perjantai 7. lokakuuta 2011

Työtäkö, muka

Eilinen syysjuoksuni. Joki juoksee oikealla vaikkei näykään.
Tumma taivas, myöhäiskesä mennyttä, minä pidän sateesta. Viikonloppuna Alpeille on luvassa lumimyrsky. Meidän piti mennä sunnuntaina patikoimaan, mutta ei sateeseen viitsi, tulee vain kiukkuinen olo. Minulla on ikävä niitä kaikkia vuoria.

Kirjoitin eilen kai 7 tuntia. Hartiani kirkuvat yhä. En voi lopettaa, menossa on maaninen kirjoitusvaihe, tänään heräsin liian aikaisin juomaan teetä, jotta jaksaisin jälleen. Kärsin tämän kivun, teen kaiken, jotta se haihtuisi taka-alalle, kiitos apuvinkeistänne.

Levottomat yönikin auttavat, saavat vartalon ainakin vetreäksi. Ihmettelen, ettei R ole mustelmilla. Viime yönä olinottanut hänen kätensä kipeällä tavalla, vetänyt sen omalle puolelleni, huutanut täyttä päätä "Tule äkkiä, poliisit saapuvat!" ja sen jälkeen juossut kuten koirat juoksevat unissaan. Riuhtonut miesparan kättä. Huusin saksaksi, en kuulemma ensimmäistä kertaa, joten alan huolestua. Vaikuttaako saksan kielellä uneksiminen (joka kuitenkin lienee jonkinmoista alitajuista aivotoimintaa) ajan myötä kirjoitustaitoihini suomeksi?
Muutaman viikon takainen täysikuu naapurin takana.

Muistuttaisin vielä kirja-arvonnasta, aikaahan on, aikaa on vain muutama päivä. Arvonta tapahtuu vasta maanantai-iltana 10-tuntisen lastenvahtipäivän jälkeen. Olen miettinyt: Tältäkö se nyt tuntuu, kun on jättänyt taakseen entisen työelämän? Minulla on jopa ikävä opettajan työtä. Suuri missioni tällä hetkellä on heittäytyä vapaaksi kirjoittajaksi, mutta sitä uraa odotellessa pitää tehdä työtä, josta en saa yhtään minkäänlaista henkistä tyydytystä.

En valita kylläkään, oma valintani tämä oli. Työelämää lukuun ottamatta olen paljon onnellisempi kuin ennen. Mietin vain. En aio palata Suomeen ihan heti, joten kai on hyvä miettiäkin, että mitä jos, mitä jos. Kielitaito tosin alkaa olla jo sitä luokkaa, että voisin saada inspiroivaa työtä täältäkin. Jotenkin vain voimat kuluvat epäinnostavassa työssä, ja sen jälkeen haluan ainoastaan kirjoittaa ne päivät, jotka ovat vapaita enkä lainkaan viitsi muuta. Minä takia Kielikorjaamolle ei kuulu kovin hyvää.

Löpinät kuitenkin sikseen, minä suorastaan palan halusta kirjoittaa nyt, kun aikaakin ennen työ-yötä on lukematon määrä. Ja ai niin, hyvä vinkki: kirjoitustauoilla (joita muutes pidän monia pikkuisia päivän aikana) kannattaa tiskata! Tai siivota vähän. Hyvä aivotoiminnaton keino unohtua hetkeksi.

4 kommenttia:

  1. Seitsemän tuntia.

    En ole koskaan kirjoittanut niin pitkään, en putkeen enkä edes samana päivänä.

    Toivottavasti tuli kelvollista jälkeä!

    VastaaPoista
  2. Jatkuvaa kirjoittamisen iloa toivotan :). Taputan: hyvä, hyvä!

    VastaaPoista
  3. Istua ei saisi kuin puoli tuntia kerraan! Minä olen tässä välillä neljäkin yhtä pötköä ja olen sen jälkeen ihan jäykkä.

    Sinulle on jotain blogissani!

    VastaaPoista
  4. Oi, kiitos Leena haastamisesta, tartun siihen ensi viikolla!

    Ja juu, seitsemän tuntia on pitkä rupeama, mutta minkäs teen, kun en pääse irtikään tekstistä :) Jäykäksi kyllä vetää, erittäin jäykäksi, mutta onneksi voi sitten vastapainoksi juoksennella!

    VastaaPoista