sunnuntai 14. elokuuta 2011

Lähdin pieneksi hetkeksi tähän päivään


Olen kirjoittamassa omaan elämään historiaa. Jaksan, vaikka vietin viimeisestä 48 tunnista 16 tuntia autossa. Vaiko vähän yli 48 tunnista. En ole varma, koska en ole koskaan osannut laskea kunnolla ja oikein. Paitsi sen, että sataan pääsee vain yksityiskohtaisesti.

Luin 16 tunnin verran John Irvingin The World According to Garpia. Tai ehkä vähän vähemmän, mutta en kuitenkaan tuntenut istuvani autossa juuri lainkaan. Aika hujahti keskellä vesimyrskyjä. Aina kun poistumme Münchenistä, täällä on hyvä sää, ja me ajamme hyvästä säästä pois kamalaan, ja kun ajamme takaisin kotiin, täällä on kamala sää, ja hyvä jää sinne mistä poistumme.

Sateet rakentavat meitä.

Aluksi minä pidin Garpin maailmasta, mutta nyt sitten se jumahti. En ole lopussa enkä puolivälissäkään. Aina kun luen pitkästä aikaa englanniksi, lukeminen on hidasta. Enkä pidä siitä, että Garp on enemmänkin kirjoitusopas kuin romaani, tällä hetkellä minulle, tahtoisin mieluummin nauttia jostakin kelvokkaasta. Luen parhaillani Garpin lisäksi  saksankielistä ponikirjaa. Mutta ei se riitä. Tahdon muuta. 

Sitä paitsi ensimmäisen 8 ajotuntimatkan jälkeen saavuimme Rostockin lähelle pikkuiseen kaupunkiin, jonka nimeä en muista. Siellä asustavat R:n työkaverin vanhemmat. Voi mitä vieraanvaraisuutta! Täytyy sanoa. Ja aamupalamunat tulivat omien kanojen munista ja persikkahillo oman persikkapuun persikoista ja makkara omien villisikojen lihasta. Ja siellä puutarhassa kanojen keskellä luikertelivat luumu- ja omenapuut, kirkkaanoranssit kurpitsat, villit rykelmät kaikkea herkullista, mitä kuvitella saattaa.

Minä pelästyin nähdessäni villisikoja. Niistä lähtee tursahtava, röheä ääni. Koira puraisi minua käsivarresta. Olin niin herkullinen sen mielestä. Minun mielestäni herkullista oli - omatekoisten ruokaluomuksien lisäksi - purjeveneet, jotka ympäröivät Rostockia kuin olisivat olleet sen helmiä. Lisäksi oli huvipuistolaitteita. Minä vietin noin viisi minuuttia tai ehkä vähemmän peläten sitä, että läjähdän pääkallo rusahtaen asfalttiin keskeltä rajua ilmaa. Minä pidän huvipuistolaitteista, niistä kaikkein villeimmistä pyörteistä, ja kiljun.

Kävimme olemassa neljä tuntia isossa purjeveneessä, joka lähti Warnemündestä. Ei se ollut onneksi mikään metallinen sotalaiva, vaan puinen pursi. Oli merirosvo-olo. Horisontti täynnä muita purjeveneitä purjeet alhaalla, ja meidän paattimme syöksymässä kohti täysin purjein. Ei ollut borssikeittoa kylläkään. Oli pilkottua spagettia. Melkein pelkkää sitä. Mutta ei harmita, näimme auringonlaskun ja täydenkuun, näimme iloisen tulituksen pimeässä. Ja minä pidin R:ää kädestä ja hän piti minua pitkin vartaloa, ja me olimme tuulen keskellä jotenkin samaa verta.

Hyvää yötä, suuri kuu!

PS. Sain työpaikan, ja kaikki työpaikat ovat arvokkaita, ajattelen, vaikka tiistaina aloitankin työn, jota viimeksi olen tehnyt alle 20-vuotiaana ja jota en erityisen riemusta kiljuen ole koskaan tehnyt. Vahdin amerikkalaisperheen lapsia arki-iltapäivisin. Kirjoitan ja korjaan muiden kieltä aamujen ajan. Helpottavaa. Alkoivat rahat jo loppua, mutta nyt ei ole enää yhtään mitään hätää.

5 kommenttia:

  1. Siitä se lähtee sujumaan, se normaalielämä. Vaikka tuskin sinun elämääsi kannattaa kovin "tavalliseksi" sanoa. Olet suomalainen, sisukas nuori nainen, joka sopeutuu uuteen ja erilaiseen..;)

    Hyvää alkuviikkoa sinulle, Helmi-Maaria<3

    VastaaPoista
  2. Olipa mukava päivitys. Tällä tyylillä kirjoitettua Supernaiivi kakkosta lukis kuin hullu puuroa :)

    VastaaPoista
  3. Oli ilo lukea päivitys. Suomalaiella sisulla pärjää:)

    VastaaPoista
  4. On ollut ihana viikonloppu sinulla. Onnea lasten hoitoon.

    VastaaPoista