maanantai 11. heinäkuuta 2011

Tällaisessa kylässä hengaan vielä päivän.
Aurinko on piirtänyt rajoja pintaan, tämä maailma näyttää yhdeltä suurelta idylliltä varsinkin pienellä maalaiskylällä, olemme Thülessä. Täältä R on kotoisin, miten kaunista, tänne ne tahtoisivat hänet takaisin, kylällinen ihmisiä ja orkesterikin, sanoin, että ei, ei kyllä ainakaan yhtään vielä olipa kuinka kaunista tahansa. Eikä R ole itsekään halukas. Pieni voi olla somaa, somaa se onkin, mutta jaksaisiko sitä näin nuorena. Kyllä joskus voisin kuvitella, jos saisin hevosen, oman takapihalle.

Viime yönä sain päähäni erään todella kuumottavan lauseen. En jaksanut nousta sängystä sen vertaa, että olisin kirjoittanut sen ylös. Nyt kaduttaa. En saa siitä mieleen kuin puolet, ja se oli oikeasti kaunis lause, se oli sellainen hyvin kaunis, joskus ne lauseet tulevat keskellä yötä kesken unien. Lenkilläkin tulevat. Ja sitten muka pitäisi kynää raahata mukana, ei, tarvitsen jonkin rekisteröintilaitteen, joka ottaisi ajatukset talteen ja säilöisi ne.

Täällä Thülessä on riekunut koko viikonlopun. Kylä täytti 300 vuotta. Paraateja joka päivä, juhlat aamusta aamuyöhön. Jopa tänään juhlivat, mutta minä en jaksa, en jaksanut eilenkään, tänään kävimme vain aamupalalla juhlapaikalla, kylä tarjosi. En pystynyt edes ajattelemaan, minä puolikasvissyöjä, raakaa lihaa, jota siellä vedeltiin. Raakaa yäk-jauhelihaa hyi. Yleensä maanantaiaamun juhlinta on tarkoitettu vain kylän miehille, orkesteriväelle ja armeijapojille ja kaiken maailman sonneille, mutta tänä vuonna 300-vuotiskylä ajatteli myös naisia. Huomaavaista. 

Ja hirmuisen jotenkin sympaattista tämä tällainen yhteisöllisyys, söpöä kyläjuhlinta. Joka vuosi valitsevat kuninkaan ja kuningattaren, ja viereisten kylien kuninkaalliset kutsutaan myös. Kuninkaaksi pääsee, jos ampuu jonkin puulinnun tolpasta alas. Olisi mukavaa olla tuollainen nätti kuningatar, kantaa kauniita pukuja neljä päivää, kävellä kulkueessa ja istua kunniakkailla paikoilla.

Mutta kuinka tämä viekään voimat vaikka ei ole edes prinsessalle sukua Minun on pitänyt tutustua varmaankin sataan tai kahteentuhanteen uuteen ihmiseen, en muista nimiä juurikaan, kasvoja kyllä, on pitänyt hymyillä puhua saksaa leikittää lasta (joka toimii täällä Lorenzo-kummipojan korvikkeena!). Lohdullista, että kaiken tämän työlään tutustumisen päätteeksi R on saanut selkeää palautetta. Että minä olisin oikea aarre!, hänelle jokin sellainen mojova Hih. Niin olenkin, R:lle oikea, sen kaverit sanoivat, että R on selvästi umpirakastunut, että kuulemma näin on. 

Anteeksi. Että kenties liian usein hehkutan moista, että minä palan ja rakastan ja hänkin ehkä myös, etenkin kun olen jo aikuinen enkä murrosiässä lainkaan, mutta jotenkin tämä on ensimmäistä kertaa elämässä ihminen, joka on vienyt minusta kaiken ja tuonut tuplana takaisin. Ja saanut lisää sanoja, tuo koko ajan uutta.

Huomenna lähdemme Turkkiin. Siispä toivotan näkemiin ehkä. Otin onneksi muistikirjan mukaan, jospa niitä kauniita lauseita satelisi nyt vielä lisää, ehkä jo tänään, jospa viimein muistaisin ne, mutta sitä ennen tai siinä lomassa käymme katsomassa sukulaisvauvaa ja sitten minä kastelen R:n, se kasteli minut julmasti ennen lauantain juhlia ja päädyin märässä kesämekossa ihmisten ilmoille, vesisota on hirmuisen kivaa kesäkuumalla, minä otan naapurinpojan avuksi ja sodin tänään kuin maisema!

Niin ja kyllä aion laittaa tästä reissusta lisää kuvia, mutta tämä lainakone on hidas, en jaksa odottaa lataamisia. Ikävä kyllä kesä on elettävä ulkona. Tai siis mukava kyllä. Moikkamoi ja terveisiä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti