tiistai 30. elokuuta 2011

Julkaisun juhlaa!

Olen sanani sanonut, olen kirjani julkaistavaksi saattanut.
Ja nyt se on tässä, käsissä ja ihana!

Tervetuloa Helsingin tienoilla kukkivat ihmiset tänäiltana ravintola Vastarannan Kiiskeen klo 19 alkaen kuulemaan asiaa. Siellä on myynnissä nopeimmille kipaleita. Hinta 22 euroa. Voin jopa signeerata. Jos et pääse paikalle, voit ostaa kirjaa verkosta, mutta joka tapauksessa toivon, että se tuottaa iloaan lukijoille.

Heipähei ja oioi!

perjantai 26. elokuuta 2011

Tulen ilmojen kautta vähäksi aikaa

Kuinka hupaisaa. Tai siis tietenkin minä tunnustan, että näinä levottomina päivinä googletan nimeäni, sillä tahdon tietää, mitä on tapahtunut ja mitä tapahtuu, jos ikinä tapahtuu tai ei.

Odotan viimeisiä hetkiä lennolle lähtöä.
Minulla on eläimiä vatsassa.
Kuinka kivaa on tulla Suomeen, edes käymään!

Ja kappas, näinä levottomina yön ja päivän tunteina ennen lentoa Suomeen pikavierailulle löysin oman nimeni jostain aivan en-tiennytkään-paikasta. Nimittäin Sanaristikot.netin keskusteluketjusta. Tuolta aika lopusta, kun rollaa alaspäin. Menin aivan sekaisin koko ketjun säännöstä, ja tällä hetkellä tunnen itseni tampioksi, kun en juurikaan tajunnut, miten siinä edetään, mutta vaikuttavan paljon saavat sanaristikkoilijat aikaan! Sitä paitsi minä rakastan nuoren miehen lisäksi sanaristikoita. Pitää ostaa niitä Suomesta, jotta on täällä selkokielistä tekemistä, jos sellaiselle ikinä aikaa on.

Ja sitä paitsi Turun Sanomissakin on. Syksyn uutuuslista on. Ja on kyllä henkilökohtainen nimenikin, on.
Mutta minulla on jo hätä ja kuuma. Täällä on niin kuuma, että minä olen pinnoiltani kostea keskellä yötäkin ja etenkin päivällä. Enkä halua enää muuta kuin ihmetellä.

Tulen tänään Suomeen, Helsinki hoi, en tiedä ehdinkö taiteita katsomaan yöhön. Mutta huomenna ovat häät, ihana Anne-Maria siellä välkkyy, sunnuntaina perheen kanssa käristetään lihaa ja kasviksia kuumiksi, maanantaina katson kotkaa silmään, tiistaina ovat julkkarini, ovat kuin ovatkin, sillä kirjani julkaistaan viimeistään juuri keskellä kirkasta tiistaita. Näkemisiin, lukijat, katsojat, tämän hetken vieneet te.

torstai 25. elokuuta 2011

Hänen takiaan voisin muuttua

Morning Song

Love set you going like a fat gold watch.
The midwife slapped your footsoles, and your bald cry
Took its place among the elements.

Our voices echo, magnifying your arrival. New statue.
In a drafty museum, your nakedness
Shadows our safety. We stand round blankly as walls.

I'm no more your mother
Than the cloud that distils a mirror to reflect its own slow
Effacement at the wind's hand.

All night your moth-breath
Flickers among the flat pink roses. I wake to listen:
A far sea moves in my ear.

One cry, and I stumble from bed, cow-heavy and floral
In my Victorian nightgown.
Your mouth opens clean as a cat's. The window square

Whitens and swallows its dull stars. And now you try
Your handful of notes;
The clear vowels rise like balloons.

(Lähde: http://www.sylviaplath.de/)  

Olen ollut jo vuodesta yksi ja kaksi aivan järjetön Sylvia Plath -fani. Hänen runonsa ovat jotakin niin uskomatonta, että voisin puristaa kiven käsissäni hiekaksi, kun hänen virtaansa luen.

Harmikseni en omista yhtään Plathin kokoelmaa. Minulla on jopa ikävä häntä. Sain kerran muhevat sakot kirjastosta, kun unohdin lisätä laina-aikaa, ja halusin lukea hänen sanojaan uudestaan ja uudestaan, uudestaan, uudestaan.

Joka tapauksessa tällä runolla osallistun haasteeseen, tuon runon tänne kerran kuussa enkä yhtään tietenkään keneltä tahansa. Ja huomenna lennän Suomeen. Alan jo parantua kammoittavasta ihmeyskästä. Jännittää, ehditäänkö minun romaaniani sittenkään vielä julkaista. Toivottavasti, toivottavasti tietenkin!

maanantai 22. elokuuta 2011

Käytävät kiinnostuvat meistä toisinaan

Minulla on putki päällä.

Kirjoitan kuin eläin ja kiukkuan, kun en pääse koneelle.

Tämän uusimman käsiksen rytmin antavat minulle Regina Spektor ja Annie Lennox. Tarvitsen musiikkia, jotta mikään muu ei häiritse. Mikä omituisinta, en pysty kuuntelemaan kirjoittaessani musiikkia muualta kuin korvalappujen kautta. Sen pitää tulla ihan lähelle, ihan juurelta. Sen musiikin ja rytmin. Ei kaiuttimista jostain huoneesta tai perältä tai sivusta.

Muutan taas kieltäni. Näkyyköhän se jossain vaiheessa blogiteksteissäkin. Muutan sitä hiljaa vaivihkaa uusimpaan tekstiini. Minun pitää olla oikea mies seuraavien kuukausien ajan. Jotta tekin uskotte minua, kun joskus toivottavasti tekstini uskalletaan lukea tai ehkä jopa julkaista. Miehekästä. Jouduin tänään lainaamaan R:n deodoranttiakin - tosin siitä syystä, että oma loppui, ja nyt kun muistan, en muistanut ostaa tänään uutta, joten huomennakin haisen mieheltä! - ja kaupassa käydessä ostin miesten partavaahtoa pyynnöstä.

Hyvää viikkoa, hurja maa!

Helmi-Maaria

PS. Kiva runohaaste, haluan tähän, jooko!

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Olemme palavia viimeisiä hetkiä

Aurinko-armas, tulit sittenkin! Täällä on ihana, raikas kuuma kesä. Ainakin viikko pelkkää lämpöä! Ilojen ilo. Tosin mitä minä teen, kun tulevat kauniit taivaat? Minä menen Ikeaan ja ostan asioita ja sitten vielä kokoan niitä koko viikonlopun niin kernaasti, että kurkkuni palaa eikä minulla ole ääntä, lienee kuumettakin seassa.


Joten periaatteessa pysyn seinien sisällä.
Lounaan kyllä aion syödä tuolla joen varressa.
Kalastan pakastimesta kalan ja pistän sen tulille.

En ole ehtinyt kirjoittaa oikeaa kirjoittamista juurikaan, viime aikoina, mutta ajatusmyrskyä on tapahtunut. Kehitän siitä paljon hyvää.

Tulen ensi viikolla Suomeen peräti viideksi päiväksi. Tahdon ostaa sieltä kirjoja mukaan, kun omat eivät enää riitä. Mitäköhän hyvää kannattaisi ostaa syksyä varten, vaikka syksyä tämä maa ei vielä näekään?

Tervetuloa jälleen uudet lukijat. Pääsettekin pian arvonnan kohteeksi. Sillä kun se 10 000 kävijän raja ylittyy, pakotan jonkun teistä ottamaan hoiviinsa joko ensimmäisen tai uusimman kirjani. Valitettavasti rahkeeni eivät riitä muunlaisiin arvontoihin :)

Arvatkaapa mitä muuta. Saksankielinen blogini on jotenkin omituisen menestynyt. Luulen, että sillä voi olla tulevaisuuttakin tulevaisuuksien joukossa. Minusta on hauskaa kerätä eri ihmettelyn aiheita valmiiksi varastoon. Toivottavasti osa teistäkin joskus ymmärtää virheelliset tekstini oikein!

Leppoisaa löhösunnuntaita!
Minä tartun vasaraan tai ensin ehkä paahtoleipään ja sitten teen tästä kodista viimein asuttavan.

perjantai 19. elokuuta 2011

Herranjestas. Kirjoitin päivän alkajaisiksi runon:

Sinun sanasi minun sanaani vastaan.
Ja minä herään keskeltä mustaa.
Kiveä ympärillä, kylmää kiveä joka puolella.
Makaan mustan kiven päällä.

Sinä olet yksi kivi muiden joukossa, enkä erota sinua lainkaan.
On niin hämärää. On niin kylmä.
En kuule ääniä.
En kuule sinun rajaasi, jonka olet piirtänyt lähelle.

Tämän päivän saalis on yksi pieni väri.
Mitä se merkitsee, jos en näe sitä.
Minä makaan mustan kiven päällä
käsissäni kylmää väriä
enkä kuule sinua vieläkään,
vaikka olet yksi kivi muiden joukossa.

Kuinka synkkä mieli olikaan, kun tuon tein. Oli aamu, oli riita, on kaatosade.
Onneksi minä ja R sovimme riitamme melkein heti. Minä lähetän hänelle sähköpostia, sillä kun olen vihainen tai loukkaantunut tai surullinen, en voi puhua, vaan itken. Joten sähköpostilla minä aina kerron, miltä tuntuu tällainen aamu ja miltä tuntuu muutenkin, ja sitten hän soittaa minulle ja me sovimme, ja nyt on taas kaikki hyvin.

Saan tänään ensimmäisen palkkani. Aloitin työt tiistaina. Huuhuhuu. Sanoin R:lle, että heti kun hän löytää uuden työpaikan, mistä hän saa minun verran enemmän rahaa, minä lopetan työnteon ja pyhitän hetkeni sanoille. Voisin jo nyt jäädä kotiin, mutta en osaa sopeutua ajatukseen siitä, että eläisin toisen rahoilla. Joten jääräpäisesti teen töitä, vaikka kaiken järjen mukaan minun kannattaisi olla kirjoituspöydän äärellä ja naputtaa menemään.

Mutta R sanoi minulle kerran, että yleensä suuret taiteilijat elävät köyhyydessä, ja heitä arvostetaan vasta kuoleman jälkeen. Minä en elä köyhyydessä, mutta en kyllä arvostuksessakaan kirjailijana noin niin kuin myynnin perusteella, joten ehkä pitää vain elää taidetta läpi ja olla sitten joskus poistuttuani ihan oikeaa arvoa täynnä :)

torstai 18. elokuuta 2011

Värini on valkoinen ja kolmekymmentä muuta

Kiitoksia monista onnitteluista, ensinnäkin. Odotan myös teitä blogistanian ihmisiä julkkareihini! Toisennakin kiitoksia Vera A. ja Paula, jotka heititte minua tällä muffarilla. Mukavaa, että blogiani luetaan ja että minä voin lukea muita blogeja ja että blogimaailmassa ollaan kuin kuppikakkuja rivissä konsanaan.

Jotta ansaitsen tämän hörpylämuffinssin - mistä tulee muutes mieleen, että kun olin lapsi, isäni teki useasti suklaamuffinsseja eikä äiti lainkaan, ja minusta se on hassua, sillä eivätkös yleensä äidit ole muffinssinaisia enemmän kuin miehet muffinssimiehiä - minun täytyy kertoa lempivärini, -ruokani ja matkustushaaveeni.

Well, well, well. Lempivärinihän on pinkki tai se sellainen lähinnä pinkki. En tiedä värisävyjen nimiä muulloin kuin silloin, kun täytyy jotain tekstiä varten tietää, ja sitten unohdan ne nimet. Mutta olen nykyään myös valkoisen kaveri. Ja läpinäkyvän. Ja järven ja pohjattoman meren.

Mutta mistä minä pidän, kun vatsaani täytetään? Pidän tällä hetkellä hirmuisesti yrttirahkalevitteestä, jota ei Suomesta saa. Mutta jota voisi kyllä valmistaa itse. Pidän myös thairuoasta, pidän myös kaikesta, missä on paljon väriä ja tuoreutta, kuten vaikka porkkanoista salaattina. Oi, vuohenjuustojen kevät! Oi, juustoinen ruisleipä ja kurkkuviipaleet! Oi myslien rapina.

Ja minne minä tahdon? Peruun minä tahdon heti seuraavaksi.
Mutta nyt vain myöhästyneenä saksaa oppimaan.
Adios amigos ja heitänpä muffiinilla Villasukkaa kirjahyllyssä.

maanantai 15. elokuuta 2011

Ooh mutta nyt täytyy hieroskella silmiä!

Katsokaa, katsokaa, minun nimeni on päässyt ensimmäisen kerran elämässä Helsingin Sanomiin kirjan yhteydessä. Kirjan, joka on aivan iki ja oma. Ihmettelinkin, että miksi tuossa viime päivinä on googletettu niin paljon Minä rakastan sinua nuorta miestä. Toivottavasti löytää tiensä lukijoiden hanskoihin!

Ja sitten: Tervetuloa julkkareihini. Kaikki kynnelle kykenevät tai vaikka korvanlehdellekin kykenevät. Tapahtumaa on ravintola Vastarannan Kiiskessä tiistaina 30.8. klo 19-22. Rauhallisia tavuja minun suustani. Yritän myös nakittaa pari runoilijaystävää paikalle porisemaan. Kirjaani voi ostaa sieltä. Facebookissa voi vaikka ilmoittautua tapahtumaan, jos haluaa etukäteen.

Ja sitten vielä: tässä teille saksankielentaitoisille saksankielinen blogini. Enjoy or don't enjoy. Se keskittyy lähinnä kielellisiin huomioihin ja hauskoihin ilmauksiin. Sekä tietysti kummallisuuksiin tai kepeisiin tapahtumiin.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Lähdin pieneksi hetkeksi tähän päivään


Olen kirjoittamassa omaan elämään historiaa. Jaksan, vaikka vietin viimeisestä 48 tunnista 16 tuntia autossa. Vaiko vähän yli 48 tunnista. En ole varma, koska en ole koskaan osannut laskea kunnolla ja oikein. Paitsi sen, että sataan pääsee vain yksityiskohtaisesti.

Luin 16 tunnin verran John Irvingin The World According to Garpia. Tai ehkä vähän vähemmän, mutta en kuitenkaan tuntenut istuvani autossa juuri lainkaan. Aika hujahti keskellä vesimyrskyjä. Aina kun poistumme Münchenistä, täällä on hyvä sää, ja me ajamme hyvästä säästä pois kamalaan, ja kun ajamme takaisin kotiin, täällä on kamala sää, ja hyvä jää sinne mistä poistumme.

Sateet rakentavat meitä.

Aluksi minä pidin Garpin maailmasta, mutta nyt sitten se jumahti. En ole lopussa enkä puolivälissäkään. Aina kun luen pitkästä aikaa englanniksi, lukeminen on hidasta. Enkä pidä siitä, että Garp on enemmänkin kirjoitusopas kuin romaani, tällä hetkellä minulle, tahtoisin mieluummin nauttia jostakin kelvokkaasta. Luen parhaillani Garpin lisäksi  saksankielistä ponikirjaa. Mutta ei se riitä. Tahdon muuta. 

Sitä paitsi ensimmäisen 8 ajotuntimatkan jälkeen saavuimme Rostockin lähelle pikkuiseen kaupunkiin, jonka nimeä en muista. Siellä asustavat R:n työkaverin vanhemmat. Voi mitä vieraanvaraisuutta! Täytyy sanoa. Ja aamupalamunat tulivat omien kanojen munista ja persikkahillo oman persikkapuun persikoista ja makkara omien villisikojen lihasta. Ja siellä puutarhassa kanojen keskellä luikertelivat luumu- ja omenapuut, kirkkaanoranssit kurpitsat, villit rykelmät kaikkea herkullista, mitä kuvitella saattaa.

Minä pelästyin nähdessäni villisikoja. Niistä lähtee tursahtava, röheä ääni. Koira puraisi minua käsivarresta. Olin niin herkullinen sen mielestä. Minun mielestäni herkullista oli - omatekoisten ruokaluomuksien lisäksi - purjeveneet, jotka ympäröivät Rostockia kuin olisivat olleet sen helmiä. Lisäksi oli huvipuistolaitteita. Minä vietin noin viisi minuuttia tai ehkä vähemmän peläten sitä, että läjähdän pääkallo rusahtaen asfalttiin keskeltä rajua ilmaa. Minä pidän huvipuistolaitteista, niistä kaikkein villeimmistä pyörteistä, ja kiljun.

Kävimme olemassa neljä tuntia isossa purjeveneessä, joka lähti Warnemündestä. Ei se ollut onneksi mikään metallinen sotalaiva, vaan puinen pursi. Oli merirosvo-olo. Horisontti täynnä muita purjeveneitä purjeet alhaalla, ja meidän paattimme syöksymässä kohti täysin purjein. Ei ollut borssikeittoa kylläkään. Oli pilkottua spagettia. Melkein pelkkää sitä. Mutta ei harmita, näimme auringonlaskun ja täydenkuun, näimme iloisen tulituksen pimeässä. Ja minä pidin R:ää kädestä ja hän piti minua pitkin vartaloa, ja me olimme tuulen keskellä jotenkin samaa verta.

Hyvää yötä, suuri kuu!

PS. Sain työpaikan, ja kaikki työpaikat ovat arvokkaita, ajattelen, vaikka tiistaina aloitankin työn, jota viimeksi olen tehnyt alle 20-vuotiaana ja jota en erityisen riemusta kiljuen ole koskaan tehnyt. Vahdin amerikkalaisperheen lapsia arki-iltapäivisin. Kirjoitan ja korjaan muiden kieltä aamujen ajan. Helpottavaa. Alkoivat rahat jo loppua, mutta nyt ei ole enää yhtään mitään hätää.

perjantai 12. elokuuta 2011

Kivinen viikonlopputie

Minä lähden tänään kivikaupunkiin. En tahtoisi lähteä, on niin paljon kirjoitettavaa. Tuntuu, että räjähdän, jos en saa kirjoittaa. Olen jopa pohtinut, että lintsaisinko tänään kirjoituskoulusta ja kirjoittaisin sen 3 tuntia, mitä aamupäivällä ehdin ennen matkaa.

Sitä paitsi minua on huijattu. Rostockissa on jotkut venemessut - ei, eivät minua purret kiinnosta - ja minulle sanottiin, että meille on varattu lauantaiksi hieno, yksityinen purjehdusmatka hulppealla purjehdusveneellä. Mutta eilen tupsahtikin todempaa tietoa: kierrämme neljä tuntia Rostockin lähistöä venäläisellä sotalaivalla, joka on täynnä kaikkia muitakin ihmisiä, eikä ryöstöhintaan kuulu kuin lautasellinen borssia.

Että se siitä unelmasta liehua suurenmoisen, valkoisen, kiiltävän purjeveneen kannella.

Mutta pitänee ajatella niin, että 8 tunnin ajomatkan päässä odottava kaupunki nimeltä Rostock on vielä tuikituntematon minulle, ja että vaikka viivymme siellä vain yhden kokonaisen päivän, ja lähdemme sunnuntaina jo klo 11 kahdeksan tuntia kestävälle paluumatkalle, on jokainen hetki elämässä kuitenkin elettävä jollakin lailla. Vaikka nyt sitten autossa, missä voin harjoittaa saksankielentaitojani, tai venäläisen sotalaivan sydämessä. 

Toivotan kaunista viikonloppua kaikille niille, jotka eivät ole venäläisessä sotalaivassa neljän tunnin keittomatkalla, sekä myös niille, jotka siellä ovat.

Ystävällisin tulkaa julkkareihini -terveisin

Helmi-Maaria, joka juuri loi uuden saksankielisen blogin ja olisi halunnut jo aloittaa sen ylläpitämisen mutta ei ehdi kun on kotiläksyt tekemättä ja pakatakin pitäisi

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Tulen käsiisi pian!

Minäpä tiedän jo varmasti varmaksi, että Minä rakastan sinua nuori mies julkaistaan tässä kuussa!

Sen takia ostin äsken mansikoita. Niiden kilohinta on 4,89 euroa. Piti oikein äidiltä kysyä, että onko se hyvä hinta. Olen ostanut joka päivä puoli kiloa mansikoita siinä tarkoituksessa, että pakastaisin ne, mutta aina ne päätyvät vatsaani. Kuin myös äsken.

Järjestän julkkarit tämän kuun lopussa Suomessa. Kaikille avoimen tilaisuuden arkisena iltana. Tervetuloa myös blogini lukijat. Pitää vain ensin löytää paikka, jossa ei ole muita tapahtumia. Pitää etsiä joku mukava tila. Pitää soveltua ajatukseen siitä, että olen pian kaksoiskirjailija vai mikä se onkaan, kun on kaksi jo julki.

Mutta sitä ennen pitää kirjoittaa vielä lisää, sillä ajatelkaa, olen päättänyt pitäytyä lisääntymissuunnitelmissani.
Sitä paitsi työhaastattelu meni niin kovin hyvin, että olen melkein jo Floridassa, minne en edes tiennyt meneväni vielä joskus. Tai siis ei se ole nytkään varmaa, eihän mikään koskaan ole varmaa ennen kuin sitä omenaa puraistaan. 

tiistai 9. elokuuta 2011

Miten saada tunteet mukaan?
Siten, että elää niitä läpi.

Minulla on vaikeuksia. Mutta eikö se niin mene, että vaikeuksien kautta pääsee voittoon.

