perjantai 30. syyskuuta 2011

Sukupuolenvaihdos

Oktoberfestiä keskiviikolta.
Viimeinen syyskuun päivä. Kylven jälleen kirkkaassa auringossa. Heräsin aamulla hevosen pärskähtelyyn, ikkunan takana väritetyt puut loivat pitkiä, varjottomia jälkiä silmiini. Minä pidän eläinten äänistä. Olen taas R:n vanhempien luona, pikkuisella idyllisellä maalaiskylällä enkä jaksa olla ihastelematta näitä edesvastuuttoman kauniita maisemia.

Saavuimme tänne viimeyönä neljän aikaan. Juhlaviikonloppu, taas. Miksi elämän pitää olla kausittain yhtä juhlaa, vaikka huoliakin on ja maailmassa asiat sekaisin.

Olen kirjoittanut koko aamun ja minua kylmää. Polttaa myös. Tekisi mieli hihkua, että tämä teksti on ihana. Kaunis ja valtava. Rakentaminen tekee käsistäni kipeät, silmistäni painavat, uurtaa otsaani kaivosta, semmoista mietintäryppyä. Mutta voi kun nautin, nautin, nautin, minä nautin kirjoittamisesta ja minä haluan elää sillä. Olen päättänyt iskeä itseni läpi harmaan, kirjallisen kiven. Olen päättänyt saada apurahaa ja lopettaa kaiken muun. Keskittyä vain. Antaa palaa.

Syyskuun viimeinen päivä. Olen kaukana kotoa. Haluan yhä koiran. Kaipaan ystäviäni Suomesta. Tahtoisin ratsastaa Alppien läpi Italiaan. Menemme sinne joulukuussa, marraskuussa Prahaan.En ole vielä koskaan päässyt Italiaan asti. Haluaisin syödä jäätelöä keskellä talvea katedraalin edustalla ja katsoa, minkä värinen on taivas alhaalta päin, ja ostaa katutaiteilijalta maalauksen, jossa näkyvät meren rajaukset.

Minä toivon että viikonloppunne on kaunis vaikka joillekin se on vakava. Joskus vakavakin on kaunista, joskus. Minä olen nyt taas mies, pitää eläytyä, hyvästi jokavuotinen syyskuu, näemme jälleen ensi tilassa, minun on lakattava sanomasta asioita naisen näkökulmasta, pitäisi ehkä kirjoittaa seuraavat kuukaudet tätä blogiakin miehenä, miten olisi, jos olisinkin yht'kkiä Herman-Markus Pakara (jostain syystä Pisara ei ole yhtään maskuliinisen kuuloinen..).

torstai 29. syyskuuta 2011

Sanotko mitään ilman sanoja?

Rakastan sanoja. Luen juuri Saramagon Oikukasta kuolemaa (ooh, Saramago on super ja taidokkaista tuhoisin!!), ja kuinka ollakaan, siellä on kiteytytys: "- - tarkoitan jotain mitä sanoilla ei ikinä voi ilmaista, suhteellinen, ehdoton, täysi, tyhjä, on vielä, ei ole enää, mitä ne muka merkitsevät - - sanat ovat hyvin liikkuvaisia, ne muuttuvat päivästä toiseen, ne ovat häilyviä kuin varjot ja ovat itsekin vain varjoja, ne sekä ovat olemassa että ovat lakanneet olemasta, ne ovat pelkkiä saippuakuplia, kotiloita joiden kohina tuskin kuuluu, katkenneita puunrunkoja..." 

Minun mielestäni sanoilla voi ilmaista kaiken, mutta se vaatii harjoitusta, vuosien työtä. Jotta osaa ilmaista kaiken, sanoilla. Jotta osaa, jotta pystyy. Jos minua painaa jokin, jos haluan saada ääneni arkipäivässä ja ihmissuhteissa kuuluviin, kirjoitan. Sanojen avulla sanon. Noilla, jotka muuttuvat koko ajan. 

Mistä pääsee hauskuuteen: leikkiin. Haasteisiin. Sanaleikkiin. 

Blogistaniassa kiertää sanahaaste, selitysvaade, joka menee näin:

Jos haluat minulta seuraavan haasteen, mainitse siitä kommentissasi. Minä listaan viisi sanaa/asiaa, jotka miellän sinuun. Ne voivat olla järkeenkäypiä tai täysin satunnaisia sanoja/ asioita. Sinun tulee julkaista antamani lista blogissasi ja tehdä postaus kommentoiden sinulle annettuja sanoja.

Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogista antoi minulle seuraavat sanat:  kaipaus, kirjoittaminen, ikkuna, kotimaa, kaurakeksi. Ja minä selitän heidät näin...


KAIPAUS - on herkkää ja lähellä jokaista. Minä kaipaan tämän tästä jotakin, kaipaus on unta. Se on kevyempää kuin ikävä, se on jotenkin pehmeää. Joskus on käperryn siihen, haluan kaivata. Sillä jos ei kaipaa mitään, onko elämä silloin erilaista lainkaan vai vain samaa joka päivä.


KIRJOITTAMINEN - on elämäni ja kaikki maailman luvat tehdä, mitä ikinä haluaa ja nähdä, mitä aina toivoo ja luoda omaa nahkaa uudelleen, uudelleen, tehdä toisia. Synnyttää ja mukautua, elää siinä samassa ja aivan eri tavoin.

IKKUNA - valon synonyymi ja ovenkin. Lupa nähdä, lupa kuulla sen takaa, tuntea turvaa, koska se on maailman ja itsen välissä, mutta toisaalta ikkunan takaa näkee myös, mitä muilla on tai mitä tapahtuu, ja se voi tuoda kuvioon kaipauksen tai kenties jopa syvän ikävän.

KOTIMAA - tätä pohdin tällä hetkellä. Onko kotimaa se, missä asuu vai onko se se, missä on syntynyt ja suurimman osan elämästä elänyt? Kotimaa on jotakin rakasta, ja ennen ajattelin, että se on pysyvää, vankkaa, identiteetin alku ja juuri, mutta nyt en tiedä. En tiedä mihin ikinä jään. En tiedä, mikä on minun kotimaani, mutta yhä luulen, että se on Suomi.

KAURAKEKSI - pyöreä, rouhea lapsuudesta tuttu keksi. Mahtuu kaikkien käsiin. Jo kauan ennen kuin löysin tieni kirjoittamaan Siljaa ja Maita, tiesin, että kyseinen romaani alkaisi sanoilla: "Se kaikki alkoi pienestä pyöreästä kaurakeksistä joka mahtui kerralla suuhun.."

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Minut jätettiin

Siedän sinut, en sinua. Olen valikoinut jo kymmenen kertaa kaksikymmentäneljä muuta. Ja minut jätettiin viikonloppuna eräältä taholta. Sanotaan: sen minkä taakseen jättää löytää edestä. Ehkä hän löytää minut jossain muodossa edestään joskus. 


Minun piti saada kirjoittaa tänään kuin kone. Mutta minkäs teet. Aurinko rupisee, se kimmeltää silmiin kaihdinten välistä, pyytää ulos. Menen ja juoksen. Ajattelen sen kokoon. Juonen, kenties, ajattelen puheenvuoroja, ajattelen, että on parempi voida juosta kun ei muutakaan ehdi.

Menen taas Oktoberfesteille. Keskellä viikkoa huvipuistolaitteisiin, juomaan pari "mukillista" Radleria. Menen ystäväni herra D:n kanssa tai ehkä hän on R:n ystävä pikemminkin. R liittyy myöhemmin seuraan, R:n täytyy työskennellä kuulemma. Niin pitäisi minunkin. Nukahdin eilen ennen kuin hän tuli kotiin, nukuin aamulla kun hän läksi, minulla on ikävä. Menen Oktoberfesteille viimeisen kerran tänä vuonna ja R tulee vasta perässä.

Tekisi kuitenkin toisaalta mieli jäädä kotiin ja kirjoittaa. Mutta toisaalta ei niin voi, jos on luvannut jo. Tai siis ei tietenkään. Sanojaan ei voi perua. Sanojaan voi vain vahvistaa.

Menetin viikonloppuna erään ystävän, sen, jonka kautta olen R:n tavannut. Harmittaa, tietenkin, olen surullinenkin, mutta toisaalta kovin vihainen. Hän on ollut niin hirveän röyhkeä ja itsekeskeinen viimeisten kuukausien ajan, että sunnuntaina sellaisen loukkaamiskohtauksen jälkeen kerroin hänelle hyvin ystävälliseen sävyyn, että maailmassa on muitakin, ja että olen jo usein joutunut loukkaantumaan hänen käytöksestään minua ja muita kohtaan. Että ei ihan mitä tahansa voi sanoa muille, etenkään ilkeällä tavalla, ja että hän voisi hieman herätä ajattelemaan. Maailmassa on muita. Et vain sinä tai en vain minä.

Mitä hän teki. No, hän sanoi, ettei tarvitse ystäviä, jotka eivät ymmärrä, että hän käy läpi vaikeita aikoja (huoh, olen kuitenkin sentään aina ollut tukena, ja hänen aikansa eivät enää ole vaikeat, ovat vain itsekeskeiset), ja että hän kyllä saa tehdä mitä ikinä haluaa ja ajatella vain itseään, koska hän on sinkku. Ja että minun on turha käydä moralisoimaan, ja ettei hän tarvitse ystäviä, jotka moralisoivat silloin, kun on vaikeaa (hänen vaikeutensa on siis sitä, että hän tieten tahtoen himoitsi muita miehiä ja jätti omansa..ja nyt on kai sitten jotenkin ikävä entistä). Mutta ikävä kyllä hän on tehnyt esimerkiksi entisen poikaystävänsä elämästä kovin helvetillisen - samoin monen muun. Joten eikö ole reilua, että ravistaa vähän, sanoo, että haloo herää.

R ainakin sanoi minulle, että jos kerran ystävät eivät ole niitä, jotka saavat moralisoida tai hieman herätellä, niin kuka sitten. Eivätkö juuri ystävät ole sitä varten, että pitävät toistensa elämät kuosissa tai hillitsevät hieman, jos näyttää siltä, että toiselta karkaa mopo käsistä. 

Minun oli näköjään pakko purkaa tämäkin ihmissuhdejuttu tänne. Internetiin, ihmisten ilmoille. Tämä ystäväparka ei tahdo siis enää olla ystäväni, internetystävyyden hän jo lopetti (ts. Facebook-suhteen), ihmettelen, että onko tuommoinen käytös nyt aikuista vai olenko minä vain typerä, kun kerron, että hän ei ole aivan kovin mukava, kun kohtelee meitä muita (jotka auttavat myös rahallisesti!) kaltoin. Rahaa en varmaan koskaan tule takaisin saamaan, ja nyt pohdinkin, haluanko edes tätä ihmistä takaisin...kaiken moskan jälkeen. Ainakin olisin valmis keskusteluihin.

Miksi minä kirjoitan tänne mutta en ollenkaan oikealle paperille. Päiväkirjani, en ole sinua hylännyt, päiväkirjani kuule. 

