sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Kitaran vatsassa

Kaksi elämää tai jopa kymmenen mahtuu kitaran vatsaan.
Minun sisareni lukee edessäni kirjaa, joka on paksu, mikä ei ole yllätys, sillä hän on tottunut lukemaan paksuja järkäleitä, mutta mikä hänet erottaa minusta on se, että hän lukee fantasiaromaania. Minä en ole oikein ikinä ollut innostunut fantasiasta missään muodossa, mutta ainoa, mikä joskus uppoaa, on lapsille ja nuorille suunnattu fantasia. Mistä puheen ollen kirjailija Hanna van der Steen arpoo oman fantasiakirjansa tässä lokakuun aikana. 

Olen miettinyt, että pitäisikö palata kirjoittamaan nuorisokirjallisuuskritiikkejä. Tein sitä opiskeluaikoina, mutta lopetin, kun opettajantyöt veivät energiat. Nyt voisi taas harkita, sillä mikä tahansa kirjoittaminen on hyväksi kaunokirjoittamishankkeita ajatellen, eikös.

Sitä paitsi olen katsellut tässä kolme päivää dinosaurusasiantuntijan ajatuksenjuoksua. Miten voi olla noin paljon mielikuvitusta ja tarinoidenkerrontataitoja viisivuotiaassa ihmisessä?! Olinko itse noin? Sen muistan, että leikin monta monta tuntia päivässä nukkekodeilla (monikossa, sillä riivin käyttööni myös isosiskoni nukkekodin) ja kehittelin aina erilaisia tarinoita, jotka leikin läpi ennen kuin maltoin lopettaa.

Ja nyt elämä on leikittävä läpi. Vaikka saako sitä leikkiä läpi ja haluaako kukaan? Olen miettinyt, että siellä Suomessa entiset työtoverini viettävät syyslomaa, mutta minusta tuntuu, että minun elämäni on ollut yhtä pitkää lomaa sen jälkeen, kun jätin työni ja siihen liittyvät velvollisuuteni. Ikään kuin olisin pitkällä, päättymättömällä matkalla. Ikään kuin en enää haluaisi palata, vaikka välillä kaipaankin sitä vanhaa arkea. Tokihan nytkin täytyy huolehtia siitä, että on rahaa ruokaan ja kaikkeen muuhunkin, mutta silti tuntuu kuin olisin koko ajan lomalla. Omituinen tunne. Yhtäältä vapaa, toisaalta kahlittu, ja minä luen itseäni ja päiviäni kuin avointa kirjaa.
Lisää kuvateksti

Sisareni lähtee huomenna dinosaurusasiantuntijan kanssa pois, mutta lohduttavaa on, että he aikovat vielä palata. Minä jatkan täällä lomaani, joka on muuttunut elämäkseni enkä enää tahdo muuta. Sain salmiakkia siskolta, suu täynnä sitä, me kävimme tänään Deutsches Museumissa ja minä tahdon sinne uudestaan, sillä en tiennytkään että olen jossain määrin kiinnostunut tekniikan ihmeellisestä maailmasta. 

Minun mekossani on valkoisia pilkkuja enkä halua, että ne muuttuisivat esimerkiksi neliöiksi tai tähdiksi, joten jossain määrin meistä jokainen tahtoo pysyvyyttä, ja minulle riittää se, että pysyvää ovat ihmiseni enkä enää koskaan halua vaihtaa heistä ketään mihinkään, en edes kameleihin, sisareni on yritetty ostaa sadalla kamelilla, minä en myisi häntä edes viidestäsadasta. Tuhannesta voisin harkita ;)

3 kommenttia:

  1. Tiedätkö Helmi-Maaria, mitä sisaresi arvelee tuosta 1000 kamelin myyntihinnasta?

    Oikein mukavaa viikon jatkoa sinulle, Helmi-Maaria!<3

    VastaaPoista
  2. En tiedä :) Uskoisin, että hän täräyttäisi minulle korvapuustin..

    VastaaPoista
  3. En muista olenko jo sanonut miten hemmetin ihailtavaa se on että uskalsit jättää opettamisen kirjoittamisen takia. Itselläni on vielä ammatti opiskelematta eikä kyllä huvittaisi mennä yhtään mihinkään "oikeisiin töihin" kun vaihtoehtona on kirjoittaminen. Aina on Oriveden opisto ja apurahahakemus... ;)

    VastaaPoista