keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Koiran unta

Nonniih, kyllä se meni, mukavasti meni. Haastattelu nimittäin, tuolla tarkemmin sanottuna. Ja uutta satelee heti perään, kahvilasta, minusta tuntuu että pian ei ole muuta tekemistä kuin ravata työhaastatteluissa hymisemässä, ja se tuntuu aika mukavalta. Rohkaisee puhumaan tätä kieltä.

Sitä paitsi löysin tänään todella hyviä, koulutustani vastaavia (harjoittelu)paikkoja täkäläisistä kustannustaloista. Haen niitäkin, vaikkei sieltä rahaa ropisisikaan, sillä siinä vaiheessa kun teen edes jotain muuta kuin kirjoittamista, pystyn elämään toisenkin kustannuksella.
 
Hassua, miten se mieli on kiero. Että nyt kun pelkästään kirjoitan ja satunnaisesti kaitsen lapsia, koen olevani epäoikeutettu elämään toisen kukkaronnyörejä nykien. Vaikka kirjoittaminenhan on työtä, hurjaa, mahtavaa työtä, rankkaa, raavastakin - ainakin jos tietää mitä niskakipuja tästä voi saada tai jopa jännetuppitulehduksen tai sormenpääherkkyyden - järkyttävää, omaleimaista, tunnepitoista työtä.

No, niskani on nyt taas kipeä. Muutun mieheksi jälleen, pian, pitää vain ensin käydä otattamassa työhakemuskuvat, kun täällä kuulemma on turha hakea töitä ilman kuvaa ansioluettelossa, muuten jää ulos työhakemuspinosta, sillä kuvattomat henkilöt heitetään roskakoriin. Vaikka kylläkin pääsin juuri kahteen haastatteluun ilman kuvaa. Luulenpa, että se että ilmoitan olevani suomalainen, entinen äidinkielen opettaja, saksalaiseen mieheen rakastunut nykyinen kirjailija, riittää kuvakseni, sillä tänäänkin sain puhelun, jossa ensimmäinen lause esittelyn jälkeen oli: "Oletteko te oikein bestselleri?!" Ja toinen lause oli kieltävän vastauksen jälkeen: "Kyllä me kuitenkin hyvin mielellämme haluamme sinut haastatella."

 Täällä pohjoismaisuudesta on, näköjään, hyötyä. Pohjoismaiset kirjailijat ovat nosteessa ja heitä arvostetaan (tosin aina kun minun romaaneistani kysytään, tahdotaan ensimmäiseksi tietää, onko kyseessä rikosromaani, sillä täällä arvostetaan "rikoksia"). Ja nyt minä-nainen-joka-olen-taas-illan-ajan-mies siirryn ihmettelemään, kuinka voi noin epäavarakatseinen olla. Oikein vihaksi pistää.

Ja vaikka oheinen linkki onkin rankka aiheeltaan tai juuri siksi, minun täytyy nyt keventää keskiviikkoa: arvatkaa mitä?! Aamulla sain kuulla nähneeni unta koirasta. Josta siis haaveilen koko ajan. R oli saanut ilmaista rapsutusta noin varttitunnin ajan aamuöiseen aikaan, kun olin ruvennut rapsuttamaan hänen korvantaustojaan ja silittämään hänen selkäänsä ja mumisemaan, että voi Max, sinä olet suloinen koira. Ja huutamaan, että R, tule katsomaan, Max makaa täällä.

Että Max, missä sinä olet. Minä taidan tarvita koiran, jotta en rapsuttelisi miestä, joka kylläkään ei valittanut kuulemma mukavasta rapsuttelutuokiosta.

3 kommenttia:

  1. Heips, saat tunnustuksen blogissani! :)

    VastaaPoista
  2. Hih, onneksi olit puhunut Maxin yhteydessä koirasta, ettei R:n tarvitse miettiä mustia sukkia ;D

    VastaaPoista
  3. Helmi-Maaria, koira on vaativa hoidettava. Ja se ehkä ei halua päästää pehettä lomalle ilman häntä. Meidän teki niin: Melkein kuoli tutussa perheessä ikävään ja kieltäytyi syömästä, kun olimme Itavallassa 2 viikkoa. Siihen loppui minun matksutelut ja alkavat uudestaan vasta after Olga. Ja 12 vuotta tein joka päivä lenkkiä 2-3 tuntia. Nyt riittää puutarhaa käynnit 5-6 kertaa päivässä.

    Miehet yrittävät kovasti olla yhtä suloisia kuin koirat, mutta minun koirani meripihkakatsetta ei Lumimies vieläkään osaa. Ja ainoa, mikä on ihmisen elämässä täydellisen uskollista ja pyyteetöntä on koira. Se muu on kivaa, mutta se on muuta.

    ***

    Lue Katja Ketun Kätilö!

    VastaaPoista