lauantai 2. heinäkuuta 2011

Pitkät sanat ja kesähelmi.

Olemme perillä. Minä ja parimetrinen mies. Me nukumme sovussa lattialla rikotulla patjalla, kerran nukahdimme sohvalle, viime yönä tarkemmin sanottuna, onneksi R:n sohva on suuri ja mahtava, emme enää riitele. Olen päässyt takaisin rauhaan; kirjoitan. Huomattavaa, kuinka elinolot vaikuttavat. Onneksi kyvyttömyys ei kestänyt kauempaa. 

Minulla ei ole enää oikean isovarpaan kynttä, tai kohta ei ainakaan ole, se on musta ja putoaa. Muuttaminen voi viedä hengen. Nyt se vei vain varpaan ja vähän toistakin. Olen ollut kipeä, en tiedä, miten varvas toimii jos juoksen. Tahdon juosta tänään.

Kävin eilen haastattelussa. Työ kuulostaa opiskelijatyöltä, minusta on huvittavaa palata sellaiseen siitä, missä olen jo ollut. Siis katsokaa; olen saanut korkean koulutuksen, mutta mitä sillä on väliä, minä heittäydyn, ryhdyn olutkierrosoppaaksi. Jos vain siis minut valitaan. Kyllä tein vaikutuksen, ainahan yritän edes. Pitää vain katsoa silmiin, räpsäytellä ripsiä, hymyillä, läväyttää pari sutjakkaa hokemaa ja vakuuttaa muutenkin.

Mutta ei siitä rikastu. Saa vain taskurahaa, 20-50 euroa illasta, kaksi iltaa viikossa. Kuulostaa hyvälle, kuitenkin. Hauskalle. On niin pitkiä päiviä yksin, etätyötä kotona neljän seinän sisällä, että olutopastelu voi olla hauskaa vastapainoa. Näkee ihmisiä. Sitä paitsi se on vain kesätyö. Syksyllä toivottavasti Kielikorjaamo riittää.  

Luulen, että saan paikan. Tänään ilmoittavat, pääsenkö ”jatkoon” (hakijoita on yllättävän paljon). Jos pääsen, joudun testaamaan olutkierroksen ihan asiakkaan näkökulmasta. Kenties jo tänäiltana. Mikä on ihan ok, koska sataa, on nimipäiväni, ja muutenkin olen lähdössä tanssimaan ja porisemaan, R:llä alkaa loma, kesä kolottaa.

Mutta ennen mitään minä kirjoitan. Käyn juoksemassa - mikäli kipeä varvas ja taivaalta ropiseva sade sallivat - ja rakennan yhden osan keittiötä. Vaikka en osaa. Työtuolinkin rakensin väärin. Nurinpäin. Ketutti. R joutuu tekemään töitä tänään, tekee kotoa käsin, kylpyhuoneessamme on puolalainen mies, joka korjaa allasta. Vaihtaa sen pienempään. Hän kysyi minulta astiaa likavedelle kun R oli tupakalla, onneksi ymmärsin, mitä hän tarkoitti.

Olen muuten Bauhausissa Landbergerstrassella kuuluisa. Siellä jo myyjä huuteli perään, että hallo Finnland. Pitäisi käydä sieltä taas maalia ja silikonia. En tarvitse silikonia itselleni. Keittiö sitä tarvitsee, kuulemma. Minä kiltisti juoksen hakemassa kaikkea, mutta nyt kieltäydyn, R saa hakea. Minun on saatava kirjoittaa.

Olen käynyt käsikseni vihoviimeisen kerran läpi. Ihan vain siksi, että muutakaan luettavaa ei ole. En enää palaa tähän. Annan sen elää. Luulen, että se on myyvämpi kuin Silja ja Mai. Olen tyytyväinen, suorastaan hyvin hyvin tyytyväinen Minä rakastan sinua nuoreen mieheen.

Tarkastelin ensimmäisen kerran rakennetta oikein kunnolla. En mieti, silloin kun kirjoitan, vaan annan tekstin tulla. Tämä tekniikka toimii minulla parhaiten, kuten kaikki varmaan jo tietävät. Kirjoitan taukoamatta, kirjoitan ajattelematta, ajattelen juoksulenkeillä etukäteen tai nukkuessa tai matkalla johonkin, kirjoitan ajatukset myöhemmin sellaisina kuin ne kirjoittamisen hetkenä tulevat. Rakennan vasta sitten, kun kaikki on valmista. Silotan, poistan, muokkaan, siirtelen.

Ja nyt näköjään, kun kaikki on valmista ja odottamassa julkaisua, minä tarkastelen, miten olen rakentanut. Tässä on hieman makupaloja uusimmastani, armaastani, ja häntä toivottavasti rakastetaan lukijoiden keskuudessa.

Esimerkiksi mitenkä sekoitan omat muistoni teksteihini: yleensä tekstuaaliset muistoni perustuvat näkemiini asioihin. Maisemat, taulut, elokuvat, ihmiset, kaupungit jne. tulevat kuvina mieleen ja minun mieleni tekee niistä sanoja. Esimerkiksi tämä virkahdus tulee elokuvakohtauksesta, jonka näin jo hyvin nuorena, varmaan 15 vuotta sitten: ”Hänet sidottiin jokaisesta raajasta kiinni paksulla köydellä, hän roikkui osittain ilmassa. Lensi, lensi.” En muista elokuvan nimeä. Muistan vain, mitä näin.

Joskus omat hokemani päätyvät tekstiin. Esimerkiksi kaksi vuotta sitten Siperian läpi matkustamisreissulla olin mielestäni jäinen puolukka. Minä rakastan sinua nuori mies on saanut siitä osansa: ”Hän ei ainakaan sallinut ketään siihen viereen enää, hän oli jäinen puolukka, eikä häntä saanut poimia.”

Joskus muistan, miten olen tuntenut. Joskus tunnen samaan aikaan: ”Minä rakastan sinua mies, jonka poskia kirjovat valkoiset uurteet, viljelty maailma. Minä rakastan sinun kuperaa otsaasi, sinun kultaisia käsiäsi, minä rakastan sinun viileää kieltäsi, joka lytistyy vasten aivan toisenlaisen huulia, minä rakastan sinua vaikka sinä olet kankaalle piirretty, tarkennettu koevedos, joka on hiottu halki, joka on hiottu taivaan takia levälleen.”

Minä rakastan sinua nuori mies -tekstin ensimmäinen virke on kirjoitettu Paraguayssa puolitoista vuotta sitten. Autossa. Matkalla katsomaan Iguazun putouksia. Kirjoitin sen likaiselle paperinpalalle. Jatkoin tekstiä vasta seuraavana kesänä. Ja nyt se on tässä. Kuinka hienovaraista.

Ja mistä nämä tulevat:

”Hän heitti ison kiven kylmään veteen, kalusi sen ensin hedelmälihasta paljaaksi. Toivoi, että alkaisi kesä.”

”Kasvot hänen tukenaan, takana ja edessä, kasvot olemassa myös kuolleessa kulmassa.”

En muista edes. Mutta tiedän, että olen ne jollakin tapaa kokenut. Samoin kuin tämän: ”Tämä maailma oli suuri seinä.” Tämä on tunne, jota koen usein. Kuten nyt muuton ja yrityksen perustamisen aikoina. Tuntuu, että minkään ei anneta onnistua. Tämän tunteen olen kohdannut myös kirjamaailmassa. Jotenkin vain tuntuu, että kirjojen julkaisukanavat ovat kirjamaailman suuri seinä. Samoin kuin media. Ja sen seinän yli ei pääse. Ei ainakaan helpolla. Pääsevät vain ne, jotka katsotaan soveltuviksi. Ja niin monet paremmin soveltuvat jätetään oman onnensa varaan. Kuinka julma, suuri seinä onkaan maailma.

Mutta tämän tiedän: ”Seam etsi kauan katkaisijaa. Lopulta laikkialla oli punaista, miehen pää hänen sylissään retkotti. Suu auki, suu vain puolittain lähellä mennä kiinni. Se hymyili lapsellista nukkehymyä, paljaan miehen alaston suu.” Olen ottanut sen aivan ensimmäisestä tekstistäni. Joten kannattaa säästellä omat töherrykset, niistä voi olla hyötyä myöhemmin!

Hyvää viikonloppua. Siellä on kuulemma kuuma. Täällä ei, takki päällä pitää viipottaa.
Ja onnea mahdottomasti ystäväni Jonna kesävauvan johdosta! You did it, Junnu-Jones :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti