sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Vesipeto ja haikara

Mikä ihana lämpöviikonloppu kaikkine rauhoineen!

Tiedättekö, katsokaa, olin eilen ikään kuin hiihtämässä veden päällä jopa kuusi tuntia kokonaan. En osaa kuvailla, varmaankaan, mutta koetan.

Kaikkihan varmasti tietävät, millaista on laskettelurinnehississä, eli siis hiihtohississä. Sellaisessa, jossa pitää seisoa, ankkurimuotoisessa. Tiesittekö, että on olemassa myös vesihiihtohissejä?! Minä en tiennyt.

Berliinissä aidoitettu kirjoittaja.
Nyt tiedän. Kävimme vesihiihtämässä semmoisessa vesihiihtokeskuksessa. Siellä oli lampi, jonka ympärille oli rakennettu vesihiihtoautomaatti. Tai siis sellainen hihnasto, joka pyöri, ja josta roikkui kapuloita, ja sitten kun oma vuoro tuli, kapula nykäisi matkaan mukaan ja yritti vetää perässään ympäri lampea. Tai siis vetikin monia, oikein taidokkaitakin, mutta joitakin se vain yritti vetää.

Ensikertalaisella eivät tietenkään ole vesisuksiasiat aivan hanskassa, joten tapahtuu hyvin paljon irtoamista ja uppoamista ja kaatumista. Jonka jälkeen täytyy uida suksine kaikkineen rantaan ja taapertaa jonon päähän ja odottaa uutta kaatumisvuoroa. Minä pääsin sentään 4 kertaa porhaltamaan suksineni suoraa, mutta kaaduin aina ensimmäisessä mutkassa. R-parka kaatui 20 (!!?) kertaa heti alussa. Hän ei ole koskaan hiihtänyt, ja lasketellutkin hän on vain kerran minun katalassa seurassani, joten hänellä ei tuota suksiin tarvittavaa tasapainoa ole. Juurikaan. Mutta olen hänestä ylpeä; hän jaksoi kaatua 20 kertaa suuren yleisön edessä.

Yritys palkitaan, yleensä, eikö. Harmi vain R:n yritysmaratoni palkittiin flunssalla. Parka R. Aina kun hän koettaa jotakin urheilumuotoista lajia, käy köpelösti. Ei minullakaan kyllä mikään lämmin ole, vaikka täällä yhä on helle. Tosin huomenna alkavat sateet. Mitenköhän työmatkojeni käy. Olen porhaltanut joka arkipäivä 10 kilometriä pyörällä työhön ja takaisin, pidän siitä, ympärillä pelkkiä vihreitä puita ja nyt jo vähän värikkäitäkin, joki, kauniita taloja. En halua kulkea muilla kulkuvälineillä. Pitää ostaa sadetakki, luulisin.

Kävimme tänään kiertämässä pyöräillen kaunista kaupunkia. Otimme kuvia. Minusta tehtäneen suurehko juttu sanomalehteen, ainakin niin minulle soitettiin, piti kuvia ottaa sitä varten, sillä olemme hieman kaukana oikeasta lehtikuvakamerasta. Sitä paitsi meillä oli hauskaa. Minä pidän tästä kaupungista. Olen täällä kuin kotonani. Ja kotihan tämä onkin.

Olen koettanut kirjoittaa. Tänään on levoton olo. Ei oikein kulje, vaikka kulkeekin. Istun nyt jo ties monetta kertaa koneen ääressä kaikkinaisesti valmiina, leivoin äsken kirsikkatortun, tapasin erästä ystävää, mutta en pysty keskittymään. Ainahan ei voi. Mutta tiedän jo nyt, että tämä seuraava romaanini on koskettava. Monia koskettava. Jotenkin erilainen omaan tuotantooni verrattuna. Tarvitsisin vain aikaa ja apurahaa.

Hämmästyttävää, että he näyttävät ystäviltä, nuo ihmiset joita en tunne.            



































Ja nyt minä katselen kesän kuvia. Pidän valokuvista. Pidän siitä, että niitä voi katsella ja muistaa monta juttua.

3 kommenttia:

  1. Ihanaa varmaan hiihtää vesisuksilla! Ei aina tarvitse olla luova. Kirjoitat kun tuntuu siltä

    VastaaPoista
  2. Moi Helmi-Maaria!

    Kirjailijantaipaleesi on lähtenyt alkuun mahtavasti, sinulla on syytä iloita menestyksestäsi..:D
    Minäkin olen iloinen puolestasi, ja toivotan sinulle elämässäsi kaikkea hyvää, Helmi-Maaria<3

    VastaaPoista
  3. Kyllä, luovahan ei aina voi olla..välillä tosin palan halusta kirjoittaa mutta mitään ei tule tai toisin päin.

    Kiitosta Aili iloitsemisesta :)

    VastaaPoista