimerkiksi Lumiomena tai herra T tai isoveli.

Minulle tulevat mieleen kuvat aina, kun niitä vähiten odotan. Eikö muka muillekin. Tänään juoksulenkillä suorastaan ketutti isolla koolla, kun tuli niin loistokas metafora mieleen, niin kovin loistokas että hengästyin odottamatta, eikä minulla tietenkään ollut kynää ja paperia mukana. Se tuli, kun juoksin vuolaan joen rannalla, edessä soratie, ylle kaartuvat lehtipuut.

Ja nyt se on poissa. Yleensä muistan edes pienen osan välähdyksistä, mutta nyt se on poissa. Sen vuoksi olen ansainnut kokonaisen mansikkasuklaasatagrammaisen! Tai ehkä kaksi muutakin. Teetä, teetäpä hyvinkin.

Kielikorjaamo-hommat taas viivästyivät, eilen piti paahtaa täyttä häkää, mutta ystäväni särki sydämensä, piti tarjota teetä sympatiaa olkapäätä. Tuntui - vaikka kuulostaakin itsekkäältä, kun toisella on hirmuisen paha olla! - hyvältä, että joku tarvitsee minua täälläkin, että minusta on apua muillekin kuin R:lle. Mutta ystävä itki niin paljon, että minua jopa nolotti, jaksoin kuitenkin istua siinä vierellä monta tuntia ja tarjota nenäliinoja, pakottaa sen suuhun suklaata, hokea, että alles wird gut.

Tässä on hyvät ja parhaat puolensa. Että olen täällä: kirjoitan jotenkin paljon, paljon varmemmin kuin ennen. Nyt kun taas tulevat sanat. Ehkä siksi, että tällä hetkellä koen - tai kenties olen aina kokenut - kirjoittamisen olevan hallituin kieleni. Sen kanssa en pelkää tai ole lainkaan ujo tai epävarma. Olen muuttunut aikamoisen epävarmaksi ihan normaalitilanteissa, yksin ollessa, kaupassa, postissa, döner-tiskillä. Vaikka koko ajan opin uusia sanoja, kuten "vermeiden", "Lärm", "der Wecker".

Moikkis nyt taas!

PS. Olenkohan julma? Lähetin ystävälle, jota muutes on ikävä, sellaisen kortin, jossa lukee jotakuinkin näin: "Mitäs sinä, vanha sukka!" Vaikka hän ei ole yhtään sen vanhempi kuin minä. Ehkä jopa nuorempi. Mutta sukka kuitenkin, sukat ovat tilanteesta riippuen varsin tarpeellisia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti