tiistai 27. syyskuuta 2011

Pikimusta vaaleanpunainen aamu

Kelloni lyö minut repaleiksi maanantaisin ja tiistaisin kello kuuden pintamilla.
Syön mysliä ja muistan unesta vielä neljäsosan, ja sekin neljäsosa jää kohta kyydistä pois.
Nousen pyörän selkään poljen kymmenen kilometriä töihin, riemuitsen kymmenen työtunnin jälkeen siitä, että viikon työt ovat niin sanotusti putkessa, voin huomenna ja taas ja taas keskittyä olennaiseen. Kirjoittamiseen. Teen itseni puhtaaksi niin, avaan kaksi ovea, joista toinen on uusi maailma muille, toinen uusi itselle.

Ja nyt runoa kehiin, Sirkka Turkan runoa, siivosimme eilen illalla työhuonetta, järjestin kirjahyllyä uudestaan, muistin, että omistan paksun runokokoelman. Jotenkin Turkka on joskus iskenyt, jotenkin hänen tyylissään voisin kalastaa raidan omaa tulta, sellaista "sinä, te" -muotoa.

"Anteeksi asuni, tämä pukeutuminen, nämä silmät.
Jotka polttavat, lävistävät teidät.
Nyt armottomuus ratsastaa läpi viiman,
pakkasen, jäisellä hevosella.
Metronomi, näet, merkitsee juuri sitä,
kuinka monta iskua minuutissa
pystyy lyömään."

Tihkutiistai, aurinkotihkua, täällä on yhä kuin kesä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti