perjantai 25. marraskuuta 2011

Haukkasin palan pähkinäpitkoa

Nyt tiedän, mitä on moninaisuus ja eri lajikkeiden muodostama harmonia. 

Erotan selkeästi kokojyväleivät, rouheiset, pehmeät ja karkeat, makeat, rusinapullat, erotan omenastruudelin omenanuudelista, tunnen parikymmentä eri sämpylälajiketta nimeltä, tiedän suosikkini;

olen valmis siirtämään kokemuksiani tekstiin. 
Olen muodostanut idean.
Valokuvaaja ja minä teemme siitä asian.

Maanantaina työskentelen ensimmäistä kertaa yksin. Heitän leipiä tiskiin, lyön numeroita kassaan, sanon hyvää päivää, bitte schön, kiitoksia, hyvää päivänjatkoa, auf wiedersehen ja ciao. Saan tippiä yhden moniviljapähkinäsämpylän verran. Nauran, sillä on pakko nauraa, sillä olen jossain määrin joutunut kuuluisaksi suurisilmäiseksi leipämyyjäksi, jolle tuli tänään peribaijerilainen asiakas puhumaan silkkaa Baijerin murretta. 

Tuo veikeähymyinen, hassu asiakas hihkui puheryöppynsä ja hölmistyneen, avuttoman katseeni päälle: "Hehhehhee, pakkohan minun on tulla testaamaan, osaatteko te hyvä suomalaisneiti ollenkaan ehtaa saksaa. Ettekä taida ymmärtää. Teille saattaa tulla kovat paikat, jos meikäläinen tulee tänne uudestaan. Pistä pari juustotikkua ja kahvi." Enhän minä voinut muuta kuin nauraa. Vaikka olin vakavankalpea ja väsynyt, eivätkä silmäni olleet tänään suuret, vaan ne olivat suurten luomivuorten peitossa jossakin siellä alla. 

Ja nyt täytyy nukkua unet pois.
Täytyy nukkua, valvoa.
Valvomalla nukkua.
Piirtää itsensä näkyviin.
Lähden illalla syömään Tollwood-festivaaleille oopperalaulajattaren kanssa. Sitä ennen täytyy nukkua. Täytyy juosta. Täytyy kirjoittaa, mies sisälläni pitää puskea paperiin, minun itse rakentamani mies nimeltä Herman, Herman Lehdistö. 

Toivotan kaunista, purppurankellertävää viikonloppua jokaiseen ja siirrän kasvoni ritarin tilalle.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti