sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Silmät kiinni kirjaan

Haluan nukahtaa. Ajoimme tänään 7 tuntia vaiko vain 6 pitkin moottoriteitä. Münster oli ihan nätti kaupunki, mutta ei vedä vertoja kotikaupungilleni, vaikka monet täällä väittävät, että Münsteriä ei voita kauneudessa yhtään mikään. Vähän harmittaa, että kaksi päivää meni hajalle pelkästään autossa istumisen takia, sillä olisi paljon kirjoitusintoa ja paljon kirjoitettavaa sekä muutakin asiaa hoidettavana, mutta eiköhän tässä nyt pariin seuraavaan viikkoon taas ehdi panna toimeksi. Sitten lähdemme taas, lähdemme rakkauskaupunkiin Prahaan ja vietämme iloista aikaa kaksin, minä ja R, ja minä rakastun häneen enemmän tai pelkästään kaupunkiin. 

Kirjamessut olivat, menivät. Jännittävää tonkia esille tietoja siitä, menivätkö omat kirjani kaupaksi lainkaan. Luulisi, että edes hieman, jos kerran kävijöitä oli reilu 80 000. Oi, ja ensi viikolla ilmestyy se haastattelukin lehdessä. Jännittävää elää jännittävää. Hyvää enempituntista yötä toivotan, syön mandariinin ja nukahdan kirjaan. Luen saksalaista teinirakkausromaania. Sain taas rohkaisevaa palautetta viikonloppuna kielitaidon kohentumisesta, puhuin saksaa kuin soppa, ja minun täytyisi vähän pakosti oppia kohta lisää, ja sen jo opin, että saksalainen hernekeitto ei ole lainkaan yhtä hyvää kuin suomalainen, sinne tungetaan makkaraa, hyvänen aika, ja suolaa kuin sitä ei olisi ennen nähtykään. Mutta koirista täällä pidetään, ne saa ottaa mukaan ravintolaankin, kuinka suloista, kun koirille on jopa omia sohvia, ja nyt minä oikeasti sammutan silmät ja tähdet, pitää lukea teinirakkausromaania.

 

torstai 27. lokakuuta 2011

Minä messuilla

enkä sentään. Kirjojen muodossa kylläkin. Melkein unohdin jo Helsingin Kirjamessut, kun en ole lähellä. Ja kun on ollut vieraita, retkeä sun muuta. Huomennakin alkaisi taas matka, pikamatka, Münsteriin. Aamun ehdin kirjoittaa, pitkästä aikaa, minusta tuntuu että repeän jos en viimein saa.

Menkää, ystävät hyvät, kirjojen ystävät rakkaat, menkääpä kaikki joukoin ja sankot kädessä. Kirjat ovat maailma. Ja sitä paitsi ne ovat monta maailmaa. Kustantamoni ntamo on osastolla 7C58. Siellä näkyisi kuvien perusteella käyneen niin, että minun rakkaani Silja ja Mai sekä Minä rakastan sinua nuori mies ovat päässeet oikein eturivin paikoille hyllyyn. Ne odottavat lukijoitaan. Toivottavasti niitä tulee yhä. En tahtoisi, että ne joutuisivat pölymassan alle unohduksiin. Pelastetaan kirjat. Pelastetaan monet kirjat, jookos.

Anteeksi, sitä paitsi, että miltei hädintuskin unohdin messut. Ei niin saisi käydä. Siellä nimenomaan pitäisi käydä. Tosin itseä ahdistelevat suuret massat ja puristuksiin joutuminen, mutta ainahan voi paeta kirjoihin pakoon ;)

Eläköön, eläköön!

Kulkea jalat puhtaina märkien lehtien pinnalla, kahlata sokeana keskellä keltaista, olen tullut kotiin. Minulla oli eilen aikuiselämäni ensimmäinen lehtihaastattelu. Missä se oli? Katsokaa kuvista. Kiipesin juuri silloin ylös kohti Neuschwansteinin satumaista linnaa. Puuhkuin, puhisin, annoin vastauksia kysymyksiin, jotka tuntuivat luonnollisilta vastata. Minulta on tilattu myös kirjaani arvosteltavaksi, tätä uusinta, tuntuu hyvältä, nyt vihdoin aletaan katsoa sanojani vasten paperia, koetellaan, lepäävätkö ne tarpeeksi kaukana toisistaan.

Olen miettinyt, että onko uusin käsikseni liian raaka. Siinä pahoinpidellään tarpeeksi. Pehmitän sitä rakkaustarinalla, joka polkee sivussa, kumpuaa pinnalle väkivallan alta. En tiedä, mistä tarinani tulevat. Ehkä ne tulevat kaikesta, missä polkee ja mitä kuulee, näkee. Minun vieraani Suomesta lähtevät tänään pois. Sitten jään taas ja ajattelen, että tänne on tultu, ei täältä pois enää mennä, ja pidän tätä kaikkea jo luonnollisena, varmanakin pelkästään.









tiistai 25. lokakuuta 2011

Kuva sanaa vastaan













Viikonloppua ja maanantaita, Salzburgia ja kotikaupunkia, tänään turistikierros jatkuu.

lauantai 22. lokakuuta 2011

Teen luvattomuuksia

Heitin viikko sitten jäätä alas kohti katua
se suli ennen huomista
ja minä katselin kuinka ohikulkija nieli
jäisen veteni
hän muuttui hetkessä
kasvoi kasvoi
oheni

mutta minäpä heitän joka aamu kassillisen jäätä
alas,
kohti katua, ohutta polkua matalaa maata
ja minä katselin eilen ja huomenna
kuinka ohikulkijat nielevät
jäiset veteni
ja muuttuvat hetkestä
toiseen hetkeen
eivätkä he ymmärrä että yksin
on mahdotonta.

Runosuoni sykähti taas, mutta tällä kertaa jopa nolottaa laittaa tämä tänne. Syy kuitenkin löytyy: loppuun luettu Berlin Alexanderplatz ja sen johdanto. Luen aina johdannot vasta viimeiseksi, en halua että nuo analyysiin taipuvaiset esseet johdattaisivat minun tulkintaani suuntaan tai toiseenkaan, ja nyt täytyy ajatella tarkasti.

Döblin oli mestari. Miksi minä en saanut aikaisemmin hänen järkälettään läpi, en tiedä, ehkä aika oli väärä, mutta nyt se opetti minut näkemään tämänhetkistä kirjoitustyötäni ja sain rohkeutta, sillä sanat ovat jo hallussa, täytyy vain rakenne saada kohdalleen. Döblin näyttää lukijalle: Ihminen ei voi elää yksin ja irrallaan yhteiskunnasta ja muista ihmisistä. Minun ensimmäinen virheeni ikinä, jonka kirjoitin hartaasti vuosia sitten oli, että pidin henkilöä yksin. Yksin, yksin, yksin. Ei niin voi. Ei lukijakaan jaksa.

Ongelmani on nykyäänkin melkoinen: henkilöni jäävät jossain määrin yksin. Varmaankin siksi, että minusta on mielenkiintoista tutkia, miten ollaan yksin. Ongelma täytyy siistiä. Kuinka väkisin täytyykään tehdä.
 Mutta tämä Döblin, tämä uusi ihastukseni on merkittävä, aikoinaan hyvin uuden luoja. Hän toi kertojan mukaan romaaniin, hän itse oli kertoja eikä, kuten esimerkiksi melkein kaikissa romaaneissa tänäkin päivänä, hänen kertojansa ollut kirjailijan luomus. Oli hyvin, hyvin mielenkiintoista lukea järkäle tätä silmällä pitäen, sillä tavallaan minäkin kokeilen hyvin uutta tekniikkaa, itselleni uutta, kertojani kommentoi aika paljon, sinuttelee lukijaa. Kertojani opastaa lukijaa, kuten Berlin Alexanderplatzinkin kertoja. Kertojani pitää taukoja ja laittaa lukijankin siihen, ja sitten taas tulee repäisy, ja lukija joutuu tuntemaan sääliä erästä kamalan teon tekijää kohtaan, eikä lukija ole lainkaan varma, mikä maailmassa on oikein ja mikä väärin, ja nyt on aika lopettaa, minä kirjoitan tänne aina liikaa, olen kuullut jostakin ja lukenutkin, että hyvä blogiteksti on ytimekäs ja lyhyt. Ei minua jakseta tätä menoa lukea.

Ja silti jatkan: on veikeää, että ihastuin pitkästä aikaa romaaniin. Minun sydämeni kurnii. Kävin juuri kuntosalilla ja ajattelin, että ihmiset juoksevat sisätiloissa aivan turhaan. Ja silti juoksin siellä itsekin, enkä ymmärrä miksi me teemme näin, me tiedostajat.

Meille tulevat ystävät kylään muutaman tunnin päästä, ja siihen asti on aikaa kertoa. Kerron itseäni ilmi, kerron kertojastani kaiken, enkä kuvia voi sittenkään antaa, kameran akku oli eilen tyhjä, minä kuvasin aurinkoista Saksaa pelkästään oman, sisäisen objektiivini läpi ja putosin korkealta korkeampaan, aurinko on täällä tänäänkin mutta kylmä, ei voi polttaa sormiaan, pudottaa vain jäätä ikkunasta alas asfalttiin. Huomenna käväisemme Itävallassa. Voiko näin edes sanoa. Hupsis, käväisemme Itävallassa.

Ja vaikka hävettää myöntää, myönnän: sain vasta eilen aikaiseksi mennä kirjastoon ja hankkia kortin. Täällä täytyy maksaa 20 euroa vuodessa kirjastokortista. Lainata saa 20 nimikettä. Kirjastot ovat melko pieniä, ei tarpeeksi valinnanvaraa, täytyy etsiä isompia, lainasin teiniromaaneja ja Grimmin sadut, saksaksi tietenkin, en vielä ole kyllin vahva aikuisten kirjoihin, joita lainasin kyllä englanninkielisinä.

Olen sinuun taltioitunut vimma, kuten eräs henkilöni sanoo, hyvää yötä, lokakuu!

perjantai 21. lokakuuta 2011

Kaikki mitä kerran katsoin

Minulla on uusi, aivan ihana ystävä. Ja vieläpä kovin mielenkiintoinen: unkarilainen oopperalaulaja, joka on saanut kiinnityksen Münchenin kaupunginoopperaan. Lisäksi minulla on toisiakin muita, ja olen kovin iloinen, että sosiaalinen elämäni on alkanut herätä. Viime viikkoihin saakka ystäväpiirini täällä on rajoittunut R:n ystäviin, mutta nyt olen herännyt, sillä tarvitsen esimerkiksi Siniä Iinaa Ellua Saimaa Annia, ja koska he ovat kaukana täältä, joudun etsimään uudet kopiot. En tosin hylkää noita vanhoja, ei huolta, en todellakaan. Sitä paitsi odotan heitä ja muita kylään, milloin olisivatkaan tulossa, huomenna tulevat vajaaksi viikoksi Herra T ja Neiti P, ja minusta tuntuu, että muutkin saisivat olla tuloillaan, onhan tärkeää, ettei unohduta.

Sitä paitsi tämä kaupunki on kaunis ja kirkas. Menen kohta kameran kanssa kävelylle, täytyy viedä apurahahakemus postiin, sain siihen kaksi lausuntoa, toivottavasti ne auttavat. En saanut kahvilapaikkaa, enkä jäänyt moista suremaan, vaikka vähän kiukuttaakin, että olisin voinut saada paikan ilman kyykyttäjäkanan olemassaoloa. Mutta kai kaikilla kanoilla on reviirinsä, joten pysyn omallani, ja jään odottamaan apurahapäätöstä, toivotaanko kaikki yhdessä, että sellainen tulee, edes pienenpieni, tarvitsen noin 8 kuukautta aikaa tämän käsiksen valmiiksi saattamiseen, ja minun sanani ovat hänen sanojaan vastaan.

Lähden nyt, otan kuvia ja aurinkoa poskipäilleni, ja illalla laitan kuvat tänne, tänäiltana on taas koti-ilta, vihdoin ja viimein, eilen tapasin tätä oopperalaulajaystävääni ja ajattelin, että onpa kivaa tavata niin pirteitä ihmisiä. Tänään en itse ole kovin pirteä, pikemminkin väsynyt, mutta tekstiä on tullut ihan mukavasti. Näin on hyvä lähteä viikonloppuun, upota ajatuksiin, levätä edes kerran.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Runosuoneni sykähti




Olet pala myrkynvihreää multaa
käsiini jää ruostetta
kun taiteilen sinusta pienen puisen veneen
jonka lähetän alas, lähetän alemmas
tallaan, hän tallaa
me tallaamme sinussa, ja sinä muutut mudaksi,
sinä muutut myrkynvihreästä vihanpunaiseen ja

olet jälleen, olet pala vihanpunaista ruskaa,
kun täällä sataa lunta minä muistan
sinun värisi
sinun valkoiset, kirjavat hymysi
sinun äänettömät yösi joina luulin ettet hengitä
enää,
enää en voi, sinua en voi, minä en voi sinua
enää kastella niin kuin kastellaan pensaita, kukkia, en enää katsella, voi,
en voi enää palata,
sillä sinä olet hänen ja minun jalkojeni alla ainoa, jäljelle jäänyt hiekka,
sinä olet harmaankalpeaa maata, johon jalat eivät vajoa.

Ja tämä on totta, tämä on unta ja totta samaan aikaan,
sinä olet minun unessani pieni musta läikkä,
minun todessani sinä jatkat, jatkat alla, jatkat jalkojemme alla
ja minä muistan sinut ehkä vielä joskus, joskus muinoin, joskus muistan ehkä.

Olen nukkunut tämän päivän läpi, tuli mieleen runo, se piti purkaa paperille ja nyt se on jo täällä. Minun idolini lukee minun esikoisromaanini. Ja minun päätäni ei ole särkenyt 15 tuntiin, niskat ovat kylläkin jumissa, vaikka olen kirjoittanut vain puolipäivää, olen kuitenkin tyytyväinen tähän. Loppuillan teen muuta, teen tortilloja, syön niitä R:n kanssa sohvalla, katselemme elokuvan tai kaksi, me olemme väsyneitä ja minä rakastan häntä kaikesta väsymyksestä huolimatta.

En ole kuullut kahvilapaikasta mitään, luulen, että huomenna kuulen, sillä ainahan olen saanut töitä jos olen haastatteluun päässyt - paitsi täällä kesällä olutoppaaksi - mutta toisaalta on hellyyttävää, kuinka he huolehtivat minusta, perhe, jossa katson kahden pojan perään, perhe, jonka kahta poikaa en enää jaksaisi toisinaan. He tunkevat keksejä suuhuni, he kysyvät, jos näytän surulliselta, ja minulla piti olla tänään haastattelu, puhelimitse, mutta se siirtyikin ensi viikkoon, se painetaan pariin sanomalehteen tai ainakin yhteen, ja minua jännittää, vaikka se ei ole aivan ensimmäinen elämässä, 16-vuotiaana minusta tehtiin runotyttöhaastattelu, olin runotyttö, pieni tohmajärveläinen runotyttö, ja nyt kun olen isompi, mietin miksi kirjoitan pelkästään proosaa, vaikka kieleni kielii muusta, pitäisikö yrittää koota näitä runoja myös järjestykseen, laittaa kansien väliin ja tulostaa?

maanantai 17. lokakuuta 2011

Jos vastaan tulee mahdollisuus, tartutteko te siihen? Minä tartun. Ainakin aina yritän tarttua. Se on uskaltamista, mutta kyllä myös uhraamista. Ja kaskas, tänään työpaikkailmoituksia selatessani tartuin hyvinkin, suorastaan juuri sopivalta kuulostavaan mahdollisuuteen, lähetin juuri äsken hakemuksen, ja suorastaan toivon, että siihen vastataan. 

Minun sisareni ja siskonpoikani lähtivät aamulla, sanoin heille hei lentokentällä ja käännyin takaisin. Luin koko junamatkan Berlin Alexanderplatzia, luin sitä vielä illallakin työpaikkakokeilupäivästä kotiin tullessa. Se on kuin onkin melkein samaa kuin oma tekstini, tämänhetkinen työstö, kuten kirjoittajakoulun aikana minulle sanottiin (ja käskettiin lukemaan kyseinen kirja) ja minua huimaa, sillä vaikka en koskaan ennen ole näin pitkälle Berlin Alexanderplatzia lukenut, siellä on tismalleen samoja juttuja kuin minä olen kirjoittanut, ja minua pelottaa, että joku syyttää plagioinnista. Miten voi olla joku tehnyt jo sen, mitä minä olen luullut itse keksineeni. Onko tämä jotenkin kohtalonivaa tai kemiaa vain?

Sitä paitsi arvatkaa mitä. Minusta kahvilatyöskentely oli tänään varsin mukavaa, voiko niin edes kuvitella, yhtä suurta muttaa lukuunottamatta. Nimittäin kaikki muut työyhteisön ihmiset olivat ystävällisiä, paitsi klo 14 vuoropäällikön housuihin astunut nainen, joka mitä luultavimmin oli nuorempi kuin minä, mutta joka mitä luultavimmin luuli minua nuoremmaksi (kaikki muut työntekijät veikkasivat minua 22-vuotiaaksi..vaikka minulla on otsassa syvä mietintäryppy!!), ja joka ensinnäkin vihasi minua jo ensisilmäykseltä. 

Ei tervehtinyt, vaikka häntä edeltävä vuoropäällikkö esitteli minut. Tiuski, vihoitteli, komenteli, huokaili aina kun tein jotakin väärin (ja tietenkin, hyvänen aika, tein melkein koko ajan jotain väärin, kun en ole ennen tehnyt yhdenyhtä cappucinoa tai caramelvanillacoconutlattemacchiatoa). Oli hyvin ystävällinen kahdelle muulle samaan aikaan työskentelevälle tyypille, vitsaili heidän kanssaan, piti oma-alotteisia laiskottelu-, tupakointi- ja tuumailutaukoja (ja tiuskahti heti, jos minä pysähdyin hengittämään!) ja suoraan sanottuna sai minut niin raivon valtaan, että jos minut satutaan tämän koepäivän jälkeen valitsemaan sinne töihin (mitä epäilen, sillä pomo valitsee sen perusteella, mitä kaikki muut työntekijät ajattelevat, ja tämä ilkeä muiden kankkuja pusutellut kanahan varmasti tekee kaikkensa, jotta minua ei valittaisi), aion tehdä selväksi, että minua on turha pompottaa. 

Joskus 19-vuotiaana olin Kouvolan mäkkärissä töissä, ja siellä oli aivan kamalaa; vanhemmat työntekijät nokittivat kaikkia uusia tulokkaita, olivat jotenkin ylempänä muita. Minä en ole koskaan ajatellut olevani muuta kuin samaa tasoa muiden kanssa, oppilaillekin aina tein selväksi, että olen yhtä lailla ihminen kuin hekin enkä mikään hirmuhallitsija, enkä tottatosiaan jukopliut tässä iässä anna kenenkään luulla olevansa jotenkin tärkeämpi. Joten voi kanaparkaa, jos minut valitaan. Ensinnäkin vihaksi pistää jo se, että tämä kyseinen pyrstöyksilö päätti vihata minua jo ennen minulle puhumista. Ja toiseksi; en todellakaan anna hänen kyykyttää.

No, katsellaan miten ylipäänsä tämän tytön käy, nyt on monta rautaa tulessa ja mahdollisuuksia monia, ja luen nyt lisää, kirjoittaa en ehdi ennen keskiviikkoa, mutta sittenpä kirjoitankin entistä raivokkaammin! 

PS. Kiitos sisko, kun kävitte, ja anteeksi vielä, kun en osaa hävitä lautapelipelejä niinkään kauniisti. Vaikka kylläkin voitinkin.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Kitaran vatsassa

Kaksi elämää tai jopa kymmenen mahtuu kitaran vatsaan.
Minun sisareni lukee edessäni kirjaa, joka on paksu, mikä ei ole yllätys, sillä hän on tottunut lukemaan paksuja järkäleitä, mutta mikä hänet erottaa minusta on se, että hän lukee fantasiaromaania. Minä en ole oikein ikinä ollut innostunut fantasiasta missään muodossa, mutta ainoa, mikä joskus uppoaa, on lapsille ja nuorille suunnattu fantasia. Mistä puheen ollen kirjailija Hanna van der Steen arpoo oman fantasiakirjansa tässä lokakuun aikana. 

Olen miettinyt, että pitäisikö palata kirjoittamaan nuorisokirjallisuuskritiikkejä. Tein sitä opiskeluaikoina, mutta lopetin, kun opettajantyöt veivät energiat. Nyt voisi taas harkita, sillä mikä tahansa kirjoittaminen on hyväksi kaunokirjoittamishankkeita ajatellen, eikös.

Sitä paitsi olen katsellut tässä kolme päivää dinosaurusasiantuntijan ajatuksenjuoksua. Miten voi olla noin paljon mielikuvitusta ja tarinoidenkerrontataitoja viisivuotiaassa ihmisessä?! Olinko itse noin? Sen muistan, että leikin monta monta tuntia päivässä nukkekodeilla (monikossa, sillä riivin käyttööni myös isosiskoni nukkekodin) ja kehittelin aina erilaisia tarinoita, jotka leikin läpi ennen kuin maltoin lopettaa.

Ja nyt elämä on leikittävä läpi. Vaikka saako sitä leikkiä läpi ja haluaako kukaan? Olen miettinyt, että siellä Suomessa entiset työtoverini viettävät syyslomaa, mutta minusta tuntuu, että minun elämäni on ollut yhtä pitkää lomaa sen jälkeen, kun jätin työni ja siihen liittyvät velvollisuuteni. Ikään kuin olisin pitkällä, päättymättömällä matkalla. Ikään kuin en enää haluaisi palata, vaikka välillä kaipaankin sitä vanhaa arkea. Tokihan nytkin täytyy huolehtia siitä, että on rahaa ruokaan ja kaikkeen muuhunkin, mutta silti tuntuu kuin olisin koko ajan lomalla. Omituinen tunne. Yhtäältä vapaa, toisaalta kahlittu, ja minä luen itseäni ja päiviäni kuin avointa kirjaa.
Lisää kuvateksti

Sisareni lähtee huomenna dinosaurusasiantuntijan kanssa pois, mutta lohduttavaa on, että he aikovat vielä palata. Minä jatkan täällä lomaani, joka on muuttunut elämäkseni enkä enää tahdo muuta. Sain salmiakkia siskolta, suu täynnä sitä, me kävimme tänään Deutsches Museumissa ja minä tahdon sinne uudestaan, sillä en tiennytkään että olen jossain määrin kiinnostunut tekniikan ihmeellisestä maailmasta. 

Minun mekossani on valkoisia pilkkuja enkä halua, että ne muuttuisivat esimerkiksi neliöiksi tai tähdiksi, joten jossain määrin meistä jokainen tahtoo pysyvyyttä, ja minulle riittää se, että pysyvää ovat ihmiseni enkä enää koskaan halua vaihtaa heistä ketään mihinkään, en edes kameleihin, sisareni on yritetty ostaa sadalla kamelilla, minä en myisi häntä edes viidestäsadasta. Tuhannesta voisin harkita ;)

perjantai 14. lokakuuta 2011

Päivän fossiilia, kiitos



Luonani on dinosaurusasiantuntija ja hänen punatukkainen äitinsä. Olen nähnyt kotiloita kahdensadan miljoonan vuoden takaa ja luuasetelmia. Kakkupalat ovat tässä kaupungissa järjettömän isoja hintaansa verrattuna, ei niitä jaksa syödä loppuun saakka, ja minä kun luulin tähän päivään saakka asuvani keskinkertaisen kokoisten kakkupalojen maassa. Kaikki kirkot näyttävät linnoilta, joten asun linnojen ympäröimänä, ja tämä aurinko on melko kylmä vaikka kirkkaudesta ei saa tarpeekseen, ja minusta on varsin oikein, että edes tässä iässä voin leikkiä olevani linnanneito tai ainakin kuvitella leikkiväni linnanneitona olemista.

Dinosaurusasiantuntija (sekä tuleva haikalatutkija) sanoi eilen Marienplatzin nähdessään ja bussin ikkunan läpi kaupunkiani ihastellessaan selvällä suomen kielellä: "Olen lumouksen vallassa!" Minusta tuo oli varsin komea lausahdus, sillä kyseessä on melko nuori asiantuntija, joka pitää dinosaurusten lisäksi kaikesta keskiaikaisesta.

Kävimme äsken dinosaurusasiantuntijan, hänen punatukkaisen äitinsä sekä neljän saksalaista alkuperää olevan henkilön kanssa (joista yksi on iäkäs urkujensoittaja) syömässä baijerilaisessa olutravintolassa, vatsalaukut sanoivat raks, ja nyt sekä minun että parin muun päivä on luettu, sillä olemme kävelleet paljon ja keskustelleet ammoisista ajoista, ja kun ulkona on kylmä, ei muu auta kuin mennä untuvien alle ja antaa sen tulla.



Toivotan kaunista viikonloppua, vaaleanpunaistakin kuten monet muut teistä, ja laitan teille tähän kuvan parista kuukauden fossiilista, sillä tiesittehän, että hampurilaisravintoloissa voi olla kuva kuukauden työntekijästä tai päivän purilaisesta, mutta dinosaurusmuseossa voi olla kuulkaas kuukauden fossiili. Enkä se ole minä tai sisareni tai dinosaurusasiantuntija varsinkaan. Se on oikea fossiili.

Kyltymättömin terveisin
Helmi-Maaria

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Mistä tunnet sä teurastajan?

Olen yllättynyt. Tällä yrityksellä Döblinin Berlin Alexanderplatzi sujuu jopa niin, että haluan lukea sitä aina kun voin. Koska olen mitä ilmeisimmin tulossa kipeäksi, tai siis taistelen, jotta en tulisi kovin, en esimerkiksi urheile tällä viikolla, vaan käytän urheilulta liikenevän ajan lukemiseen ja teen juomiseen, sillä olen kuullut, että tee parantaa, ja sitä paitsi minähän juon joka päivä vähintään kupillisen jasmiiniteetä, joka pitää ihon virkeänä, mutta nyt minulla kutakuinkin on enemmän aikaa lukemiseen. Lisäksi luen, kun muutoinkin lukisin. Ja nyt oikeastaan jopa pidän tästä pitkästä romaanista, tai ehkä pidän ajatuksesta, että se sujuu kuin vuosien mitta. 
Hauska kuva Paraguayn matkalta parin vuoden takaa.

Sitä paitsi luin juuri bussimatkalla kirjasta kuvauksen. Joka koski sikoja teurastamoissa. Ja minulle tuli niin sydäntäpistävän surkea olo, että teki mieli mennä ja ostaa kaikki maailman siat ja pitää niitä sylissä kuin vauvoja pidetään. Teki mieli myös itkeä, suudella sian suuta. Ja nyt ajattelen, että minkälaista se teurastamotoiminta on nykyään, isoissa teurastamolaitoksissa tarkoitan, tekisi mieli mennä vierailulle ja kirjoittaa, sillä minulla on mielessä aivan uudenlainen romaani-idea, mutta en pysty. 

Siellähän lipuisi verta, suolia ja sianlihaa. Varmaankaan meno ei kovinkaan paljoa  ole muuttunut1900-luvulta, sillä täällä Euroopan keskellä ainakin on niin massatuotantoa kaikki, että jukranpulit. Siitä on jo pari vuotta, kun näin tv-dokumentin teuraseläimien kohtelusta, ja se oli sen verran karua katseltavaa, että turha tuudittautua sillä, että EU-direktiivit muka ajaisivat sikapettereiden etuja tai edes harrihevosten tai nellinautojen.

On jotenkin ihmeellisen mielipiteellinen päivä. Törmäsin myös feministiseen blogitekstiin facebookissa, ja vaikka en olekaan feministi, tuli samaistunut olo tietyllä tapaa, enkä lainkaan voi muuta sanoa kuin että todella aivoni tekevät tänään enemmänkin mielipidepyöritystä kuin juonipyöritystä, vaikka juuri toisinpäin tulisi olla.

Sitä paitsi, sitä paitsi. Sisareni ja kummipoikani tulevat tänne huomenna, kuinka mukavaa! Odotan heitä, odotan. Ja niin, kyllä, kävin siellä työhaastattelussa, ja kuinkas ollakaan, menen ensi maanantaina "koetöihin", ich mache ein Probetag, ja sen jälkeen päätetään, olenko tarpeeksi mukava hyvin mukavalta vaikuttaneeseen työryhmään. Jos olen, minulle tarjotaan vain ns. nebenjobia, mikä tarkoittaisi sitä, että joutuisin tekemään myös hieman jotain muuta saadakseni tarpeeksi rahaa, jotta voisin säästää edes vähän, jotta voisin matkustaa edes paljon, jotta voisin ostaa kenkiä ja juoda kaakaota muissakin kaupungeissa, jotta voisin tulla Suomeen käymään, jotta voisin ajatella yhä saavani koiran, jota pitäisi ruokkia ja rokotella, jotta se jaksaisi edes minua.
Possujen possu. Kuva Kioskedista.

Mutta jotta en puhuisi tyhjää, teen nyt apurahahakemuksen, teen myös kirjoitustyötä, kunnes tulee R, kunnes siivoamme siskoa ja sen poikaa varten (sillä minähän EN ole hausfrau, joka siivoaisi täällä yksin, ehei), kunnes menemme jonnekin syömään, sillä keskiviikkomme ovat ulkonasyömispäiviä aina kun kalenteri sallii. Joten kirjoitan itseni nyt pussiin ja toivon, että ulkona pauhuva tuuli ei puhaltaisi ikkunaani rikki, sillä jokainenhan meistä tarvitsee ikkunaa suojakseen, ikkunaa näyttämötilakseen, ikkunaa elämänsä varjopuolia peittääkseen.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Ja hatusta nostettu nimi on..

Aili-mummo! Onnea! Laitatko minulle yhteystietosi, niin pistän kirjan tulemaan. Voi mennä viikko-pari, ennen kuin se saapuu perille, mutta lukuiloa toivotan suurin mitoin. Kerro vielä, kumman kirjoista haluat.

Kiitos kaikille osallistuneille. Lupaan kautta kiven ja kannon, etten sanojani syö, ja että kirjoitan niitä teille lisää, ja että järjestän toisen arvonnan seuraavan kymppitonnin läjähtäessä mittariin. Siihen asti epäarpomisiin, eli lukemisiin, eli kohtaamisiin, olkaamme toisillemme vastakkain!

Ja myöskin tänään, suurena vaikuttavana Aleksis Kiven päivänä (jona jostain syystä tekisi mieli runebergintorttuja?!), kerron teille 8 tunnustusta itsestäni. Minut kun on menty haastamaan, kiitos siitä Leena Lumelle!

Minun pitää jakaa tämä tunnustus 8 bloggaajalle ja kertoa 8 asiaa itsestäni. Tämähän on kierrellyt monissa monissa blogeissa, joten hyvin monet ovat jo tunnustettuja, enkä tiedä tai ehdi muistaa, oletteko seuraavat jo heidän joukossaan, mutta olkaa hyvä Vera A, Dee, Satakieli, Villasukka, Hanna, Iloksi muuttuu, Heidi sekä Blogisisko.

Minun kahdeksan tunnustustani (joista en ole pihahtanutkaan muille) viime ajoilta:

1. Olen kuulemma joskus sotkuinen, joten jotta minua ei syytettäisi sotkuisuudesta kovinkaan useasti, olen alkanut piilotella mm. sängyn ja sohvan alle omaisuuttani, jonka huomaan lojuvan näkyvillä ja jonka ei kuuluisi lojua näkyvillä.

2. Kröhöm. Minua särkee päähän, sillä - äiti älä suutu! - vahingossa ja epätahallani polttelin lauantaina tupakkia kuin kala. En ole koskaan polttanut joka päivä, ainoastaan juhlan tullen, ja nyt oli jotenkin sellainen olo, ja harmittaa kamalasti, kun haluaisin jo kokonaan olla erossa, sillä minusta ei ole lainkaan mukavaa tämä pääkipu, jonka arvelen johtuvan siitä, vaikka on jo maanantai, tai sitten vain olen tulossa kipeäksi.

3. Ostin viime vuonna yllätyslennon Berliiniin, sillä ajattelin kohtaavani siellä R:n viikonlopun ajan, mutta R:llä olikin muuta menoa enkä sitten paljastanut hänelle ikinä, että olin ostanut lennot enkä edes lopulta käyttänyt lentoja. Mitä hukkaa!

4. Annoin tänään hoitolapsen rääkyä lattialla ainakin 10 minuuttia tekemättä asian eteen yhtään mitään ja tungin korviini tulpat (sillä hoitolapsi itki koko päivän eikä mikään olisi auttanut muutenkaan).Olen varmasti julma.

5. Kirjoitan liikaa tällä hetkellä enkä jaksa tehdä mitään Kielikorjaamoni suhteen.

6. Olen päättänyt matkustaa ensi vuonna kuukauden verran johonkin, säästän rahat selkänahastani, minähän menen, menen vaikka luotolla.

7. Ilahduin, kun kuulin, että kustantajani ntamo menee Helsingin kirjamessuille, sillä en ollut ajatellutkaan, että minun teokseni olisivat siellä kuten kaikki. Sieltä sitä saa, Maaria Päivistä sanojen muodossa ;)

8. Lopetan tänään kaiken. Menen sohvalle. Pitäisi tehdä kaikkea sopivaa, kuten siivota ja puhua äidin kanssa Skypessä, mutta antakaa anteeksi, 10 tuntia rääkyvää lasta ja toista ei-niin-rääkyvää lasta ovat vieneet minusta kaiken, ja todellakin aion saada keskiviikkona omakseni uuden työpaikan jostakin ei-yhtään-rääkyvästä-jatkumosta.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Apua, puhun liikaa

Herranjestas, olen tänään rakastumistakin rakastuneempi. Eilenkin olin. Ihan hölmistynyt olo. Sitä paitsi nyt on kovat pelissä: joudun maksamaan 10 senttiä jokaisesta englanninkielisestä lauseesta, jonka suustani päästän. Mikä on hyvä, sillä nyt höpisen pelkästään saksaa, en halua maksaa puhumisesta, ja minä puhun vahingossa paljon. Eilen vietimme sushi-iltaa kotona, ja ensimmäistä kertaa suhteemme aikana koko illalliskeskustelu oli pelkkää tätä kieltä, eivätkä meidän keskustelunaiheemme ole kovin yksinkertaisia, joten syytä oli kilistää kuohuviiniäkin ja minusta tuntuu, että rakastan uusia kieliä niin, että oppisin mielelläni kaiken.

Ai niin, tunkeuduimme eilen myös yläkerrassa asuvan naapurimme syntymäpäiväjuhliin, sillä mieli teki tutustua talon väkeen, ja olipa hyvä tunkeutuakin, sillä nyt on uusia tuttavia, kenties ystäviäkin tiedossa. Jos tulee henkisiä ongelmia, voi kääntyä pari kerrosta ylempänä asuvan psykologin puoleen. Fyysisten ongelmien sattuessa meillä on täällä lääkärikin, itse syntymäpäiväsankari, ja jos on oikein poseerausolo, voi kolkuttaa valokuvaajan ovea, ja jos päiväsaikaan on keskusteluolo eikä ketään muuta ole, voi jutella työttömän herrashenkilön kanssa, sillä hän on kuulemma aina siellä ja minä epähuomiossa varastin kahvikupin, joka on palautettava ensitilassa, eli nyt.

Mutta ensin kerron, että pääsin työhaastatteluun kahvilaan, menen sinne keskiviikkona. Olen päättänyt, että kyllä otan työn vastaan, jos sitä tarjotaan, sillä kirjoittaminen on maailman yksinäisintä puuhaa, ja kun kerran rahansaantitöitäkin on tehtävä, haluan nähdä ihmisiä, tarkkailla tiskin takaa turisteja, arvioida ihmisten taustoja, saada henkilöihini lisää materiaalia oikean elämän henkilöistä, ja nyt kun tarkemmin ajattelen, on päivänselvää, että minun on suorastaan tärkeä päästä kahvilatyöntekijäksi, jotta näen, millä tavalla toiset kallistavat kahvikuppia huulilleen, millä tavalla he pureskelevat keksiä, mitä he keskustelevat, kun kohtaavat, miten he ylipäänsä käyttäytyvät kiireisen kaupungin keskellä ennen junien saapumista ja lähtemistä, ja sitä paitsi minä osaan hymyillä heille niin, että saan tippiä, ja voin matkustaa huoletta ensi vuonna kauas, sillä minulla on ikävä matkustamista, ja matkustaminen on osa minua, ja vaikka se on osa minua, en ole vielä päässyt toiselle puolelle, missä on tärkeä käydä edes kerran, jotta näkisi, miten kukat kasvavat ja maa murenee käsiin muunlaisissa olosuhteissa, enkä osaa lopettaa tätä lausetta järkevällä tavalla, olen lukenut Saramagoa niin paljon, hänen nokkeluutensa on kadehdittavaa, sanoisinko, ja alan nyt rakentaa kaappia, sillä kotimme on siivouskaappia vaille valmis, työhuone aivan mainio, otan siitä teille kuvan heti kun tämmöisiltä kiireiltä ehdin, mutta ennen itse aiheutettua kiirettä minun on järjetön pakko suudella mieheni poskea.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Työtäkö, muka

Eilinen syysjuoksuni. Joki juoksee oikealla vaikkei näykään.
Tumma taivas, myöhäiskesä mennyttä, minä pidän sateesta. Viikonloppuna Alpeille on luvassa lumimyrsky. Meidän piti mennä sunnuntaina patikoimaan, mutta ei sateeseen viitsi, tulee vain kiukkuinen olo. Minulla on ikävä niitä kaikkia vuoria.

Kirjoitin eilen kai 7 tuntia. Hartiani kirkuvat yhä. En voi lopettaa, menossa on maaninen kirjoitusvaihe, tänään heräsin liian aikaisin juomaan teetä, jotta jaksaisin jälleen. Kärsin tämän kivun, teen kaiken, jotta se haihtuisi taka-alalle, kiitos apuvinkeistänne.

Levottomat yönikin auttavat, saavat vartalon ainakin vetreäksi. Ihmettelen, ettei R ole mustelmilla. Viime yönä olinottanut hänen kätensä kipeällä tavalla, vetänyt sen omalle puolelleni, huutanut täyttä päätä "Tule äkkiä, poliisit saapuvat!" ja sen jälkeen juossut kuten koirat juoksevat unissaan. Riuhtonut miesparan kättä. Huusin saksaksi, en kuulemma ensimmäistä kertaa, joten alan huolestua. Vaikuttaako saksan kielellä uneksiminen (joka kuitenkin lienee jonkinmoista alitajuista aivotoimintaa) ajan myötä kirjoitustaitoihini suomeksi?
Muutaman viikon takainen täysikuu naapurin takana.

Muistuttaisin vielä kirja-arvonnasta, aikaahan on, aikaa on vain muutama päivä. Arvonta tapahtuu vasta maanantai-iltana 10-tuntisen lastenvahtipäivän jälkeen. Olen miettinyt: Tältäkö se nyt tuntuu, kun on jättänyt taakseen entisen työelämän? Minulla on jopa ikävä opettajan työtä. Suuri missioni tällä hetkellä on heittäytyä vapaaksi kirjoittajaksi, mutta sitä uraa odotellessa pitää tehdä työtä, josta en saa yhtään minkäänlaista henkistä tyydytystä.

En valita kylläkään, oma valintani tämä oli. Työelämää lukuun ottamatta olen paljon onnellisempi kuin ennen. Mietin vain. En aio palata Suomeen ihan heti, joten kai on hyvä miettiäkin, että mitä jos, mitä jos. Kielitaito tosin alkaa olla jo sitä luokkaa, että voisin saada inspiroivaa työtä täältäkin. Jotenkin vain voimat kuluvat epäinnostavassa työssä, ja sen jälkeen haluan ainoastaan kirjoittaa ne päivät, jotka ovat vapaita enkä lainkaan viitsi muuta. Minä takia Kielikorjaamolle ei kuulu kovin hyvää.

Löpinät kuitenkin sikseen, minä suorastaan palan halusta kirjoittaa nyt, kun aikaakin ennen työ-yötä on lukematon määrä. Ja ai niin, hyvä vinkki: kirjoitustauoilla (joita muutes pidän monia pikkuisia päivän aikana) kannattaa tiskata! Tai siivota vähän. Hyvä aivotoiminnaton keino unohtua hetkeksi.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Olen vielä nainen

Jostakin syystä en uskalla kirjoittaa tätä blogia Herman-Markus Pisarana. Kauheat paineet. Jotka tulevat sieltä teiltä lukijoilta päin, en minä kaikkea osaa, en minä osaa olla näin elävästi mies.

Olen kirjoittanut tänään 6 tuntia uusinta käsikirjoitustani, hartioita särkee, en tiedä olenko tehnyt kertojasta yhtään uskottavan miehen. Sitä paitsi uusimmassa tekstissäni on vaikea rakenne. Tekisi mieli juoda viiniä ja humaltua ja nukahtaa ja herätä huomenna uudestaan ja kirjoittaa uudelleen kaikki, mitä tänään kirjoitin.

Mutta en voi, edessä on Täydelliset naiset -ilta. Ensimmäistä kertaa minut on kutsuttu pelkästään saksalaisia ihmisiä sisältävään tyttöjeniltaan. Olen hurmioissani, mutta pelkään myös. Minun saksani on väsyneessä olotilassa siansaksaa, minun hartiani lysyssä, mitä jos silmäni ratkeavat kiinni eivätkä aukea ennen lopputekstejä.

Juokseminen ei auttanut herättämään, kävin kirjoitustauolla tuolla kultaisen auringon alla kastautumassa, lehdet putosivat kipeästi poskilleni. Kuja, jonka alla juoksen, on pitkä käytävä vailla loppua eikä sen lomasta näe muuta kuin säteitä. Kuulee joen. Otin kuvia, jotka valottuivat liikaa. Minun jokeni on kavala. Olen armeija täynnä punaista vettä.

Haluaisin, että niskasärky lakkaisi olemasta, hartiasärky pikemminkin, mutta tämä lienee ammattitauti. Aina kun istun monta tuntia putkeen kirjoitusasennossa, minua pistää yhteen kohtaan niin, että oikeasti tekisi pelkästään mieli juoda viiniä ja humaltua ja nukahtaa ja herätä huomenna uudestaan ja kirjoittaa uudelleen kaikki, mitä tänään kirjoitin.

Mutta onneksi en ole vielä tehnyt niin enkä tee. Kivun takia ei kannata kokea pientä kuolemaa. Minä olen iloinen, että kirjani arvontaan on osallistunut jo noin moni, ja minä olen iloinen, että kipu on pientä siihen verrattuna mitä kipu jossakin muussa asiassa voi olla, ja minä olen iloinen siitä, että ensi viikolla luokseni saapuu sisareni ja hänen pieni poikansa, minun Lorenzoni, ja me pääsemme katselemaan dinosauruksia ja puhumaan tätä omaa kieltä.

Lähden nyt, puhun koko illan väsynyttä saksaa, alan pitää tämän maan kielestä, mutta silti ostimme liput Suomeen, tulemme sinne joulukuussa kymmeneksi päiväksi, ja minä pidän sellaisesta.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Haluatko kirjani?

Huippuisa hupsis! 10 000 vierailijan raja blogissani on lennähtänyt ylitsemme. Sitä sietää juhlia, kuten aiemmin olen jo uhannut. Juhliminen tapahtuu siten, että arvon tätä tekstiä kommentoivien lukijoiden kesken kirjani. Voittaja saa valita, ottaako luettavakseen ja arvon käsiensä kannateltavaksi Siljan ja Main vaiko Minä rakastan sinua nuoren miehen.
Arvonta tapahtuu juhlallisin menoin Aleksis Kiven päivänä 10.10. Jotta arvonta on osaltasi mahdollista, kommentoithan nimimerkin kanssa. Ja jos oikein haluat heittäytyä villiksi ja osallistua arvontaan peräti kolmella lippuisella, liity lukijakseni ja linkitä tämä arvonta blogiisi.

Aprikoimisiin!

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Antakaa mullekin hilloa!

Luin Hesaria juuri tai oikeastaan googlettelin tässä apuraha-asioihin liittyviä sanoja, sillä alkaa olla aika hakea apurahaa tietyiltä tahoilta, ja törmäsin tähän uutiseen. Tällä hetkellä ajattelen, että Arhinmäki on fiksu mies: kirjasto- (ja mitä tahansa) apurahaa pitäisi jaella ensisijaisesti niille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Näkökantani on tietenkin hyvin subjektiivinen, sillä itse olen hyvin hyvin apurahan tarpeessa. Enkä ole vielä sellaista saanut.

Ja sitten lueskelen apurahansaajien listoja ja siellä on hyvin menestyneiden kirjailijoiden nimiä. Jotka varmasti saavat tiuhoja tuloja. Joten kyllä, olen samoilla linjoilla: jaettakoon apurahoja sen perusteella, mitkä ovat kirjailijan tulot. Eikö se ole reiluakin? Antaa niille taloudellinen mahdollisuus keskittyä pelkästään kirjoittamiseen, jotka ovat uransa alussa, ja tarvitsevat tukea.

En tiedä, mitä hyvätuloiset kirjailijat tästä ajattelevat..jos heiltä viedään apuraha. Olen kokematon, en tiedä, miksi hyvin hyvätuloinen kirjailija edes tarvitsee apurahaa..?

Mutta siis oi, toivon, lujasti sydämeni pohjasta, että minulle annettaisiin mahdollisuus keskittyä tähän kirjalliseen työhön. Jokainen päivä, jonka vietän muussa työssä, on pois luomistyöstä. Harmillista, sillä tekeillä on jotakin suurta. Johon tarvitsisin kyllä jokaisen päivän.