lauantai 22. lokakuuta 2011

Teen luvattomuuksia

Heitin viikko sitten jäätä alas kohti katua
se suli ennen huomista
ja minä katselin kuinka ohikulkija nieli
jäisen veteni
hän muuttui hetkessä
kasvoi kasvoi
oheni

mutta minäpä heitän joka aamu kassillisen jäätä
alas,
kohti katua, ohutta polkua matalaa maata
ja minä katselin eilen ja huomenna
kuinka ohikulkijat nielevät
jäiset veteni
ja muuttuvat hetkestä
toiseen hetkeen
eivätkä he ymmärrä että yksin
on mahdotonta.

Runosuoni sykähti taas, mutta tällä kertaa jopa nolottaa laittaa tämä tänne. Syy kuitenkin löytyy: loppuun luettu Berlin Alexanderplatz ja sen johdanto. Luen aina johdannot vasta viimeiseksi, en halua että nuo analyysiin taipuvaiset esseet johdattaisivat minun tulkintaani suuntaan tai toiseenkaan, ja nyt täytyy ajatella tarkasti.

Döblin oli mestari. Miksi minä en saanut aikaisemmin hänen järkälettään läpi, en tiedä, ehkä aika oli väärä, mutta nyt se opetti minut näkemään tämänhetkistä kirjoitustyötäni ja sain rohkeutta, sillä sanat ovat jo hallussa, täytyy vain rakenne saada kohdalleen. Döblin näyttää lukijalle: Ihminen ei voi elää yksin ja irrallaan yhteiskunnasta ja muista ihmisistä. Minun ensimmäinen virheeni ikinä, jonka kirjoitin hartaasti vuosia sitten oli, että pidin henkilöä yksin. Yksin, yksin, yksin. Ei niin voi. Ei lukijakaan jaksa.

Ongelmani on nykyäänkin melkoinen: henkilöni jäävät jossain määrin yksin. Varmaankin siksi, että minusta on mielenkiintoista tutkia, miten ollaan yksin. Ongelma täytyy siistiä. Kuinka väkisin täytyykään tehdä.
 Mutta tämä Döblin, tämä uusi ihastukseni on merkittävä, aikoinaan hyvin uuden luoja. Hän toi kertojan mukaan romaaniin, hän itse oli kertoja eikä, kuten esimerkiksi melkein kaikissa romaaneissa tänäkin päivänä, hänen kertojansa ollut kirjailijan luomus. Oli hyvin, hyvin mielenkiintoista lukea järkäle tätä silmällä pitäen, sillä tavallaan minäkin kokeilen hyvin uutta tekniikkaa, itselleni uutta, kertojani kommentoi aika paljon, sinuttelee lukijaa. Kertojani opastaa lukijaa, kuten Berlin Alexanderplatzinkin kertoja. Kertojani pitää taukoja ja laittaa lukijankin siihen, ja sitten taas tulee repäisy, ja lukija joutuu tuntemaan sääliä erästä kamalan teon tekijää kohtaan, eikä lukija ole lainkaan varma, mikä maailmassa on oikein ja mikä väärin, ja nyt on aika lopettaa, minä kirjoitan tänne aina liikaa, olen kuullut jostakin ja lukenutkin, että hyvä blogiteksti on ytimekäs ja lyhyt. Ei minua jakseta tätä menoa lukea.

Ja silti jatkan: on veikeää, että ihastuin pitkästä aikaa romaaniin. Minun sydämeni kurnii. Kävin juuri kuntosalilla ja ajattelin, että ihmiset juoksevat sisätiloissa aivan turhaan. Ja silti juoksin siellä itsekin, enkä ymmärrä miksi me teemme näin, me tiedostajat.

Meille tulevat ystävät kylään muutaman tunnin päästä, ja siihen asti on aikaa kertoa. Kerron itseäni ilmi, kerron kertojastani kaiken, enkä kuvia voi sittenkään antaa, kameran akku oli eilen tyhjä, minä kuvasin aurinkoista Saksaa pelkästään oman, sisäisen objektiivini läpi ja putosin korkealta korkeampaan, aurinko on täällä tänäänkin mutta kylmä, ei voi polttaa sormiaan, pudottaa vain jäätä ikkunasta alas asfalttiin. Huomenna käväisemme Itävallassa. Voiko näin edes sanoa. Hupsis, käväisemme Itävallassa.

Ja vaikka hävettää myöntää, myönnän: sain vasta eilen aikaiseksi mennä kirjastoon ja hankkia kortin. Täällä täytyy maksaa 20 euroa vuodessa kirjastokortista. Lainata saa 20 nimikettä. Kirjastot ovat melko pieniä, ei tarpeeksi valinnanvaraa, täytyy etsiä isompia, lainasin teiniromaaneja ja Grimmin sadut, saksaksi tietenkin, en vielä ole kyllin vahva aikuisten kirjoihin, joita lainasin kyllä englanninkielisinä.

Olen sinuun taltioitunut vimma, kuten eräs henkilöni sanoo, hyvää yötä, lokakuu!

2 kommenttia:

  1. Hui, en enää ikinä arvostele ihanaa lähikirjastoa! Ilmainen kirjastokortti, varausmaksu vaivaiset 50 senttiä, lainarajoituksista ei tarvitse edes puhua ;)

    VastaaPoista
  2. Niin, minullakin on hiukkaisen ikävä Suomen kirjastointia!

    VastaaPoista