keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Näetkö todella?

Jotenkin on linkkipäivä. Ei lenkkipäivä lainkaan. Kirjoittaakin pitäisi ennen leipäsessioita.

Kiinnostava matkateksti. Oma haaveeni on kiertää Etelä-Amerikkaa vuoden päivät. Vain Paraguayn olen tähän saakka nähnyt, kiitos Alluseni. Ja tuo pienoisbudjetilla matkailu kiinnostaa erityisesti. Olen nähnyt minäkin kamalaa roskaamista mm. Kaakkois-Aasiassa. Ja täällä Saksassahan muovia kuluu järjettömän paljon. Onneksi kierrätys on tehokasta.

Täällä on lukijoille, kirjojen lukijoille erityisesti, kuvia lukevista ihmisistä. Sylvia Plathkin siellä kuikkii.

Eikä tässä vielä kaikki. R sai työtovereiltaan lahjakortin "Dinner in the Dark" -ravintolaan. Jos saamme varattua pöydän, menemme sinne lauantaina, jos emme, sitten pitänee ensi vuonna rynnistää. Tässä on pieni esittelyvideo tulevasta pimeästä kokemuksesta, jota odotan varsin innolla. Miltä tuntuukaan tehdä kaikki ilman tärkeätäkin tärkeämpää aistia; näköä. Käsittääkseni emme myöskään etukäteen tiedä, mitä syömme.

Hyvästi marraskuu, sinä kuukausista ihmeellisen lempeä tänä vuonna. Ette usko, miten odotan Suomen matkaa. Enää tasan kaksi viikkoa ja sitten olen varma!

tiistai 29. marraskuuta 2011

Kilikili

Kuinka ilahduttavaa! Pääsen lukemaan Helmi Kekkosen Valinnan kenties pian. Kiitos Kirsin valinnan.

Huovutettujen kivien tanssi.
Lisäksi olen nuutunut. Mutta jollakin tavalla hyväntuulisen nuutunut. Töissä yksin oleminen on kylläkin rankkaa. Eilen asiakkaita riitti jostain syystä jonoksi asti pitkälle sulkemisajan jälkeen, eivätkä viimeiset poloiset suinkaan riemastuneet, kun en päästänyt heitä enää sisään. Mutta hieman ymmärrystä täytyisi olla: jos pieni leipäpuoti on viittä vaille sulkemisaikaa niin täynnä, ettei jonon loppua näy, on varmasti ihan hyväksyttävää, että myyjä pistää ihmisvirralle stopin. Eikös. Sitä paitsi tänäaamuna leivänjakoauto oli myöhässä ja minulla menivät sämpylät sekaisin. Parahtelin. En ehtinyt edes nauraa.

Lähden ihan juuri viettämään elokuvailtaa tyttöjen kanssa. En ole mikään kummoinen fani, mutta katsomme Twilight-elokuvat ensimmäisestä toiseksi viimeisimpään. Menen ihan vain hyvän seuran takia. R on kadonnut enkä näe häntä ennen huomista. Hän lopettaa huomenna työnsä. Aloittaa kuuden viikon loman ja varsinaisen elämän. Ja minä myyn leipää sillä aikaa, paitsi kahden viikon päästä, jolloin lennämme sinne. Sinne: joulu-Suomeen!

Sitä paitsi luen parhaillani japanilaisen kirjailijan kirjoittamaa kirjaa Thirst of Love enkä muista kirjailijan nimeä enkä jaksa tarkastaa. Melkein nukahdin alussa, mutta se johtui aamun kello puoli viisi herätyksestä.

Haluaisin ostaa tähtiä. Haluaisin rakentaa viisitoista hiekkalinnaa ja puhaltaa vain muutaman niistä kumoon. Kävellä kylmän meren viertä. Juoda sinertävää viiniä. Perustaa elämäntaparyhmän.

Vilkuilen kelloa. Olen ostanut lipun menneisyyteen.

Jatka minua, luki liitutaululla joulumarkkinoilla.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Lämpöä!


Joulun tuleminen lähiaikoihin näyttää aivan eri tavalla tunnelmalliselta täältä käsin katsottuna. En ollut ennen ajatellutkaan, että joulumarkkinat voivat olla niin suloiset, että sitä vain tahtoo siellä venyä tunnista toiseen ja kolmanteen. Suosittelen lämpimästi piipahtamaan täällä, joulumarkkinoilla edes. Kuulemma myös Itävallassa osataan. Mielestäni Brysselissäkin kelpaa. Mutta täällä. Uudessa kodissani osataan aivan takuulla.

Kävimme eilen kaksilla markkinoilla. Ensin taiteellisemmilla, kuten kuvista näkyy, ja sitten perinteikkäillä. Vielä on monet joulumarkkinat koluamatta, mutta onhan tässä pari viikkoa aikaa. Tarkoitus olisi hippaloida Nurnbergin markkinoilla heti kun ehditään. Ehdin käväistä viikonlopun aikana kolme kertaa myös Tollwood-festivaaleilla herkkuja syömässä. En tiedä, miten olen mitään ehtinyt suuren työtuntimäärän takia, mutta niin sitä vain jotenkin ehtii silmät hieman ristissä. Tänään olen ensimmäistä kertaa ypöyksin töissä. Peloittavaa. Pitää kassa sulkea ja laskea ja kaikkea muuta vaikeaa saksaksi.
 

Ai niin. Pahoitin lauantaina mieleni. Olimme R:n kanssa ostoksilla eräässä kauppakeskuksessa ja pysähdyimme syömään. Seuraavaan pöytään istahti kaksi suomalaista pariskuntaa, ja minun korvani hörähtävät aina ammolleen kun kuulen suomea, joten piilokuuntelin heitä ruoka-annokseni takaa. Kuulin, että he eivät olleet varmoja, missä jokin paikka heidän hotelliltaan katsottuna sijaitsee, ja kun vaikutti siltä, että he olisivat tarvinneet apua, avasin suuni ja tarjosin sitä. Mutta mikä olikaan tyly vastaus.

Tuli todella kylmä olo: "No ei todellakaan tartte auttaa, ollaan me täällä ennenkin käyty." Tuli vähän sellainen olo, että näinkö kylmiä, epäkohteliaita ja ylpeitä me suomalaiset olemme. En puhunut enää sanaakaan noin tylyn vastauksen jälkeen, vaan tyydyin keskustelemaan R:n kanssa saksaksi siitä, kuinka epäkohteliaita jotkut voivat olla.

Täällä minusta on tullut kohtelias, muodollinen suorastaan. Tarjoan apuani tuntemattomille kuin aivan itsestään ja ilman, että se olisi jotenkin epämiellyttävää. Samaa tehdään minulle. Mutta ilmeisesti suomalaisturisteille on turha mennä "nokkaansa koputtamaan", ellei sitten tieten tahtoen halua aiheuttaa itselleen nokkansa hetkellistä hajoamista.





PS. Facebook on siitä hyvä, että siellä kuulee satunnaisesti mahan kipeäksi tekeviä vitsejä. Kuten että raejuusto on muumeista tehtyä jauhelihaa. Miten huvittava, etova ajatus. Juuri kun kädessäni kaiken lisäksi on purkillinen raejuustoa.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Minä nukuin 2, 5 tuntia, olen perivihainen enkä ehdi.

Paljastus: luulen, että näen sinussa

kolmetoista vuotta erilaista vaellusta
neljä lusikallista ruokasoodaa sekä
vaaleansiniset vaatteet

       muuan mantereella, hiekkaa silmillä
              muuan kertana

jona poltin kynttilää kaksi vuorokautta putkeen,
se ei loppunut; paloi, paloi
    paloi minun käteni arville

valo kuulemma parantaa
mikä minut parantaa
sinusta

minä olen kulkenut kilometrejä, hehtaarikaupalla
     mykkää metsää
sinun jäljilläsi, uponnut
  sinun jälkiisi uponnut, olen
juonut ja syönyt ja palellut

hikeni puskenut
limakalvoni tänään auki, repinyt,

liekkisi nähden, kajossa, sinun, minä olen sinun ja
rakkoja puhkonut

sinun tähtesi
kolmetoista vuotta
padonnut, kadonnut sinua, sinä olet ollut maailmanympärysmatka ja
tie tähtikaartin taa, musta aukko

minä halkesin eilen kello kuusitoista kolmekymmentäkaksi;
otsikot kertoivat

jäljet loppuneet hämärään,
sinun jälkesi,
tulen sinun jälkeesi,
älä, ethän sinä sentään, tulen, minä
tulen kolmetoista vuotta neljä lusikallista
myöhässä, anteeksi, anteeksi, ethän,
olethan,
jätä kesken kuten aina.

Haukkasin palan pähkinäpitkoa

Nyt tiedän, mitä on moninaisuus ja eri lajikkeiden muodostama harmonia. 

Erotan selkeästi kokojyväleivät, rouheiset, pehmeät ja karkeat, makeat, rusinapullat, erotan omenastruudelin omenanuudelista, tunnen parikymmentä eri sämpylälajiketta nimeltä, tiedän suosikkini;

olen valmis siirtämään kokemuksiani tekstiin. 
Olen muodostanut idean.
Valokuvaaja ja minä teemme siitä asian.

Maanantaina työskentelen ensimmäistä kertaa yksin. Heitän leipiä tiskiin, lyön numeroita kassaan, sanon hyvää päivää, bitte schön, kiitoksia, hyvää päivänjatkoa, auf wiedersehen ja ciao. Saan tippiä yhden moniviljapähkinäsämpylän verran. Nauran, sillä on pakko nauraa, sillä olen jossain määrin joutunut kuuluisaksi suurisilmäiseksi leipämyyjäksi, jolle tuli tänään peribaijerilainen asiakas puhumaan silkkaa Baijerin murretta. 

Tuo veikeähymyinen, hassu asiakas hihkui puheryöppynsä ja hölmistyneen, avuttoman katseeni päälle: "Hehhehhee, pakkohan minun on tulla testaamaan, osaatteko te hyvä suomalaisneiti ollenkaan ehtaa saksaa. Ettekä taida ymmärtää. Teille saattaa tulla kovat paikat, jos meikäläinen tulee tänne uudestaan. Pistä pari juustotikkua ja kahvi." Enhän minä voinut muuta kuin nauraa. Vaikka olin vakavankalpea ja väsynyt, eivätkä silmäni olleet tänään suuret, vaan ne olivat suurten luomivuorten peitossa jossakin siellä alla. 

Ja nyt täytyy nukkua unet pois.
Täytyy nukkua, valvoa.
Valvomalla nukkua.
Piirtää itsensä näkyviin.
Lähden illalla syömään Tollwood-festivaaleille oopperalaulajattaren kanssa. Sitä ennen täytyy nukkua. Täytyy juosta. Täytyy kirjoittaa, mies sisälläni pitää puskea paperiin, minun itse rakentamani mies nimeltä Herman, Herman Lehdistö. 

Toivotan kaunista, purppurankellertävää viikonloppua jokaiseen ja siirrän kasvoni ritarin tilalle.








keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Suurilla silmillä näkee enemmän

Nielaisin eilen etanalle sukua olevan olennon. Se rouskui salaatin seassa, vaikka kyllä minä salaattini pesen suorastaan ympäriinsä. Olisin kovasti tahtonut oksentaa, mutta en pystynyt, en edes kakistelemaan, joten maistoin tuon limaisen, osittain krumeluurin, pikkuisen rouhean olennon suussani iltaan saakka. Samalla myin leipää. Pääsin puhumaan ruotsia ja venäjää, mutta valitettavasti kesken keskustelun jouduin vaihtamaan saksaan, sillä unohdin kaiken. Yhtäkkiä. 

 Ja hän on hymyilevä patsas, joka kerran hymyili.
Sain yhteensä 37 senttiä tippiä. Sain ehdotuksen rakastua R:n sijasta pari-kolmekymmentä vuotta vanhempaan herrasmieheen, sillä minulla on kuulemma niin suuret (?!) silmät. Tänään sain tippiä peräti 2 senttiä. Kaksi senttiä. Kulutin ne pähkinäkierteeseen, jonka juuri söin. Rakastan myös saksanpähkinäleipää, pähkinöitä ylipäänsä. Pähkinä on huvittava sana, muutenkin.

Näin aamulla myymälämme ikkunan läpi kamalan tragedian. Äidiksi otaksumani nainen kirkui, autot pysähtyivät, käännyin katsomaan. Pieni lapsi makasi maassa auton edessä, sivussa tömisevän auton kuljettaja itki hysteerisenä taka-alalla, oli vielä hämärää, miksi kukaan juoksee lapsineen keskellä vilkasta risteystä. Äidiksi otaksumani nainen kirkui, rojahti polvilleen maahan, ja maassa makaava henkilö käärittiin ties kuinka monen mytyn sisään, kunnes tulivat ambulanssit ja poliisit, ja minua itketti. Kun kaikki oli raivattu, näin lisää äitejä juoksemassa risteyksen läpi lapset käsissään, rattaissa tai tykönä, enkä voi ymmärtää. Heillä oli kiire bussiin. Miksi sinne bussiin ei voisi kävellä mieluummin etuajassa kuin vaarantaa kaikki. Sitä paitsi miltä tuntuu nyt. Miltä lapsesta, miltä äidistä, miltä naisesta, joka ajoi heidän päälleen autolla. Paikassa, jossa ei todellakaan pitäisi olla jalankulkijoita. Paikassa, joka on monen solmun murtuma.

Loppupäivän myin leipää koomassa. Väsyttää. Heräsin puoli viideltä. Huomenna myös, ylihuomenna myös, yliylihuomenna myös. Olen hieman pettynyt: en tahdo tehdä näin paljoa töitä enkä etenkään lauantaisin. Valitin asiasta tänään lähimmälle pomolleni, joka sanoi vain, että katsotaan, voiko asialle mitään tehdä. Päätin, että lopetan heti alkuunsa, jos ei, sillä minä tarvitsen aikaa kirjoittamiseen; en elä, jos en saa kirjoittaa. Toisaalta en tahdo lopettaa. Näen niin hirveän paljon. Näen ikkunan läpi vaeltavat ajatukset, näen aamuvalot tai illan, joka laskee. Ja minulle puhutaan ystävällisesti ja minun kanssani jäädään juttelemaan.

Kotimatkalla näin tomusokerin tai kuun värisen kaupungin. Joenvarsi oli täynnä hopeaa. Deutsches Museum pisti esiin kuin sirpale ruskeaa, pujottelin koiria ulkoiluttavien ihmisten lomassa alas kohti virtaa. 

Menen nyt päiväunille ja kirjoitan illan, urheilenkin, otaksun, että lävitseni juoksee kyltymätön, suuri, hulppea harmonia.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Kaksi soppaa keitossa

Olen aika innoissani. Meidän, minun ja ranskalaisen valokuvaajaystäväni, on jo muutaman vuoden ajan täytynyt aloittaa yhteinen kirjaprojekti. Se on jäänyt ja jäänyt, kun minä sen kuin kirjoitan ja hän kuvailee.

Nyt olemme hereillä jälleen. Alun perin tarkoitus oli, että Silja ja Mai olisi ollut kuvitettu romaani. En halua kuvia tähän tekeillä olevaan käsikseen, mutta yhteisprojektimme polkaistaneen käyntiin ihan pian. Täytyisi vain päästä tapaamaan kasvokkain, enkä tiedä, miten se onnistuu nyt, kun minä ravaan myymässä leipää.

Joka tapauksessa onpa mukavaa. Hän on hyvin taitava. Toivottavasti minun sanani ja hänen kuvansa lepäävät rauhassa vierekkäin sinä päivänä, jona kaikki on taas ohi. Tutustuimme vuonna 2005 Ateenassa, missä minä olin opiskelijavaihdossa ja hän maansa lähetystöllä harjoittelussa. Että niin se vain elämä kuljettaa kaikennäköisiin törmäyskursseihin. Minä lähden nyt myymään leipää. Kirjoitin aamun kuin kone, mutta en jotenkin osannut keskittyä. Tekee mieli lukea. Kaikkea.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Päiväunilla

On niin paljon, mitä en ole vielä koskaan lukenut.
Minä tahdon elää nekin elämät.

Eivätkä hänen hiuksensa hiponeet
minun rintaani, minun rintaani
painavat tuhansien päivien
riemu, raskas tämä autuus.
Olen enemmän kuin kaksin.
Olen auki, olen auki
aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Mitä kirjoja minun pitäisi lukea, jotta olisin tavallaan valmis?

torstai 17. marraskuuta 2011

Tiskin takaa kasvot syödään

No siis juttuhan on se, että minä olen tänään nähnyt niin paljon ihmisiä, että iloitsen. Näin juuri hyvää materiaalia tekstitaivasta ajatellen. Ette usko, kuinka paljon tuntemattomista ihmisistä saa irti, kun heitä tarkkailee tiskin takaa. En päässyt sinne vaatekauppaan töihin. Sen sijaan minut löytää nykyään vähän liian usein (olisin toivonut vähemmän tunteja kuin 30/vko, mutta eipä ollut vaihtoehtoja) Hofpfisterei-nimisen leipomojätin myymälästä. Tai pikemminkin myymälöistä. Jotka sijaitsevat aamuvuoroja ajatellen vähän liian kaukana, sillä aamuvuorot alkavat jo viiden, puolikuuden välillä. 

Päivävuorot ovat hyviä kirjoitustyötä ajatellen, sillä ehdin kirjoittaa puoleen päivään asti ja sitten vielä illallakin töiden varsin hyvin. Aamuvuorot ovat siitä karmivia, että esimerkiksi jo tulevana lauantaina joudun heräämään puoli viideltä ja pääsen kotiin vasta puoli kahdelta. Olen varmasti pihalla kuin saksalainen tonttu loppupäivän enkä saane sanaa syvyyksistäni. Ja tietenkin juuri huomenna olisi pitänyt olla aivan todella houkutteleva tyttöjenilta sellaisten ihmisten kanssa, joita en vielä tunne mutta joista olisi varmasti tullut uusia kavereita. Ja nyt joudun perumaan kaiken. Melkein pääsi jopa itku, kun viime aikoina on ollut niin kova ikävä ystäviä ja jopa vähän yksinäinen olo.

No, syitä iloon on enemmän kuin muita. Työtoverini olivat yllättävän ihania. Siis todella mukavia ja ystävällisiä. Tosin en tiedä, että menetänkö jo huomenna työpaikkani ja oliko se jotenkin testi, että eräs heistä tunki käsiini kaksikiloisen leivän ja sanoi, että minä saan sen ja että shhhh, ei tästä kukaan saa tietää. Minä tietysti kysyin, että mitä, häh, miksi, enhän minä nyt herranjestas kaksikiloista leipää voi noin vain kotiini viedä, mutta hän nauroi ja sanoi, että tietenkin meillä on tällaisia työsuhde-etuja ja hän näytti omaa kassiaan, jossa oli, tsäddärää, kaksikiloinen leipä kahdeksi puolikkaaksi leikattuna. 

No, en kehdannut olla epäystävällinen, joten otin leivän vastaan, mutta ajattelin unohtaa sen työpaikalle. Lähdön hetkellä eräs toinen työkaveri muistutti, että otapa leipäsi mukaan, että hänelläkin on tässä kassissa yksi. En kerta kaikkiaan tiennyt, mistä on kyse, joten otin leivän - jota parhaillani sivullisesti mutustan, ja täytyy sanoa, että aivan tajuttoman hyväähän tämä on - ja päätin, että jos joudun ongelmiin, en menetä mitään, sillä olen tässä solkenaan saanut kutsuja työhaastatteluihin. Ja siis päätin myös, että en ollut epärehellinen, koska sanoin voivani maksaa mokomasta jötikästä ja sanoin myös, että mitä mitä häh.

Anyways minä näin paljon ihmisiä, jotka päätyvät vielä teksteihin. Eräässä oli potentiaalia tämänhetkiseen käsikseeni. Hahaa. Niin ja ilonaiheista vielä: en tienaa maltaita, mutta alan tienata sen verran, että ei tarvitse enää itkeä omaa mitättömyyttä. Voin jopa maksaa hieman enemmän vuokraa kuin mitä olen tähän mennessä R:lle maksanut. Ja mikä toinen ilonaihe: yksinäisyys poistuu. Kirjoitustyö on niin kalvavan yksinäistä, että minusta on ihanaa nähdä kasvoja ja puhua niitä kohti. Saada vastauksiakin. 

Ja mitä muuta: saan halvalla aivan ihania luomutuotteita leipomostamme. Se on luomuleipomo. Kaikki on lisäaineetonta. Ja maultaan, nyt kun testaan, aivan tajuttoman hyvää. Ja sitä paitsi opin kieltä. Tänään pelkäsin jo, että en tule pärjäämään sitten kun pitää olla aivan yksin liikkeessä, sillä jotkut asiakkaat kysyvät aivan omituisia asioita leipien koostumuksista, enkä minä tiedä niistä mitään edes suomeksi. Tiedän itse asiassa tämän päivän jälkeen enemmän saksaksi kuin suomeksi. Eli en tiedä, tiedänkö yhtään mitään. Voiko mitään tietää, jos tietää sen vieraalla kielellä mutta ei omalla?

Minä menen nyt sohvaan ja syön suklaata. Sen olen ansainnut, himputti, sillä heräsin aamulla kirjoittamaan ja kirjoitin neljä tuntia kunnes menin kuudeksi tunniksi jännittämään uuteen työhön, ja kaiken lisäksi huominen tyttöjenilta peruuntuu osaltani, joten minä olen, himputinhimputti, suklaani ansainnut. Ja tuossa on kuva eilisestä haastattelusta. Ei sitä kuvasta voi lukea. Mutta tuossa kuva nyt kuitenkin on.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Astuin kaapista ulos

No niin, kiireitä kiireitä.

Mutta sieltä se löytyy, Karjalaisesta, näköislehdestä netistä tai painetusta versiosta.
Olenpas suoranainen kuikelo kuvissa varsinkin :D

Nyt täytyy juosta ostamaan valkoisia paitoja ja käymään lääkäriltä työkuntotodistus ja uudesta työpaikasta, missä aloitan huomenna, essu, ja sitten täytyy viimein päästä juoksulle viikon tauon jälkeen ja kirjoittaa ja lisäksi täytyisi mennä illalla elokuviin uusien ystävien kanssa ja huomenna sitten tättärää.

vielä lisää matkakuvaa

maanantai 14. marraskuuta 2011

Väkivalloin runnellut ruumiit

Olimme lauantaina Prahassa, minä ja R, aikataulusta myöhässä, sillä lomalla saa nukkua pitkään. Kävelimme hotellilta hiljakseen kohti laitureita, joilta läksivät junat eri suuntiin. Minä ja R olimme ostaneet (halvat, herranjestas miten halvat!) liput Kutna Horaan, minne iltapäivästä pääsimme kaltevan auringon aikaan. Junassa tungimme hyttiin, mistä kuului suomen kieltä, ja minä sanoin: "Saammeko me istua tänne, en ole aikoihin puhunut suomea." Ja meille sanottiin, että tietenkin, ja sitten minulta kysyttiin, olenko jotenkin sukujuuriltani suomalainen. 
Matkalla Prahaan.

Häh, kävi mielessä, häh miten niin sukujuuriltani, tietenkinhän olen, perisuomalainen suorastaan, en minä mikään saksalainen ole, R on, ja se riittää. "Aa, minä kun ajattelin, että kun puhut suomea vähän murtaen, että et sinä suomalainenkaan voi olla", minulle sanottiin, minkä jälkeen juttu luisti sujuvammin kuin jää, mutta minun mieltäni painoi ja painaa vieläkin: onko jotakin tapahtunut? Miten tämä voi olla? Ei 5 kuukaudessa hyvänen aika äidinkieli katoa, ei siihen tule sävyjä toisista. Menee vuosia, kymmeniä vuosia, ennen kuin kielestä kuuluu muu. 

Mutta sitten ymmärsin: Jos puhun R:n kanssa suomea, mitä olemme nyt ahkerasti tehneet sillä hän osaa jouluna kysyä kinkun sijaintia, puhun aika lailla hitaasti ja suoranaisen epäsuomesti, jotta hän ymmärtäisi. Puhun sanojen perusmuodoilla, jotta hän ymmärtäisi. Ja jos vaihdan epäsuomesta supisuomeen lennossa, kuulostan vähintäänkin morfeemipaholaiselta. Joten kaikki hyvin, hyvää päivää.


Kutna Hora oli peloittava, kaikista kauhukirjoista tuttu paikka. Siellä oli kylmä ja lisäksi luinen kirkko ja autiota joka puolella. 40 000 ihmisen luut eri asentoihin sijoitettuna alttareiksi esimerkiksi. Otin kuvia kuin morsian ja hautojakin kuvasin. Sen jälkeen kävelimme kaupungin keskustaan muutaman kilometrin verran emmekä löytäneet mitään. Tyhjät kadut, tyhjä tuuli. Raunioita. Rappeutuneita seiniä, hylätty juna ja riutuneet raiteet. Muutama mies ylittämässä niitä muovikassit kädessä kiireellä.

Mutta sitten kun kiipesi ylös, näki hotelleja, näki yksittäisiä pariskuntia, täyden kuun. Rapistuneet maalit talojen seinillä näyttivätkin tietyssä valossa taiteelta, ja erään talon katolla hymyili peura. Löytyi myös lämmin ravintola, perinteinen luola, josta sai vatsan täyteen, vaikka minä vihaan kuminaa. Tsekkiläinen ruoka on hyvin kuminapitoista, liian suorastaan, olisi minun pitänyt se muistaa mutta en ikinä muista ja joudun nielemään miltei purematta.

Illaksi suuntasimme takaisin Prahaan ja menimme Cross Club -nimiseen baariin, jota suomalaiset junapojat olivat suositelleet, ja siellä minä palelin. Join Mojiton yläkerran viihtyisällä puolella ja sanoin: "Mennäänkö jo hotelliin?" Eikä minun suustani yleensä kuule tuollaista. Mutta niin vain kuului, ja me läksimme ravintolan alakertaan ja löysimme baarista pimeän puolen, aivan henkeäsalpaavan kylläkin. Ihan uskomaton klubi, huumeita täynnä ja kansaa, joka niitä polttaa tai tunkee, joten kuljimme melkoisen nopeasti läpi sokkeloiden, eikä se ollut se huimaava juttu, vaan se, että näimme vanhojen koneiden vatsat.

Koko ristiklubi oli koneiden vatsoista tehty,  seinät ja katot kuin taideteos, ja ne liikkuivat niin hiljaa rahisten, että olimme siellä osia. Minä olin mutteri, R alasin ja vasemmalta oikealle heiluva kansa oli pitkä liukuhihna. Ja minä istuin alas ja R istui myös, ja me joimme yhdet oluet ihan vain siksi, että ei sieltä voinut poistua kun oli niin uskomatonta. Suut auki katselimme pyöriviä koneiden osia, vanhoja ompelukoneita, putkien pyöreitä paloja. Läksimme kiertokävelyn ja -istunnan jälkeen pois varhaiskeskiyöstä ja minua pelottivat pimeät kadut, mies, joka horjui takana. Mutta R piti kiinni, eikä R:n seurassa käy mitään. Pitää luottaa toiseen, eikä edes tarvitse, sillä tietää, ettei mitään käy kun R on siinä.


Ja minä olin onnellinen eilen. Lauantaina kävin kaikissa mahdollisissa kauhuromanttisissa paikoissa mutta sunnuntaina kämmenillä hellyi Praha. Ikuinen, usvainen Praha. Ja me kiipesimme taas torniin ja minä pelkäsin, sillä alhaalla oli asfalttia ja ylhäällä polttava ilmakehä, sumun peittämät lakeudet. 

Ja me kävelimme tavanomaisen reittimme, kävimme sillalla valokuvaamassa ja torilla, kävelimme kantaravintolamme ohi, mistä saa halvalla tsekkiläistä ruokaa, vaikka se sijaitsee kalliita turistipaikkoja vastapäätä. Päädyimme syömään ennen kotiin lähtöä melko kiireellä, mutta mitä minä tein. Lähdön hetkellä, juuri kun piti päästä nopeasti juna-asemalle viimeiseen Münchenin junaan, mitä minä tein. Menin vessaan. Jäin jumiin. 

Ovi loksahti kiinni, kuten ovet yleensä loksahtavat, mutta sitten se ei enää auennut ja minä olin puolimetriä kertaa puolimetriä kokoisessa kopissa vailla puhelinta. Onneksi siellä tuoksui hyvältä. Minä rynkytin ovea ensin leikillä, ajattelin, että tyhmä minä, tämähän on vain lukko ja se aukeaa näin, mutta kun tarpeeksi kauan väänsin vipua, oli se jäädä kokonaan käteeni, ja minä aloin rynkyttää kovemmin ja huusinkin jo, huusin apua värisevällä äänellä. Kuulin tummanpuhuvan naisen, joka pyysi minua vääntämään lukkoa yhä, mutta lopulta hänen turvallinen kaikunsa katosi ja toi vähän ajan kuluttua mukanaan toisen, ja siinä vaiheessa minä olin jo ulkona. Vapisin vähän, pesin käteni väärin päin, kiitin avusta, kiitin siitä, että joku kuuli hätäni, vaikka en apua lopulta tarvinnutkaan vaan hieman rauhoittumista pelkästään. Ja tänään minä sain työpaikan ja nyt on aika hiljentää sanat. Minun kirjaimeni loppuvat jo.




PS. Nyt vihdoin uskallan mainostaa, että lukekaapa Karjalainen keskiviikkona, äiti etenkin ja sisko ;)

torstai 10. marraskuuta 2011

Hei hei, lähden Tsekkeihin.

Minun uusi lempiherkkuni on tuossa, kuvassa. Sen nimi on Reibekuche. Olen opetellut tekemään niitä itse, perunakakkusia, niitä syödään omenahillon kanssa, ja ne ovat silti ruokaa eivätkä mitään kahvikakkuja. Mutta vaikka ne ovat kuinka hyviä, voin hyvin ikävöidä lemppariani Suomesta, tai monia sellaisia, kuten karjalan-nam-piirakoita tai peruna..apua..unohdin koko sanan. Siis mitä ne ovat. Peruna...peruna..perunaleipiä. Ei. Peruna..rieskoja. Perunarieskoja. Mitä on tapahtunut sanoilleni. Joudun onkimaan niitä joskus kauankin.

Saksa syöksyy suusta ja korvistakin. Unissa vyöryy saksa. Kaikessa mukana, saksa saksa, saksa. Menemme huomenna Prahaan, vihdoin jälleen viikonlopuksi rakastamaan, junamatka kestää 5 tuntia ja kerrankin aiomme tehdä suomea. Ainakin tunnin junamatkasta sitä tapahtuu. R:n pitää oppia keskustelemaan suomeksi, jotta hän joulupöydässä osaa sitten kaiken. En ole tähän päivään mennessä kunnolla opettanut koko miestä, joten nyt on aika, eikö olekin.

Olen pitänyt kirjoitusvapaan päivän lähinnä siksi, että on jostakin syystä ollut käsittämättömän paha olo. Siis oksettava suorastaan. Ja äänenikin katosi. Se horjuu, kun puhun, joten en puhu. Kirjoitusvapaa on muutes by the way koko viikonloppu, ellen innostu saamaan runoja aikaiseksi. Niitä saattaakin, hyvinkin, tulla.

Ai niin ja ei, en kommentoi Finlandia-palkintojuttuja. Hienoahan on, että kirjallisuutta palkitaan, mutta jotenkin on mukava elää poissa kilpailuista, poissa isoista kirjapalkintouutisista. Sillä kyllä, jollakin tasolla minä olen kalpea muiden rinnalla, jopa hieman mustasukkainen, ja kenties myös näkymätön.

Ai niin, kiitos Leena Lumi ja Eva-Stiina tunnustuksistanne. Ja mukavista, rattoisista blogeistanne! Niitä on ilo lukea. Kuten hyvin monen muunkin blogia.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Koiran unta

Nonniih, kyllä se meni, mukavasti meni. Haastattelu nimittäin, tuolla tarkemmin sanottuna. Ja uutta satelee heti perään, kahvilasta, minusta tuntuu että pian ei ole muuta tekemistä kuin ravata työhaastatteluissa hymisemässä, ja se tuntuu aika mukavalta. Rohkaisee puhumaan tätä kieltä.

Sitä paitsi löysin tänään todella hyviä, koulutustani vastaavia (harjoittelu)paikkoja täkäläisistä kustannustaloista. Haen niitäkin, vaikkei sieltä rahaa ropisisikaan, sillä siinä vaiheessa kun teen edes jotain muuta kuin kirjoittamista, pystyn elämään toisenkin kustannuksella.
 
Hassua, miten se mieli on kiero. Että nyt kun pelkästään kirjoitan ja satunnaisesti kaitsen lapsia, koen olevani epäoikeutettu elämään toisen kukkaronnyörejä nykien. Vaikka kirjoittaminenhan on työtä, hurjaa, mahtavaa työtä, rankkaa, raavastakin - ainakin jos tietää mitä niskakipuja tästä voi saada tai jopa jännetuppitulehduksen tai sormenpääherkkyyden - järkyttävää, omaleimaista, tunnepitoista työtä.

No, niskani on nyt taas kipeä. Muutun mieheksi jälleen, pian, pitää vain ensin käydä otattamassa työhakemuskuvat, kun täällä kuulemma on turha hakea töitä ilman kuvaa ansioluettelossa, muuten jää ulos työhakemuspinosta, sillä kuvattomat henkilöt heitetään roskakoriin. Vaikka kylläkin pääsin juuri kahteen haastatteluun ilman kuvaa. Luulenpa, että se että ilmoitan olevani suomalainen, entinen äidinkielen opettaja, saksalaiseen mieheen rakastunut nykyinen kirjailija, riittää kuvakseni, sillä tänäänkin sain puhelun, jossa ensimmäinen lause esittelyn jälkeen oli: "Oletteko te oikein bestselleri?!" Ja toinen lause oli kieltävän vastauksen jälkeen: "Kyllä me kuitenkin hyvin mielellämme haluamme sinut haastatella."

 Täällä pohjoismaisuudesta on, näköjään, hyötyä. Pohjoismaiset kirjailijat ovat nosteessa ja heitä arvostetaan (tosin aina kun minun romaaneistani kysytään, tahdotaan ensimmäiseksi tietää, onko kyseessä rikosromaani, sillä täällä arvostetaan "rikoksia"). Ja nyt minä-nainen-joka-olen-taas-illan-ajan-mies siirryn ihmettelemään, kuinka voi noin epäavarakatseinen olla. Oikein vihaksi pistää.

Ja vaikka oheinen linkki onkin rankka aiheeltaan tai juuri siksi, minun täytyy nyt keventää keskiviikkoa: arvatkaa mitä?! Aamulla sain kuulla nähneeni unta koirasta. Josta siis haaveilen koko ajan. R oli saanut ilmaista rapsutusta noin varttitunnin ajan aamuöiseen aikaan, kun olin ruvennut rapsuttamaan hänen korvantaustojaan ja silittämään hänen selkäänsä ja mumisemaan, että voi Max, sinä olet suloinen koira. Ja huutamaan, että R, tule katsomaan, Max makaa täällä.

Että Max, missä sinä olet. Minä taidan tarvita koiran, jotta en rapsuttelisi miestä, joka kylläkään ei valittanut kuulemma mukavasta rapsuttelutuokiosta.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Ruoska napsahtaa, olkaan kopsahtaa

Olen pisara multaa. Kävin tänään työvoimaneuvonnassa, siellä oltiin ystävällisiä. Tai siis hän oli, vanhempi rouvashenkilö, joka lopulta yltyi puhumaan omasta tyttärestään niin, että nyt minulla on päässäni kuva menestyksekkäästä nuoresta naisesta, joka taitaa kielen kuin kielen (paitsi suomen, tietenkin, kun suomi on niin vaikeaa, eikö se ole vähän kuin unkaria, sentään) ja jota ei kerta kaikkiaan voisi ymmärtää, jos hän menisi rakastumaan ulkomaiseen mieheen, sillä sittenhän tytär muuttaisi kauas eikä tulisi takaisin, hyvänen aika, mutta onneksi Helsinkiin lentää vain kahdessa ja puolessa tunnissa, niin halvallakin vielä, kyllä minun vanhempieni nyt kelpaa.

Sitä paitsi mikä onnellisten asioiden yhteensattuma. Sain ihanasta vaatekaupasta työhaastattelun, tai siis pääsen sinne, huomenna jo. Puhun itseni sisään. Ei tarvinnut edes teititellä puhelimessa ja nuori myymäläpäällikkö vieläpä sanoi iloitsevansa tapaamisestamme. Joten mieleni on ollut ylhäällä kyllä. Lähetin sinne tönkkökielisen hakemuksen, mutta nyt kelpaa, kyllä. Lähden kuntosalillekin nyt, miksi kaikki on niin nyt, puhisen energiat ulos, kirjoitan illalla uupuneena kaiken takaisin.

Ai niin, se lehtihaastatteluni, voi totta mooses. Ei minun pitäisi varmaankaan etukäteismainostaa sitä lainkaan. Sillä ei se tulekaan huomisessakaan lehdessä, tuleekin vasta ensi viikolla, kerron sitten, kun todella tulee, niin ei kukaan rynni turhaan lehtitelineitä kaatamaan. Mutta siis iloitsen kovin, että se ylipäänsä tulee, eikä tässä maailmassa kiirekään ole, joten odotellaanpa kaikki, kuten perheeni siellä, rauhassa vain.

Apua apua sitä paitsi, aloitin taas Riivaajat. Dostojevskin riivaamana.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Kauniin päivän jälkeen toista sukupuolta

Miten lämmin voi yhtäkkiä olla ja heti auringon jälkeen kylmä. Tänään saattoi istua ilman takkia kakkukaakaolla, oli niin kuuma, että teki mieli viskata mekkokin yltä pois. Ja sitten, nyt kun pimeä alkaa kumarrella ikkunan takana, täytyy vääntää lämmityspatterit täysille, ei tarkene muuten eikä ehkä sittenkään. Sitä paitsi aloitin päiväni naisena, juoksemalla miehen kanssa aamulenkin syömällä suklaacroissantteja, ja nyt muutun taas toiseksi. Nimeni on pian Herman mutta ei vielä. Kohta, aivan kohta kun aloitan.


Jos olisin yksin, en jaksaisi. Mutta minusta on tullut kaksi. Minä kirjoitan itseäni kahtia. Minussa asuu yhä se mies, joka kertoo. Minä kirjoitan, mutta minussa on mies joka kertoo. Hän ei ole rakas R. Hän on Herman. Herman on toisenlainen. Ei yhtään R. Eivät edes pienet yksityiskohdat ole mistään kotoisin.
Asumme tuolla missä ei näy.




Me kiipesimme tänään Münchenin päälle. En nähnyt reunoja, näin vain katot, näin kirkkojen huiput ja värien kirjomat latvat. Piti pidellä seinästä kiinni. En tiennytkään vielä, että pelkään niin korkeaa. Jotenkin tuntuu, että täällä olen alkanut pelätä vähän kaikkea paitsi itseäni.


Unohdin kertoa, että viime viikonloppuna löysin salmiakkia. Salmiakkitaivaan suorastaan. Münsterissä myytiin kilokaupalla hollantilaisia salmiakkeja ja minä ostin niitä samoja suuren pussillisen, niitä joita löytää videovuokraamosta vaikkapa, Suomesta, ja nyt se on tyhjä. Koko säkki aivan, se oli pohjaton mutta nyt tiedän, ettei yksikään säkki ole todellakaan pohjaton. Pohja on kaikessa. Myös elämässä. 

Lisää kuvateksti

Kirjoitan loppuillan. Kirjoitan siitä, miltä tuntuu kun ei pääse irti. Kun muistot vain pyörivät tässä. Minä olen loppuillan mies ja lopuksi katson miestenohjelmia. Täytyy kunnolla eläytyä. Toivottavasti R ei halua minua niin kuin naista halutaan, sillä seuraavat tunnit olen toisessa roolissa eikä minulla ole naisesta mitään jäljellä, minulla on uudenlainen ruumis ja väärät paikat. Olen totta ja kaukana siitä.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Ole hiljaa!

"Väreileviä värejä huoneessa, juoksevat ympyrää minä hukun niihin."

Lauseet käsiksestäni pyörivät täällä, mielessä, sitten täällä. On pakko kuljettaa ajatukset pois siitä, että olen mutta en ole. Olen tehnyt koko aamupäivän työhakemusta saksaksi, enkä osaa, se on vaikeaa, kaavamaista, tarkkaa. Tämä on byrokratian luvattu maa, vielä luvatumpi kuin Venäjä tai Kiina.

Olen turha ja mitätön enkä kuitenkaan saa mitään mistään. Puhun nyt töistä. Kirjoittamisesta en, se sujuu yhä kuin pala kauneinta Suomea, siitä saan kaiken. Minun Annani ja minun Veikkoni, vanhat kuomani käsikirjoituksestani, mitä te minusta teettekään.

"Ja Anna oli raikas. Hän on aina raikas kun Veikko on kaukana
aina kun Veikko tulee takaisin hän on raikas
kun ketään minä en saa
olen liian raikas."

Mutta pysähdy. Kun ajatellaan työelämää, ihmisidentiteettiä, joka kuitenkin aikuisiässä koostuu myös siitä, mitä tekee, niin oi. Miksi minä jätin elämäni sinne? Kannattaako tämä, rakkauden takia lähteä. Kaipaan niin kamalasti juuri tänään tai eilen äikänopettajan turvallista uraani, säännöllistä tilipussia, sitä, ettei tarvitse olla pahalla tuulella vain siksi, ettei tiedä mitä on. Minusta tuntuu, etten ole kukaan. Tämä lienee maailman tutuin tunne kaikille, jotka ovat työttömiä mutta tahtovat töitä. En kestä tätä enää. Kirjoittaminen on ihaninta, mutta kun en siitä saa rahaa, on pakko alistua.

Ja samalla tiedän, että tuo mitättömyydestä tunne menee heti ohi, kun saan jotakin. Ensi viikolla on oikein varattu tapaaminen työvoimaneuvojan kanssa, saksaksi apua, ja sitten toivon, että hän ojentaa minut ja sanoo: "Kuule nainen, tämä maa on avoimia paikkoja pullollaan, mitä jos aloittaisit tästä." Niin hän sanoo, toivon. Tiedän.

Ja minä olen miettinyt: tekisin kaikista mieluiten kahvilatyötä tai baarityötä. Tai leipomoapulaisen töitä. Vanhustenhoitotyötä täällä kuulemma on paljonkin, mutta en koe olevani hoitoalan ihminen lainkaan. Lastenhoitokin kun saa mieleni ensisijaisesti särkymään. Katkoisin mielelläni myös pensaista oksia tai syöttäisin rehuja hevosille.

Tässä on eläintarha lähellä, pääsisinkö silittämään norsun kärsää päivittäin? Sirkus, sekin on. Minä olen kuulemma paviaani (sillä sukunimeni kuulemma muistuttaa sanana termiä paviaani), eivätkö sirkukset tarvitse niitä. Voisin seisoa keskellä yleisöä kananmuna- ja tomaattisateessa.

Otan ideoita vastaan. Työideoita. Täällä on paljon suuria kustantamoja, joista voisi hyvässä lykyssä löytyä koulutustani vastaavaa työtä, mutta jos en koulutusta vastaavaa kerta kaikkiaan saa, mitä tekisin. Onko sellaisia ammatteja, joista en ole kuullutkaan?

Hyvää viikonloppua, arvon lukijat. Ai niin, se minusta tehty haastattelu ei ilmestynytkään tänään. Se ilmestyy ensi viikon keskiviikkona. Sanomalehti Karjalaisessa. Ihana, urani alulle panija Karjalainen :)

Ai niin, mitä sanoo päähenkilö tähän, vanha rakas Anna, jonka ainakin kirjoituskouluaikojen kaverini tuntevat, Anna, Anna. "Sinun pääsi painaa etkö ymmärrä, en jaksa pidellä, Anna kosketti miehen ohimoita, Veikko surua täynnä, huolta, murhetta ja koko miehen otsaluu: pelkkää likaista usvaa. Ja minä säälin, ja minun käteni: parannus on tässä."

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Riidan jälkeen

Sinulle.

Minä muistan päivät, joina heräsin sinun viereltäsi ja ajattelin, että tämän päivän me napostelemme yhdessä palasiksi, kuljemme sammaleissa, hiivimme sumun alle ja uppoamme juuriin. Että kivetymme toisiksi. Että jätämme jokeen kengänjälkiä, jokeen, joka liikkui silloin vielä hitaammin kuin avattu, suljettu katse. Että uimme siihen, missä on avaruuden ja maailman raja, missä linnut eivät enää jaksa lentää.

Muistanhan minä, muistatko, kuinka katsoit minua sivusilmällä ja nauroit puoliunisena, jalkasi sojottivat kattoa kohti, kädet lattiaan, ja sinun hiuksesi punotut kahdelle letille ja sinä nauroit kuin olisit huomannut vasta nyt, että et tiedä, mitä tekisit ilmankaan, ilman minua esimerkiksi, ilman seiniä, joista laudat saattoivat rämähtää irti pelkästään nojaamalla niihin. Minä ja sinä ja ohuet seinämme. Ja tuuli, se joka kirveli selkänahassa, hapuili otsaan, putosi varpaisiin. Sinä ja tuuli, järven tyyni pinta selkienne takana ja ajatus siitä, että te hajoatte, kun muistan nämä päivät, minä hajoan, muistan, minä hajoan.

Sinä olet hauras pala puuta, luusi soivat, soivat kuin olisit soitin. Minä muistan aamun, jona ensimmäisen kerran kohtasimme, se tapahtui ilmansuuntien solmukohdassa, sinä tulit kaakosta minä lännestä, ja sinä olit se joka pyysi, että kävelisin kanssasi kotiin asti. Oli niin pimeäkin jo. Sinä näytit valkohampaiselta haamulta, sinun silmistäsi löytyi punaista, ruskeaa, merenpohjaa, tuhkaa, sinun silmistäsi muiden jättämät ilot, surut, kaikki ne jäljet. Huulillasi sanat: en koskaan, en ikinä.

Ja nämä päivät, jotka minä muistan, kun kävelen kädet taskuissa ilman sinua tuulessa, pimeässä päivässä, minä läpäisen sumun enkä pääse enää pakoon. En kuten kerran, sinun viereltäsi hitaana liikkeenä, sumun alle, sumussa.

Katoat, sinä minusta, tämä muisto on lasia. Nyrkkini silpomassa sinua. Miten voikaan rakastaa niin, että toinen hajoaa siihen. Minä pelkään, että unohdan, miltä näytit ensimmäisen kerran allani tai miltä minä sinun päälläsi. Minä pelkään, että sinä muutut surumieliseksi lauluksi, jota laulan silloin kun pitää mennä töihin ja tulla takaisin. Minä pelkään, että erään kerran sinulle riittävät nämä riidat, nämä mustat, raavitut aamut, aamupäivät, joissa tunnit kuluvat liian hitaasti ja minun käteni, minun kullan juovuttamat käteni ja sinun kylmä hengityksesi, sinun luusi, sinä soitin. Sinua, ilman sinua paljaat, jäässä, koskemassa jäätä. Enkä minä unohda vaikka muistan, minä muistan, en unohda unohdan, että minä olen. Sinulle.

Ja sinä, olethan sinä vielä minulle.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Kuin unohtaisin

Münsteriä.
Täällä vietetään tänään kirkasta vapaapäivää. Eilen näkyi palavia kurpitsoita joka puolella. Liikenne ei mölyä, kävimme aamujuoksulla R:n kanssa yhdessä, juoksimme Marienplatzille jokea pitkin, ja minä ihastelin satoja vastaantulevia koiria kuin olisin ollut itse yksi niiden joukossa, juoksimme Marienplatzilta Sendlinger Torille ja takaisin joenvarteen. Vesi juoksee pohjoiseen, luulisi että se valuisi alas, mutta ei, se menee ylös. Ihanan kiireetöntä.

Haaveilen Prahasta, minne matkustamme viikon päästä, täältä pääsee sinne palttiarallaa parilla kympillä, viidessä tunnissa junalla. Menemme tällä kertaa katsastamaan Kutna Horan. Etsin sen käsiini jo etukäteen tänäaamuna paahtoleipämuruja paidallani ja sanoin R:lle, että hopeakaivos ja luukirkko eivät voi olla huonoja silmille. Silmät tarvitsevat ravintoa, sanoin, ja muistelin erästä matkaa Vietnamiin, jolloin kävin maan alla. Enkä uskaltanut käydä. Käännyin takaisin. Oli niin ahdasta siellä sodanaikaisissa luolissa, minun mielestäni on ahdasta monessa paikassa vaikka luulisi joskus, etten pelkäisi mitään.

On pysähtynyt, tämä päivä ja minun sydämeni sekunnin välein. R ei ymmärrä, että minua ei saa häiritä kun kirjoitan. Meidän työpöytämme ovat vieretysten, hän ohjelmoi ja yrittää puhua, minä kirjoitan, painoin juuri kuulokkeet korville, ei  saa keskeyttää vaikka mitä olisin kirjoittamassa. En edes kuule, sitä paitsi, kuulen vain Lana Del Rayn.

Lämpöpatterista hehkuu ilma, liikuttaa lyijykynästäni sulkaa niin, että lämmön voi nähdä. Olen palannut sanoihini kunnolla vierailijoiden (ja vierailujen), ihanien kylläkin, jälkeen. Jokin antaa voimaa, kenties Auringon asema, joka palautui mieleeni eilen lukiessani siitä jälleen. Miten ihana kirja, paras, kenties, joskus voisin jopa itkeä ilosta, kun luen hyviä kirjoja. Omaakin tekstiä, tämänhetkistä, olin parahdella itkuun myös Siljaa ja Maita sekä Minä rakastan sinua nuorta miestä lukiessa. Kun jotkut lauseet vain olivat niin hyviä. Shivering. Siksi kai kirjoitankin, itselle pääasiassa. Kuten monet meistä, kenties.
Salzburgia.

Minä kirjoitan, R ohjelmoi, mikä nörttipariskunta olemmekaan välillä. Haen Nuoren Voiman Liitoltakin apurahaa. Tarvitsen jotakin loppuvuodeksi, sillä en ole enää minkään arvoinen ja jopa pelottaa vähän. Tai siis näen jo kukkarostani pohjan. Onneksi pystyn vuokran maksamaan. Ei ole juuri mitään työtä, edes lapsenvahdintaa paljoa, minusta on tullut työtön työnhakija, joka ei pelkää mitään muuta kuin ahdasta. Joka tahtoisi mieluummin tehdä töitä kuin ahtautua nurkkaan. Sanoa, että on kirjailija. Minä olenkin, kyllä, mutta en tarpeeksi, minun on pakko löytää töitä. Muita töitä. Ellei apurahaa tipu.

Müncheniä.
Elän aika lailla kädestä suuhun, tai siis eläisin, jos minulla ei olisi R-nimistä miestä, joka avustaa jo liikaa. Ylpeyttä tämä lienee, en voi elää toisen siivellä enempää, hän vie minut Prahaankin ja illallisille, ostaa suklaata sadepäivinä, tilaa minulle sanakirjoja, ajaa autolla Alpeille jotta saisin vaeltaa, minä tahtoisin antaa jotakin takaisin mutta kaikki mitä juuri nyt pystyn, ovat sanat suustani ja käsieni kosketus. Ja leivon, minä leivon tänäänkin, leivon kirsikkatortun, täällä myydään todella hyviä säilykekirsikoita jotka eivät ole säilykettä nähneetkään ja minä leivon kirsikkatortun, koska haluan osoittaa, että olemme sillä tiellä.

On mielenkiintoista kokea marraskuu Saksassa. Kai se on yhtä pimeä täälläkin ajoittain kuin Suomessa, mutta ainakin parhaillaan se on värikäs ja kultainen. On ruskaa. On hieman jopa lämmintä, välillä, kirpeä, ja minä toivotan erinomaista marraskuuta kaikille. Toivotan hyvää myös hänelle, minun hänelleni (voi ei, nyt tuli lipsahdus..uusimmassa käsiksessäni puhutaan "minun hänestäni" ja olin ajatellut, että en paljasta moista, mutta nyt se tuli enkä halua sitä pyyhkiä poiskaan, sillä blogitekstini ovat pääasiassa ajatustenvirtaa), joka päätti osallistua Movemberiin. Millaistakohan on suudella viiksekästä miestä.