PS. Kuvat ovat Kiosked Image Bankista. Loistolöytö. Kiitos Heidi!

tiistai 27. syyskuuta 2011

Pikimusta vaaleanpunainen aamu

Kelloni lyö minut repaleiksi maanantaisin ja tiistaisin kello kuuden pintamilla.
Syön mysliä ja muistan unesta vielä neljäsosan, ja sekin neljäsosa jää kohta kyydistä pois.
Nousen pyörän selkään poljen kymmenen kilometriä töihin, riemuitsen kymmenen työtunnin jälkeen siitä, että viikon työt ovat niin sanotusti putkessa, voin huomenna ja taas ja taas keskittyä olennaiseen. Kirjoittamiseen. Teen itseni puhtaaksi niin, avaan kaksi ovea, joista toinen on uusi maailma muille, toinen uusi itselle.

Ja nyt runoa kehiin, Sirkka Turkan runoa, siivosimme eilen illalla työhuonetta, järjestin kirjahyllyä uudestaan, muistin, että omistan paksun runokokoelman. Jotenkin Turkka on joskus iskenyt, jotenkin hänen tyylissään voisin kalastaa raidan omaa tulta, sellaista "sinä, te" -muotoa.

"Anteeksi asuni, tämä pukeutuminen, nämä silmät.
Jotka polttavat, lävistävät teidät.
Nyt armottomuus ratsastaa läpi viiman,
pakkasen, jäisellä hevosella.
Metronomi, näet, merkitsee juuri sitä,
kuinka monta iskua minuutissa
pystyy lyömään."

Tihkutiistai, aurinkotihkua, täällä on yhä kuin kesä.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Hetkojen (vai hetkein vai vain hetkien) viemää

Uiui, olen hyvää vauhtia suorastaan hullaantumassa Oktoberfestiin. Hiphei, kun siellä on hauskaa. Oikeasti hirmuisen mukavaa!

On hurjia huvipuistolaitteita - kammoittavan kivoja! - hyvää ruokaa - tosin aivan ylihintaista - hauskoja ihmisiä - joista voi jopa tulla uusia ystäviä - laadukasta olutta - jota tosin kannattaa nauttia hieman epälaadukkaasti "Radlerin" muodossa, jotta muistaisi vielä seuraavana päivänä kaiken hulppean! - ja mikä parasta: kaunista ilmaa sekä huvittavia - tosin ehkä ilkeähkösti huvittavia - hetkiä, kun voi hieman naureskella heille, jotka ovat niin änkyrähumalassa, että ovat nukahtaneet joko keskelle kulkuväyliä tai otsa vasten pöytää tai jotka hyppivät ympäriinsä hassut hatut päässä tai tekevät jotain muuta kimuranttia.

(Tässä kohdassa on varmasti hyvää ja rehellisyyden perikuvaista myöntää, että viime vuonna ensimmäisellä fest-kerralla en ollenkaan muistanut, että yksi olut on yhtä kuin yksi litra olutta, ja taisinpa vetäistä peräti "neljä-viisi" olutta silloin, mutta en onneksi sentään ole koskaan nukahtanut keskelle katuja vaikka entistä bravuuriani Barbie Girliä olenkin saattanut kailotella kaikuvasti juuri niillä kaduilla!)

Olen nyt kaksi päivää viettänyt festeillä. Tänään menemme sinne syömään härkäsämpylää - entisenä kasvisruokailijana on pakko myöntää, että joskus liha maistuu hyvältä - ja minä haluan ajaa kaikilla niillä koneilla, joilla en eilen ehtinyt!

On niin hauskaa, että ihmiset pukeutuvat kauniisti, panostavat perinnejuhlaan. Dirndl on lempivaatteeni tällä hetkellä. Nahkapäntsit eivät mielestäni ole mitenkään hemaisevia, mutta sitäkin koomisempia. R ei suostu niitä ostamaan, mutta ehkä aion sen pakottaa ensi vuonna. Ihan vain hauskanpidon vuoksi. Nahkapäntsejä ei koskaan pestä, joten ei haittaisi, vaikka härkäsämpylää lurahtaisi pöksyille tai tuopillinen olutta tai purkillinen puuteria :)


Yksi muukin hyvä puoli Oktoberfestissä on se, että alue suljetaan suhteellisen aikaisin eikä puoli yhdentoista jälkeen olutta enää saa. Siinä vaiheessa alkaa olla niin väsynytkin, että suorastaan hinkuu kotiin eikä mihinkään jatkamaan (tosin on niitäkin, jotka jaksavat aamuseitsemästä seuraavaan aamuseitsemään), ja sitten menee kotiin ja nukahtaa ajoissa, joskus jopa jo yhdeksältä illalla, ja herää pirteänä seuraavana aamuna ennen kukkoisen kiekua.

Nytkin on koko uusi päivä taas edessä, mieli mukavasta ajasta pirteä. Minulla on ollut niin, niin mukavaa pitkästä aikaa että vain hymyilen. Ja rakkaus sen kuin roihuaa. Eilisen vietimme "vanhanajan alueella", missä sitten minä ja R päätimme ajella vanhanaikaisella karusellillä. Voi naurua. Haluan uudestaan. Se oli niin vanhaa ja hidasta mutta mahtia.

No mutta jotta tekisi muutakin kuin vain antaisi sydämen riehua aion tänään kirjoittaa vielä ennen ja jälkeen fest-lounailun kuten nytkin teen. Ajattelin myös urheasti urheilla, sillä viimeiset kaksi päivää olen kirjaimellisesti istunut joko huvipuistolaitteissa tai pitkän pöydän äärellä. Jalat tahtovat jo juosta. Jännä päivä edessä.

Ai niin, ja kun kerran lupasin, täytyy tehdä myös aamupalaa miehille - miksi lupasinkaan..?! - jotka jaksoivat eilen jutella aamuyöhön asti olemattomalla parvekkeellamme. Eivät ole nähneet toisiaan neljään vuoteen, opiskelukaverit, minun R ja hänen ystävänsä, joka on meillä vieraana.

Jotenka sirkeää sunnuntaita kaikille ja ajatelkaa, että juhla, olkoonkin oluestaan kuuluisa, voi olla sairaalloisen (en keksi nyt muutakaan sanaa) romanttinen. Mistä tuleekin mieleen, että tahdon piparin! En ole vielä sitä saanut. Oktoberfestsydäntä.

PS. En ole ehtinyt kuin vilkaisemaan tässä parin päivän aikana muita blogeja, mutta tämäkös aihekos kiinnostaakos Kirsin kirjanurkassa, joten palaan varmaan itsekin tähän piakkoin, jos muistan, adios!

torstai 22. syyskuuta 2011

Olet kyllä varsin hyvä!

Fiilistelyfestkuva Wikipediasta.
Mitä mieltä olette siitä, että tapaa jonkun, jota ihailee. Tai siis kai meillä joillakin kaikilla on jokin idoli, jonka tahtoisikin tavata edes kerran. Minulla on monta kirjoitusidolia. Ja nyt olen tavannut erään heistä, vaikka ei olekaan ollut erityistä hinkua tavata ketään. Ja minusta se oli mukavaa, tämä tapaaminen, etenkään kun en paljastanut olevani hänen kirjoihinsa täysin uponnut lukija (tosin viimeisintä en ole lukenut, joten ei voi tietää, olenko sittenkään täysin uponnut).

Jotenkin sitä vain kainostelee eikä uskalla läväyttää tiskiin, että minäpä muuten olen ensimmäisestä romaanistasi asti ajatellut, että kirjamaailma tarvitsee juuri sinua. Mikä siinä onkaan. Ettei uskalleta ilmaista suuria ihannoinninilmauksia ihailun kohteelle?

Ujoa, kyllä. Olen ujo sellaisissa tilanteissa ja joskus muissakin. Enkä tiedä, olisiko oma olo ihan kovin mukava, jos joku yhtäkkiä kesken keskustelun kertoisi, että oi, sinä olet yksi parhaimmista kynäilijöistä, joita tiedän. Tai siis varmasti se hivelisi mieltä ja ylentäisi alaa, mutta osaisiko siinä sitten kiemurtelematta ottaa kohteliaisuuksia vastaan.

Taitolaji, sekin.

Kirjoitan tänään loppupäivän kuin kanuuna. Aamupäivän tein muuta, tein työtä, jonka tiimoilla tapasin myös kirjaihailun kohteeni, vaikkakin työ oli kaikkea muuta kuin kirjoitustyötä. No mutta, olen syvällä tekstissäni. Olen poistanut jo paljon Pintanaarmuista. Sillä, kuten jo tiettyä, yhdistän sen uusimpaan käsikseeni, jota tässä hiljan olen muodostanut. Poistan kohtia raivolla, sillä nyt kun aikaa tähän tekstiin on todella, todella kauan, näen kaiken turhan. Kaiken senkin turhan, mitä en viimeisimmällä muokkauskerralla nähnyt. Sivuja, sivukaupalla sivuja on lähtenyt jo.

Tarvitsen kipeästi palautetta, mutta ensin täytyy saada kaivettua kuoppa sopivan muotoiseksi, jotta sen voi täyttää uudestaan. Ja muuta yhtä filosofista. En ymmärrä, miten minusta voisi edes saada ulos mitään filosofista, sillä armas R juuri eilen illalla tokaisi, että jos minun päässäni aivojen tilalla ei ole rumpuja vastakkain läiskivä apina, sitten siellä on varmasti sirkuskarhu, joka kiertää ympyrää yksipyöräisellä sirkusmusiikin tahdissa. Tiedä sitten, mitä hänkin tarkoitti...?
Googlen kuvahaullahan pääsee ihan kivoihin fiiliksiin!

Menen huomenna Oktoberfesteille erään uuden, valloittavan ihmistuttavan kanssa. Hän on R:n työkaverin tyttöystävä. Myös lauantainakin menen juhla-alueelle, kun meille tulee vieraita, ja Oktoberfesthän on kuitenkin pakko näyttää kaikille. Hauskaa, toivottavasti. Ja voi, kun vain jaksaisikin kaiken!

maanantai 19. syyskuuta 2011

Koiranpäivät

Minusta tuntuu, että olen unohtanut liikaa Minä rakastan sinua nuorta miestä.

Pitäisikö sitä kenties jotenkin mainostaa. Tai pitää mielessä.
Ajattelin lukea sen huomenna töissä.

Tai ehkä luen sen kohta ennen kuin väsyneenä, erittäin väsyneenä, kaadun sänkyyn.

Minun iso R sai uuden työpaikan. Tietää paljon maallista mammonaa, mutta en ole aivan varma, onko elämä juuri sitä. Tai siis eihän se kyllä yhtään ole. Tulemme olemaan tammikuusta lähtien erossa neljä päivää viikosta, jokaisesta, ja minusta tuntuu ristiriitaiselta. Mutta samalla iloitsen hänen puolestaan. Erittäin, erittäin hieno juttu, kun toinen on tuommoista toivonut. Tuen häntä tietysti kaikin tavoin.

Mutta haluan kyllä korvaukseksi ainakin koiran. En uskalla nukkua yksin kolmea yötä tässä asunnossa ilman koiraa. En, en. Minä tarvitsen neuvoja. Miten saan ylipuhuttua epäkoiraihmisen yhtäkkiä koiraihmiseksi. Miten saan ostettua salaa koiran (ei tosin pitäisi olla vaikeaa, kun teininä ostin siskoni kanssa salaa hevosen!!?).

Koira auttaisi kirjoitustyössäkin, eikös. Pääsisi koko ajan happihypylle ja saisi koiralta tukea, kun ei jaksaisi. Entinen koirani Bruno, joka yhä elää, olisi ihana. Mutta hän on jo toisten oma, ollut jo vuosikaudet, Bruno-reppana, jolla oli kasvainkin tässä, mutta hyvälaatuinen. Saankohan minä uuden Brunon.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Se vain huusi, oli pakko.

Voi häpeänpuna.

Minun piti tänään ostaa itselleni sisäurheilukengät - sillä jippiaijee olen täälläkin nyt urheilutalon jäsen! - ja valokuvakehyksiä ja vaellustakki sekä lisää hedelmiä jääkaappiin. Läksin iloisin, suorastaan reippain askelin kulkemaan aurinkoisia, +25-asteisella ilmalla täytettyjä katuja. Ihastelin joenvartta, ihastelin puita ja taloja, kuten aina, kunnes päätin poiketa tavanomaiselta reitiltä epätavanomaiselle. Mikä oli virhe tai ehkäpä onnekas käänne.

Nimittäin löysin putiikeista putiikeimpia toisensa jälkeen ja vahingossa eksyin niihin sisään hypistelemään kaikenlaisia asioita ja kankaita. En voinut sille mitään, mutta Kauf dich glücklich -kaupassa silmäni eivät päässeet irti mekosta, semmoisesta tuosta mikä kuvassa näkyy, ja nyt se nököttää minun edessäni ja kirkuu, että minun pitäisi pukeutua siihen aina.

Eikä siinä vielä kaikki. Menin näkemään myös Mother Earth -liikkeen edustalla rekillisen hameita. Yksi - tai oikeastaan hirveän moni niistä - sanoi: "Osta minut, olen juuri sinun! Rakastan sinua nuori nainen!" Niin, että voitteko kuvitella voiko tuollaista pyyntöä - tai käskyä - ohittaa. Minä menin ja ostin sen. Yhden vain, kylläkin.

Ja sitten jatkoin kulkemista kohti keskustaa, missä ei voi näinä päivinä sietää. Siellä on niin paljon turisteja. Oktoberfestin innoittamia. Joten en kerrassaan kyennyt enää etsimään sisäurheilukenkiä saatikka vaellustakkia. Hedelmätkin jäivät tiskille. Olen aivan puhki.

Aion kirjoittaa tämän illan, katsoa nyyhkyelokuvankin, syödä perunalastuja, karkkiakin käväisen kohta kaupasta. R on työmatkalla, koko asunto pihisee yksinäisen illan riemua. Niin. Tällä kertaa riemua, vaikka voisi kuvitella, että olisin tylsistynyt, mutta ei, minä ja uusi mekkoni ansaitsemme paikkamme!

Hyvää viikonloppua!

PS. Kirjakaupassa jaksoin kyllä käydä, kuten aina, mutta en löytänyt mitään luettavaa tällä kertaa. Tai ehkä vain tunsin pientä syyllisyyttä siitä, että tuhlasin juuri kokonaisen neljäsosan kuukausituloistani vaateriepuihin.


PS. PS. Tässä on muutes kuva keittiöstämme. Joka on ikioma, ei yhtään velkaa, ja joka on ihan iki-itse taistellen rakennettu! R teki tietysti suurimman työn, mutta jotta edes vähän pääsen pätemään: minä suunnittelin tämän. Ja etenkin kaikki rehut ja kukat. Oi, mistä tulikin mieleeni, että kävin myös kukkatorilla ja meinasin pyörtyä, kun teki mieli ostaa kaikki kauniit kukat.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Eivät tässä muut auta

Miksi minä en jaksa lukea. Miksi minä lainasin Suomessa käydessä kirjastosta vain raskasta tavaraa, kuten  Borgesin Haarautuvien polkujen puutarhan tai Döblinin Berlin Alexander platzin, jota en aikoinani ensiyrittämällä edes saanut vietyä loppuun. Tekisi mieli jotakin viihdyttävää.

Oma teksti on imaissut sisäänsä, teen jännittävää yhdistelytyötä. Se voi viedä jopa vuoden verran, mutta ei minulla kiire ole. Tällä hetkellä olen sitä paitsi niin innoissani, että voisin tehdä tuota kirjoitustyötä vaikka ikuisuuden, jos ikuisuus on itse määriteltävissä.

Tämä on ilon päivä. Tai oikeastaan eilinen oli. Lokakuussa luoksemme saapuu ensinnäkin siskoni ihanan kummipoitsuni kanssa sekä, kuten eilen sain yllätyksellisesti tietää, kirjoitusystäväiseni herra T ja neiti P. Mukavaa, mukavaa! Minä vien heidät kuulkaas koko kaupunkiin ja näytän, miten kellot roikkuvat ja miten se aika mitataan. Sekä miten englantilaisessa puutarhassa voi nauttia ilmastosta sekä Alppien reunat kohotan heidän eteensä.

Täällä alkaa, muuten muuten, Oktoberfest lauantaina. En mene sinne vielä. Menen kyllä jonain päivänä, mutta mitä luultavastikimmin arkena, sillä viikonloput ovat täysiä enkä minä pidä liian täysistä tiloista. Täytyy vähän jo fiilistellä ja pukeutua peilin edessä omaan fest-mekkoon. Sitä pitää korjatakin.

Hyvää keskeistä viikkoa, arvon lukijat, arvon olette.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Kaksi ääripäätä kohtaavat tänään

Täällä on kuuma. 29 astetta ja aurinkoa. Syksyn värit siinä samalla. Kävin juoksemassa aamulla ja päätin tehdä jotakin rohkeaa ja rietasta: yhdistän ikivanhan käsikseni, joka on kielellisesti oikea mestariteos, kuulemma, ja uusimman, työn alla olevan käsikseni yhteen.

Tähän ratkaisuun päädyin, sillä ikivanha käsikseni on rakenteellisesti suorastaan lapsellinen. Se on ylämäki-alamäki-käsikirjoitus, jota lukiessa ei pääse irti, mutta johon tuntuu myös erittäin ahdistavasti hukkuvan, se toistaa itseään eikä sillä tunnu olevan loppua, vaikka loppu siinä on kyllä, karmiva loppu. Enkä minä halua ahdistella ketään, en lukijaa enkä itseäni yhtään.

Joten ahdistelut sikseen ja tekstejä naittamaan.

Minun täytyy eläytyä mieheksi silti yhä. Tosin en ole tosimies, lainkaan, sillä tänään kylmävahasin jalkahaituvani irti, ja kun huvikseni olisin tahtonut nähdä miltä oikeasta miehestä (kuten R:stä) tuntuu haituvien poistaminen, aiheutin melkein suurenmoisen perheriidan. Ei mies kuulemma irrottele sääristään yhtään mitään. Ei edes huvin vuoksi.

Kuinka tylsää.
Jos ikinä olen mies ja nyt kun olen mies, kun yritän kirjoittaa (pitää vähän huilia, joten kirjoitan blogia), haluan kyllä tuntea miltä naisesta tuntuvat asiat, kuten vaikka jalkakarvojen poistaminen vahaliuskoilla.

Selkeää, eikös.
Aurinko on juovuttanut minut pelkästään olemalla aurinko.

Katselin tässä vastikään kuvia Stonehengestä. Kävin pällistämässä niitä kiviä kolme vuotta sitten. Ja nyt kun palaan ajassa kiviin tai kun edes ajattelen koko kiviä, tuntuu, että on hyvinkin mahdollista yhdistää kaksi aivan eri tekstiä toisiinsa, sillä jos kiviä pystytään liikuttamaan niin kuin niitä on Stonehengeen pistetty tai kannettu Perussa ylös, on silloin mahdollista melkein mikä tahansa.

Jatkan nyt, sillä iltapäivällä pistämme tulet grilliin ja hiillymme joen rannassa ja minä haluan uidakin.

Adios amigos.

torstai 8. syyskuuta 2011

Kurpitsaperkele!

Kyllä nyt lähtee. Taisin tuota Kirsti Ellilän blogia lukiessani ajatella jo pari päivää sitten, että minäkin tahdon kokeilla kurpitsakeittoa, koska minäkin inhoan kurpitsapikkelssiä. Ja nyt on kuulkaas hellalla porisemassa kurpitsa. Pitikin oikein taistella sen kanssa. Herranen aika, en tiennyt lainkaan, että kurpitsa, niin pehmeältä kuin näyttääkin jossain mielessä, on niin kova ja vaikea! Hampaat irvessä hakkasin sen paloiksi, perkelettä teki mieli kitistä.

Ja nyt ajattelin vielä kaiken lisäksi kaapia siemenet talteen ja tehdä niille jotain, sillä minä olen siemenihminen, joka tunkee siemeniä sisäänsä silmistäkin asti melkein. Odotan hyvää keittoa. Saako sitä?

Täällä sataa vettä. On ihan syksy. Mikä on ihan hassua, sillä viikonlopuksi on luvattu taas hellettä.

Ja minä kirjoitan entistä ja nykyistä sekaisin, mikä on(ko) maailman pahin virhe.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Kolikko taskussa

Oi kuinka hyvä on nyt mieli. Olen saanut kahden päivän sisään kolme lukijapalautetta. Kyllä on toivoa. Kirjoittamisen saralla. Ainakin palautteen perusteella.

Miksi kaikki käytävät ovat niin viehkeitä?
Lisäksi uskon, että tämä uusimpani niittää enemmän julkisia arvosteluja kuin Silja ja Mai. Niin hyvässä kuin pahassa. Jännittävää. Etenkin, kun oma pää on ns. pölkyllä tai ei pölkyllä ollenkaan.

Yritin tänäaamuna kirjoittaa uusintani, mutta jostain syystä ajatukset harhaavat niin, että palasin takaisin työstämään sellaista käsistä, joka on jo 5 vaiko 6 vuotta ollut. Olemassa. Kolme vuotta valmiina. Mistään se ei ole mennyt läpi, mistään kustantamosta, vaikka sitä kohtaan on osoitettu kiinnostusta. Eli se pitäisi työstää valmiiksi.

En tiedä kumpi tulee olemaan ensin olemassa, se vanha vai tämä uusi. Joten lähden nyt iltajuoksulle enkä ajattele ja sitten luen loppuun Haarautuvien polkujen puutarhan.

Ai niin, ai niin, varasimme taas jälleen kerran Prahasta hotellin tai oikeastaan emme vielä, vaan ostimme sellaisen lahjakortin 4 staran hotelliin, ja se pitää käyttää tänä vuonna tai talvella. Sinne on niin helppo mennä täältä, että ei tarvitse edes nähdä vaivaa. Sitä paitsi Praha on kuin kolikko!

Löysin - kolikosta puheen ollen - tänään taskustani euron kolikon. Ja ryhdyin heti ajattelemaan, mitä sillä ostaisin, kun palaisin töistä kotiin. Saisin ainakin leivän sillä tai muutaman brezelin tai puolitoista litraa jogurttia tai kimpun hedelmää. Lopulta päädyin säästämään kolikkoraukan. Että voi sitten revitellä Prahassa vaikka :)

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Vesipeto ja haikara

Mikä ihana lämpöviikonloppu kaikkine rauhoineen!

Tiedättekö, katsokaa, olin eilen ikään kuin hiihtämässä veden päällä jopa kuusi tuntia kokonaan. En osaa kuvailla, varmaankaan, mutta koetan.

Kaikkihan varmasti tietävät, millaista on laskettelurinnehississä, eli siis hiihtohississä. Sellaisessa, jossa pitää seisoa, ankkurimuotoisessa. Tiesittekö, että on olemassa myös vesihiihtohissejä?! Minä en tiennyt.

Berliinissä aidoitettu kirjoittaja.
Nyt tiedän. Kävimme vesihiihtämässä semmoisessa vesihiihtokeskuksessa. Siellä oli lampi, jonka ympärille oli rakennettu vesihiihtoautomaatti. Tai siis sellainen hihnasto, joka pyöri, ja josta roikkui kapuloita, ja sitten kun oma vuoro tuli, kapula nykäisi matkaan mukaan ja yritti vetää perässään ympäri lampea. Tai siis vetikin monia, oikein taidokkaitakin, mutta joitakin se vain yritti vetää.

Ensikertalaisella eivät tietenkään ole vesisuksiasiat aivan hanskassa, joten tapahtuu hyvin paljon irtoamista ja uppoamista ja kaatumista. Jonka jälkeen täytyy uida suksine kaikkineen rantaan ja taapertaa jonon päähän ja odottaa uutta kaatumisvuoroa. Minä pääsin sentään 4 kertaa porhaltamaan suksineni suoraa, mutta kaaduin aina ensimmäisessä mutkassa. R-parka kaatui 20 (!!?) kertaa heti alussa. Hän ei ole koskaan hiihtänyt, ja lasketellutkin hän on vain kerran minun katalassa seurassani, joten hänellä ei tuota suksiin tarvittavaa tasapainoa ole. Juurikaan. Mutta olen hänestä ylpeä; hän jaksoi kaatua 20 kertaa suuren yleisön edessä.

Yritys palkitaan, yleensä, eikö. Harmi vain R:n yritysmaratoni palkittiin flunssalla. Parka R. Aina kun hän koettaa jotakin urheilumuotoista lajia, käy köpelösti. Ei minullakaan kyllä mikään lämmin ole, vaikka täällä yhä on helle. Tosin huomenna alkavat sateet. Mitenköhän työmatkojeni käy. Olen porhaltanut joka arkipäivä 10 kilometriä pyörällä työhön ja takaisin, pidän siitä, ympärillä pelkkiä vihreitä puita ja nyt jo vähän värikkäitäkin, joki, kauniita taloja. En halua kulkea muilla kulkuvälineillä. Pitää ostaa sadetakki, luulisin.

Kävimme tänään kiertämässä pyöräillen kaunista kaupunkia. Otimme kuvia. Minusta tehtäneen suurehko juttu sanomalehteen, ainakin niin minulle soitettiin, piti kuvia ottaa sitä varten, sillä olemme hieman kaukana oikeasta lehtikuvakamerasta. Sitä paitsi meillä oli hauskaa. Minä pidän tästä kaupungista. Olen täällä kuin kotonani. Ja kotihan tämä onkin.

Olen koettanut kirjoittaa. Tänään on levoton olo. Ei oikein kulje, vaikka kulkeekin. Istun nyt jo ties monetta kertaa koneen ääressä kaikkinaisesti valmiina, leivoin äsken kirsikkatortun, tapasin erästä ystävää, mutta en pysty keskittymään. Ainahan ei voi. Mutta tiedän jo nyt, että tämä seuraava romaanini on koskettava. Monia koskettava. Jotenkin erilainen omaan tuotantooni verrattuna. Tarvitsisin vain aikaa ja apurahaa.

Hämmästyttävää, että he näyttävät ystäviltä, nuo ihmiset joita en tunne.            



































Ja nyt minä katselen kesän kuvia. Pidän valokuvista. Pidän siitä, että niitä voi katsella ja muistaa monta juttua.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Otoksia



Perinteiseksi tullut sisareni juontama haastattelutuokio.
Vielä minä jatkan tästä samasta aiheesta kuin aina: kiitos julkistamisjuhlalaiset. Ja te onnentuojat. Ja Teemu eli Vaakkuri, joka aina jaksat kuvata.

Sain Anni Halosen maalaaman kirjani kansikuvan lahjaksi.


Kiitos Anni Halonen vielä edes kerran. Sinun kuvasi on minun seinässäni hyvin pian. Pitää ensin rakentaa kehykset kuitenkin. Ja se edellyttää, jälleen, rautakaupassa käyntiä. Kuinka olenkaan saksalaisen rautakaupan kanta-asiakkaista kanta-asiakkain. Tai ainakin useasti hyllyjen välistä löytyvä ihmettelijä, joka osaa kyllä ostaa ainakin ruuveja saksan kielellä.

Tänä viikonloppuna täällä Münchenissä paistaa pyöreä aurinko, kuulemma ainakin. Menemme kuulemma ainakin vesihiihtämään. Olenkin aina ajatellut, että se voisi olla hauskaa, ja nyt kun me menemme, paistaa vielä aurinkokin, ja takana välkkyvät vuoret.

Ja meillä on kaikesta vapaa viikonloppu! Saa lukea, kävin Helsingissä piipahtaessani lainaamassa kasan kirjoja, olen ikävöinyt kirjastoa. Onhan täälläkin kirjasto, mutta minkäs teen, kun kirjat ovat pelkkää saksaa. Enkä juuri nyt jaksa muuta kuin suomea. Luen parhaillani Herman Hesseä. Jota tosin olisi ehkä parempi lukea alkukielellä. Mutta jotenkin kangertaa juuri nyt.

Olen varmaankin jollakin tavalla sitä paitsi ahkera tai muuta vastaavaa, sillä eilen kirjoitin peräti 5 tuntia uutta käsistä. Se on vaativampi kuin edelliset. Ei kielensä puolesta, ei lainkaan, vaan sen puolesta, että minun täytyy ajatella kuin mies. Täytynee luetuttaa tekstiä sitten jossakin vaiheessa miespuolisella lukijalla, kuten Harrylla, joka kyllä tietää, miten tekstistä tehdään uskottava. Ja joka kyllä kertoo, jos se ei sitä ole.

Julkkareiden viimeisimpiä vieraita.

Kävin tänään, by the way, aamujuoksulla ennen kukonlaulua. Juoksin kilpaa joen kanssa, se juoksee se vesi  kovasti, tiheään tahtiin. Juostessani ajattelin kaikkea, mitä pitääkin. Sen jälkeen on taas lyyti kirjoittanut. Tosin tänään joudun vahtimaan lapsia enemmän kuin yleensä, joten en ehdi kirjoittaa kauaa.

Ja vieläpä korostaisin sitäkin, että jos et ole vielä lukenut, lue nyt edelliseen kirjoitukseeni sisällyttämä lukunäyte Minä rakastan sinua nuoresta miehestä. Kiitos, heihei!


torstai 1. syyskuuta 2011

Tekstinäyte

Olen väsynyt ja hieman haikea ja takaisin kotona Saksassa. Joten en jaksa muuta kuin antaa tänään, syyskuun ensimmäisenä päivänä, tekstinäytteen omasta kirjastani Minä rakastan sinua nuori mies, joka tuntuu hyvältä tässä, kädessä, lepäämässä. 

Voisin tietenkin sanoa jotakin juonestakin ja pelkästään siitä. Kuten että kirjassani kerrotaan Mariellasta, jonka mies on kuollut. Mariella on töissä "ihmisten tuhoamistoimistossa", ja hän on myös koukussa Internetistä löytyvään kasvopalveluun. Hän yrittää päästä surustaan yli, vaikka kuolemasta on jo pitkä aika. Hän tottelee eräitä kasvoja, jotka käskevät häntä, hän tottelee vääjäämättä. Ja sitten Eräänä Päivänä hän saa töissä käskyn tuhota oman veljensä.

Enkä minä enempää uskalla kertoa. 

Lukekoon hän, ketä kiinnostaa. Palautetta saa antaa yksityisestikin, saa antaa vaikka nimettömänäkin, jos ei uskalla muuten, en minä kirjailijaraiska juuri kylmene. Sillä itse olen tyytyväinen. Hyvin, hyvin tyytyväinen. Eikö se ole tärkeintä, tai siis onhan se kyllä.

"Työhuone puristi Mariellan pieneksi kaakaoihoiseksi täpläksi keskelle kiireistä toimistorakennusta, jossa puunkovat uskolliset työntekijät tekivät rahaa oikeastaan ei mistään, yhtä tyhjästä kuin Mariellan mieli oli tällaisen kaikkinaisen, vapaaehtoisen tuhoamisen jälkeen.
     Hänen teki mieli paiskata radio tyhjine, tyhjine taajuuksineen seinään. Muut hengittivät suhteellisen herkästi. Muut eivät ajatelleet, että työ oli jollakin tavalla arvelluttavaa. Muut eivät edes käyneet työterveysasemalla psykologin juttusilla eivätkä harmitelleet tekojaan katedraaleissa.
     Mariella oli ainoa joka katui, antui katumuksen jopa näkyä.
     Työilmapiiri oli kireä, paneloitua, paneloitua tämä välinpitämättömyys. Seiniin sementoitu sääntö. Tämä nainen tässä tahtoi yhtä laajaksi uin harpin viitoittama ympyrä almanakassa, hän oli piirtänyt sen juuri ennen viimeistä käskyä, hän tahtoi lähteä nyt jo täysin varmasti."

"Luuletko olevasi jotakin ennenkuulumatonta?
En jaksa tuollaisia psykopaatteja.
KLIK
Haluatko tietää tulevaisuutesi? Olen suhteellisen edullinen -
KLIK
Miten noin irvokasta naamaa voi edes olla?
KLIK
Haluatko tätä, haluutko sä tätä????
KLIK

     Ei, näin ei voinut jatkua.
     Seam sammutti koneen, paiskasi sen seinään. Vaikka se ei ollut hänen koneensa. Yhä hän oli siskonsa luona hoidossa, päivähoidossa suorastaan, ulostevana housuissaan. Hän paiskasi sisaren keskusmuistin, seinään paiskasi, hakasi nyrkillä poskiaan, omiaan, poskiaan, hakkasi, nyrkillä seinään. Seam sammunut kone.
     Hän siirtyi peilin eteen eteisessä, näytti aivan mieheltä, jolta oli pyyhitty muisti."

Valoisaa syyskuuta täältä huomenna alkavasta helteestä!