Huomenna on myös työhaastattelu. Ja kielikoulua, niin kuin joka päivä. Opin koko ajan uusia verbejä, etsin mennyttä aikaa niiden avulla. Ich laufe, ich laufe. Ich laufe zuruck. Pian alan pitää myös toista blogia, heti kun jaksan, täytyy ensin hengähtää. Pidän sitä saksaksi, voitteko kuvitella, jo.

Näin viime yönä unta saksan kielellä.
Pelkään, että oma kieleni jää joskus alle.
Mutta eihän se voi, eihän?
Sehän on työkieleni. Sehän on vahvuuteni.

Olen tänään heikko.
Hengitän kyllä, hitaasti, en jaksa muuta kuin valvoa.

Kuulin eilen, että lähden perjantaina Rostockiin. Menen kuulemma lauantaina purjeveneeseen, vaikka minä en pidä purjeveneistä, mitä jos putoan ja aallot nielaisevat. Sinne pitää ajaa monta kilometriä, ainakin 800 kilometriä. Suora tie ylös pohjoiseen. Haluan halkaista Leipzigin ja Berliinin sekä kaupunkeja niiden väliltä. Pitää päästä viimeistään maanantaina takaisin, vaikka maanantaina täällä on kaikki kiinni. Minulla on kielikurssiretki residenssiin ensi maanantaina ja odotan sitä, sillä tahdon tästä tunteesta pois.

Minä kirjoitan tänään kuin kalpea varjo ja haamusta pelkkä tuoksu.
Olen muuttanut suuntaa ja kirjoitan sydämestä.
Se mitä lähtee se mitä tuntee.

Siitä tulee ehkä vielä edelleen myytävä tapaus.
Miksi, miksi minä haluan myydä nämä sanat.
Miksi ylipäänsä pitää kirjoittaa myydäkseen omat tarinat.


lauantai 6. elokuuta 2011

Kiphis!

Olin liian monta kertaa


ulkona jostakin pienestä

ja minä pidän sinua kädestä
ja pidän sinua jaloista ja rinnasta
pidän sinusta kiinni ja irti


ja tänäiltana tanssin saksalaisen taivaan alla hiljaista melua.

Herra R järjestää juhlat. Olemme hänen vanhempiensa luona. Koko aamu on rakennettu telttaa, isoa yhdeksänmetristä, siivottu autotallia, kyhätty baaritiskiä, saatu oikea sellainen oluthana ja jopa muita asioita, nyt pitää huilia, minä tahdon juhlia, miksi elämä on joskus sitä että huvittaa.

Saako edes näin paljon juhlia? Tarkoitan: viikonloppuisin on usein kekkereitä tai muita. Eilenkin oli, mutta minä olin kuski, ja hauskaa kyllä oli, mutta väsymys tulee aikaisemmin kuin muille.

Muutamissa blogeissa kiertää tällä hetkellä se sellainen taiteilijan seitsemän syntiä -juttu, joka on hauska, ja siellä puhutaan mm. päihteiden käytöstä, ja jos minun pitäisi vastata, vastaisin kyllä että kyllä minä pidän skumpasta ja jopa oluesta tai viinistä ja virkistävistä drinkeistä, mutta en minä niitä vedä kuin saavista, ja olen kyllä aina joskus hilpeässä hiprakassa, mutta tarvitseeko sitä mitenkään erityisemmin korostaa tai selitellä, häpeilllä kenties. En usko, että se on mikään taiteilijuuden merkki. Että käyttää tai ei käytä päihteitä. Sehän on kylttyyriperinnettä, jonkinmoista, että juhlissa on kuohuvaa, olipa se sitten mitä tahansa kuohuvaa, ja minä kyllä ajattelin tänään kuohua. Koska on kesä, lämmintä, erittäin mukavia ihmisiä ympärillä ja tanssimusiikkia.  Ja isälläkin oli synttärit eikä pelkällä R:llä, pitäähän minun täällä kaukana isästä juhlia isääkin.

Sitä paitsi jostakin syystä kuohuvien päivien jälkeen sisälläni asuva Lyyti kirjoittaa kuin kevät tai sade! Ja myöskin ennen sitä. Kuten nyt, tunteja ennen liehumista, minä istun sisällä ja painelen näppäimistöä.

Ja toivotan lauhkeaa lauantaita, kuohukoon kaikkialla kuinka kuohuukaan, sillä olen huomannut että myös vesi kuohuu kuin rutto, ja minä pidän kyllä vedestä kaikkein eniten, ja tahtoisin itsekin tehdä tuon pikaisen seitsemän juttua -haasteen, mutta pitää kyhätä soittolista illaksi ja samalla kirjoittaa tämä ajatusrykelmä uuteen käsikseen.

Oikein oikein, lähdetään!

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Minusta tulee kaksi tai kaksikymmentä muuta.

Arvatkaa arvatkaa mitä mitä.
Minä olen päättänyt lisääntyä!
Olen todella päättänyt lisääntyä! 

Mutta ehei, en minä ole päättänyt lisääntyä kuten oikeasti lisäännytään.
Olen päättänyt lisääntyä sanoittain. Ja lisäksi mieleltäni.

Minussa, kuten monessa meistä, asuu ainakin kymmenen minua.
Mutta minä olen päättänyt, että minussa pitää asua välttämättä ainakin kaksikymmentä minua.

KOSKAPAS tsadaa: kirjoittaminen on näyttelemistä.
 Ei voi kirjoittaa uskottavasti, jos ei täysillä eläydy henkilöikseen.

Minun täytyisi alkaa elää kirjoitushetkinäni kuten mies. Sillä seuraavassa käsiksessä kertojana on mies.  Täytyisi nyt alkaa tarkastella jotakin sopivaa miestä. Oma, tänään 30 vuotta täyttävä (kippis ja kolahdus vain!) R ei sovi sitten millään tarkasteltavaksi. Hän on liian lähellä. Pitäisi löytää joku sellainen, joka olisi kaikinpuolin hanakka. Ja sitten elää kuten hän, luomani, löytämäni henkilö.  Pitäisi oppia kaikki, mitä sellainen mies tekee.

Miehet, jotka luette, voisitte kyllä vihjaista, miten se koira älähtää.

Kun kirjoitin Siljaa ja Maita, eläydyin niin paljon vuorottain Siljana olemiseen, vuorottain Maihin, että oli vaikea päästä kirjoitustuokioiden (jotka ovat minulla hyvin, elleivät erittäin intensiivisiä) jälkeen takaisin normaaliksi minäksi. Tavallaan tämä on hyvä, sillä sainpahan henkilöihin uskottavuutta ja tiesinpähän olevani kaikkea muuta kuin Silja tai Mai. Tavallaan huono homma, sillä jos en olisi osannut palata rooleista omaksi itsekseni, voisin olla sekopää.

www.kielikorjaamo.fi  
Olisi sitä paitsi mielenkiintoista tietää, eläydyttekö te muut niin paljon? Miten te eläydytte? Ja lukijat; miten te lukijoina eläydytte henkilöihin? Kiinnostaisi tietää Siljan ja Main lukijoiden kokemus: pystyittekö elämään hetkeäkään samassa vauhdissa kuin nämä kaksi naista (vai ovatko he vain yksi?)?

Mietin joskus tai aina, että miltähän esimerkiksi Aleksis Kivestä on tuntunut kirjoittaa. Seitsemän miestä, hyvänen aika, miten hän on pystynyt olemaan ne kaikki! Ja miten Waltari pääsi Sinuheksi. Minäkin tahtoisin päästä. Etsin miestä, joka sopisi minun Sinuhekseni seuraavaan tekstiin. Luulen, että joudun -kuten aina- rakentamaan hänet monesta eri miehestä ja naisesta.

Ja nyt rakennan kakun. Minun R täytti tänään sen mitä minä täytän vuoden päästä. Kannoin aamupalan sänkyyn (kyllä, jestas, kello seitsemältä jo!) ja laulaa lurautin vähän jotakin sointuisalla (kyllähän?!) äänelläni. Ja nyt kun rakennan kakun, minä en tee töitä, minä kirjoitan sillä aikaa kun kakku paistuu, ja kaiken järjen mukaan kakku palaa, kun minä kirjoitan niin. Elän kuten mies tai seitsemän!

Ai niin, anteeksi, piti saada kokeilla että miltä tuo oma logo täällä näyttää. Ei tämä piilomainontaa ole, vaan ihan selvää!

maanantai 1. elokuuta 2011

Missä on alku ja missä se loppuu?

Niin että sillä tavalla. Olen uuden harrastuksen orja. Kun vain voisinkin lähteä kohti vuoristoa joka aamu, kävellä jalat riekaleiksi kohti taivasta saapua. Odotan jo seuraavaa kertaa. Ostimme kirjankin, Alppi-kirjan, siinä on 130 erilaista vaellusreittiä ja minä tiedän taas uusia sanoja. 

Olen läksyni lukenut. Kirjoitin tänään elämäkerran saksaksi, pelkkiä päälauseita siinä, minun saksalaisessa elämäkerrassani. Sehän tarkoittaa sitä, että olen elänyt helppoa elämää. Täällä näkyy jokaisessa uutislähetyksessä Somalia. En enää kestä katsoa. Olen syyllinen: piilotan pahan pois. Ja silti tiedän, että se on täällä. Ei Somalia niin kaukana ole, etteikö sinne yltäisi. Näkyyköhän Suomessa se niin. Että jossakin on paljon kovempi nälkä kuin missään ikinä voi olla.

Täällä on kesä vasta alkamassa, uudelleen. Kotikaupunkini tuoksuu maltaalle melkein päivittäin. Aluksi en pitänyt sen imelästä hajusta. Nyt pidän. Kesä on alkamassa ja se on liian valtava. En voi käsittää.

Lähden pian rannalle juoksemaan jos pystyn, rikoin eilen ihoa niin, että kengät sattuvat. Olen luvannut kertoa: siellä näkyy alaston maailma. Isarin varrella on paikka, missä saa olla alasti. Siellä voi olla myös vaatteet päällä.

Paljon miehiä, alastomia, seisoskelemassa veden varjossa. En ymmärrä: miksi he keikistelevät niin, että vehkeet viuhuvat? Kääntyilevät, pitävät käsiä lanteilla ja venyttelevät. 

On siellä naisiakin, jotkut hyvin säädyttömästi haarukset levällään kohti aurinkoa, enkä minä kerrassaan voi katsoa. En pysty. Vaikka toisaalta on pakko myöntää: meissä jokaisessa asuu pieni tirkistelijä. Varsinkin meissä kirjoittavissa ihmisissä.

Minä tirkistelen naapureitani, näenhän heidän ikkunoidensa läpi tai ainakin pinnalle. Haluan katsoa, millaista on muiden elämä. Rannalla juostessani en välttämättä käännä päätä. Kyllä minua kiinnostaa tietää, minkälainen henkilö keikistelee takapuoli ojossa seisoskelemassa (kun yhtä hyvin voisi maata viltin päällä) ihmisten ilmoilla. Enkä saa selvää: siellä on sekä nuoria että vanhoja. Sikin sokin kaikki sekaisin.

Jännä kaupunki tämä eteläisen Saksan kruunu. Täällä sallitaan nakuilu, toisaalta, toisaalta ei lainkaan. Minun mielestäni täällä ollaan paljon alastomampia kuin saunamaassamme Suomessa. Yleisissä saunoissakin ollaan alasti, miehet ja naiset sekaisin, enkä minä tiedä pystynkö enää menemään täällä mihinkään saunaan, kun en halua ketään alastonta karjua viereeni löylyttelemään tavalliseen, läpinäkyvään saunaan.

Pitää tehdä taas läksyjä. En ole pystynyt keskittymään kirjoittamiseen. Olen sen sijaan keskittynyt Kielikorjaamon markkinoimiseen. Minä haluaisin, kyllä, kirjoittaa, mutta en pysty. Ajatukset ovat jotenkin kiinni. Olen kyllä R:n kanssa käynyt keskustelua uusimmastani, koettanut saada lisää syvyyttä siihen ajatusten tasolla, mutta jostakin syystä tuntuu, että olen ikuisella lomalla. 

Ei, en sanaton tahdo olla. Tahdon takaisin Alppiin. Katsomaan, kuinka pilvet laskeutuvat tämän maan päälle. Syöttämään vapaana laiduntaville, kylmäverisille hevosille eväsomenoita. Karkaamaan.


Ai niin. Mitäs sanotte, jos minä kirjoittaisinkin sittenkin eräänä päivänä rakkausromaanin vaikka en tahtoisikaan?  Jos vain ajautuisin sellaiseen tilanteeseen. Tarkemmin tai hyvin ajateltunahan Minä rakastan sinua nuori mies on pelkästään rakkausromaani tai ei lainkaan. Mitä jos minä olenkin hyvä juuri sellaisessa enkä yhtään missään muussa? Mitä jos pitäisi unohtaa kaikki se, mitä olen jo tehnyt ja kaavaillut ja ryhtyä tietoisesti toisenlaisiin toimiin?